Lupasin kirjoittaa Teille, arvoisa lukijani, läpi pelaamastani The Legend of Zelda: A Link to the Past -pelistä, koska Kuvaputki on sekä lastenhuone, hiekkalaatikko että roskakori. Siitä puheenollen kävin tässä parisen päivää takaperin erään männävuosilta tutun kaverin kämpillä, jonka vessanpönttö oli niin saastainen, etten olisi istunut siihen edes maksusta, lattia erilaisten jätteiden ja saastan – muun muassa runsasta hometta kasvavan margariinirasian – peitossa ja jonka muutamalta pöydän virkaa ajaneelta tasolta löytyi iso kasa kaikkea roskakoreista dyykattua, jotka isäntä oli kiikuttanut kotiinsa. Tähän lukeutui niin maalauksia kuin seinään heitettäviä Turtles-palloja, joita hän oli kantanut huoneeseensa kaksi laatikollista. Ilmeisesti ne olivat hyödyllisiä?
Ei siitä enempää.
Niin, sitä Zeldaa tuli tosiaan tahkottua läpi pienissä pätkissä arviolta kait kolmen vuoden ajan. En ole erityisen kova pelaamaan, mutta parit Nintendo-emulaattorit ladattuani kiinnostuin aikoinani testaamaan myös kyseistä nimikettä ja suoritin siitä tuolloin arviolta ehkä viidenneksen. Sitten asia unohtui, mutta saatuani enoni vanhan miniversion Super Nintendosta, joka oli helppo iskeä halutessaan kiinni seinään ilman tietokoneiden käynnistelyjä, päätin palata jutun pariin toistamiseen – ja selvittää siinä samalla tasot uusiksi alusta saakka. Kieltämättä välistä kävi mielessä, että onhan tämä nyt uskomaton tapa tuhlata aikaa, etenkin kun kiroten hakkasin tietäni ties minkä kentän läpi iltamyöhään kerta toisensa jälkeen: sitten tulin siihen tulokseen, kannattaako elämää ottaa suorittamisen kannalta ja olla mahdollisimman tuottelias, vai yrittää joskus tehdä myös niitä asioita, jotka ”eivät hyödytä” ensinkään, mutta kuitenkin tuovat iloa arkeen.
Skidinä pelailin suht aktiivisesti, mutta harrastus alkoi jäädä toissijaiseksi ensin musiikin myötä ja lopulta käytännössä loppui kokonaan innostuttuani teini-iässä elokuvasta. Monesti itselläni on mennyt niin, että keskityn yhteen asiaan täysillä ja samalla helposti hylkään muut harrasteet sen tietyn jutun tieltä. Tästä syystä aktivoiduin jälleen rakkaan harrastukseni lukemisen parissa useiden vuosien tauon jälkeen vasta ammattikouluaikoina, innostuin musasta uudelleen hieman myöhemmin ja nyttemmin olen jälleen tehnyt tuttavuutta sekä sarjakuvien että pelien tapaisten ”lapsellisuuksien” (aikuinen MIES näes korjaa autoaan, juo viinaa ja stressaa lastensa kanssa töitään) suuntaan.
Zelda-sarjan SNES:lle julkaistu kolmas osa on itse asiassa ensimmäinen, jota voin sanoa oikeasti pelanneeni. NES-emulaattorilta löytyviä kahta ekaa on tullut testattua noin viiden minuutin verran, eikä henkilökohtaista kosketusta muuhun, näemmä suht pitkäksi venyneeseen kaanoniin meikäläiseltä löydy. Siksi on huonoa mennä vertaamaan kolmosta Nintendon kasibittisiin seikkailuihin, mutta jos ne ovat omalle laitteelleen samaa kuin Linkki Menneisyyteen tälle konsolille, pakkohan sitä vielä joskus Linkin seikkailuiden alkulähteillä (vaiko missä, muistaakseni tämä kolmonen olisi ollut jonkinlainen esiosa The Legend of Zeldalle ja The Adventure of Linkille) on visiteerata. Vaikka 16-bittisen Super Nintendon kanssa kului lapsuudessa paikoitellen aikaa hyvinkin runsaasti, väitän silti tämän vasta aikuisiällä omiin kuvioihini tulleen julkaisun olevan se laadukkain peli, mitä tuolle laitteelle on tehty, mille jopa Super Mario World jää toiseksi.
Lintuperspektiivistä kuvatun pelin tarina on perinteinen ja hieman häiritsevä ”hirviö kaappaa prinsessan, miessankarin pitää pelastaa tilanne” -juttu, mutta sillä ei oikeastaan ole väliä – suurempi rooli käsikirjoituksessa näet tuntuu olevan peliin sijoitetuilla loputtomilla pienillä yksityiskohdilla, joihin laudalla törmää niin juonen edetessä kuin myös vahingossa. Sillan alta löytyy tavaraa tarjoava telttailija, vesiputouksesta uimaräpylät myyvä Zora-otus ja kolikoita toivomuskaivoon tarpeeksi nakeltuaan saapuu paikalle keiju täyttämään pyyntöjäsi. Erilaista tavaraa löytyy pelimaailmasta runsaasti aina vauhtia antavista Pegasus-kengistä näkymättömyysviittaan ja haaviin, jolla pystyy pyydystää keijukaisia tai ampiaisia ja pistää saaliinsa sitten purkkiin, josta ne voi päästää irti joko parantamaan omia haavoja tai hyökkäämään vihollisten kimppuun. Omia lukujaan ovat huilu, jota soittamalla irstas lintu saapuu kuljettamaan Linkin haluttuun paikkaan kartalla tai taikapeili, jonka avulla pystyy liikkumaan Valon ja myöhemmin pelissä aukeavan Pimeyden maailman välillä.
Pelialusta on hyvin laaja, sisältäen järviä, kyliä, palatseja, linnoja, vuoria, metsiä, hautausmaita, aavikoita ja luolia. Pommeilla pystyy räjäyttämään seiniä ja heittohaalla liikkumaan kuilujen yli. Mielikuvitusta tarvitaankin eteenpäin pääsemiseksi ja hahmon kehittämiseksi tarpeeksi voimakkaaksi, jotta esimerkiksi pomotaistelut eivät olisi ylivoimaisia. Tuo operaatio ei silti ole mitään roolipeleistä tuttua, vaan lähinnä erilaisten tarvekalujen ja sydämenpalasten metsästämistä. Lopussa pääpiruna olevan Ganon-possun linnassa saakin hyvän kontrastin hahmon kehittymisestä, lähes joka ikisen jo kukistetun hirviön vyöryessä yksitellen estämään kulkua – ja saadessa uusilla eväillä surmansa huomattavasti ensitapaamisia helpommin.
Mikäli päätä tulee raavittua liian kauan tai ylipäänsä kärsivällisyys ei riitä samojen kohtien hakkaamiseen sataan kertaan, tarjoaa internetin Zelda Dungeon -sivusto lähes täydelliset ohjeet pelissä etenemiseksi. Ainoastaan eräästä tyrmästä niidenkään avulla en onnistunut ulos pääsemään: onneksi en kuitenkaan ollut ainoa, joten nettifoorumeita hetken selailtuani apu tähänkin pulmaan lopulta löytyi. Zelda Dungeon oli myös erittäin paikallaan jo senkin takia, että esimerkiksi eräässä palatsissa muuatta avainta ei olisi läpikävelyohjeiden mukaan saanut missään nimessä käyttää heti sen vieressä olleeseen oveen (arvatkaa vain, avasinko sen innoissani?) ja korvaava lukkotikku oli puolestaan piilotettu niin monen mutkan päähän, että olisin ilman apua varmaan lopulta jättänyt pelin kokonaan kesken. Ymmärrän kyllä täysin aikana ennen verkkoa, miksi porukka tilasi Nintendo-lehteä ja oli valmiita odottamaan vastausta peliä jumittavaan kysymykseensä aina seuraavan numeron ilmestymiseen saakka.
Silti Zelda 3:n vaikeustaso ei mene liian pitkälle eikä sen parissa tule oloa, että vittu mitä paskaa, vaan haaste kasvaa järkevissä mitoissa pysyen kohtuudessa, jolloin peli ei ole läpihuutojuttu ja jokaisen tason läpäiseminen ilahduttaa oikeasti. Kartalla ja maailmoissa voi periaatteessa liikkua vapaasti ja joko suorittaa tarinaa tai sitten vain penkoa lukuisia yksityiskohtia, mikä luo seikkailuun mukavaa vapaudentuntua. Musat ja grafiikat miellyttävät ja oikeastaan suurin valituksenaihe tulee lopussa, jossa Ganon viimein saadaan ammuttua hengiltä ja lopputekstit lähtevät käyntiin. Tässä kohtaa fiilis on näet kaiken päättyessä hyvin haikea, eikä pelimaailmaan enää pysty palaamaan kahlatakseen sitä samaan tapaan uusia juttuja etsien, kuten vaikkapa Super Mario Worldissa. Lisäiloa halajavan onkin tyydyttävä käynnistämään tallennuksensa ennen finaalitaistelun näyttämönä olevaan pyramidin reikään hyppäämistä ja elettävä kuin menneisyydessä, mikä tuntuu liian kolkolta omaan makuuni. Noh, onneksi niitä on muitakin pelejä, joista esimerkiksi PC:n Fallout 2 on viime aikoina nostanut innostuskäyrääni varovaisissa mitoissa.
Voisin olla hapannaama ja lopettaa tämän tekstin tähän, mutta pidetään vielä yllä illuusiota Kuviskerhosta elokuvaplokina ja pistetään vähän pikkuinfoa siitä, mitä olen katsonut kohti kesää lipuvan toukokuun viime päivinä.
Frankenstein Conquers the World (1965), joka tunnetaan myös monella muulla nimellä, on ehkä mukana hämmentävimpien kaiju-leffojen (tai IMDb-hifistelijöiden mukaan kyseessä ei edes ole kaiju vaan Kaijin-filmi, jonka teoksissa hahmot ovat inhimillisempiä) top 5 -listalla. Hiroshiman pommituksilla käynnistyvässä pätkässä natsit varastavat tohtori Frankensteinin kokeiden hedelmät ja siirtävät ne Japaniin. Myöhemmin nykypäivänä kadulta löydetään koditon pummi, jolla on Universalin hirviöleffoista tutun olennon neliskulmainen pää.
Friikki otetaan kiinni ja laitetaan häkkiin, mutta kasvaa valtavankokoiseksi ja pakenee metsään, käytyään ensin tiirailemassa ainoaa ihmisystäväänsä kyseisen naisen ikkunan läpi. Sitten jostain nousee vielä jättiläismonsteri Baragon, joka uhkaa silputa Nipponin pahemmin kuin meikäläinen paperinuket, joilla esitin ala-asteella pienen näytöksen Ruandan kansanmurhasta.
Lopulta hyvisten puolella oleva ja väärinymmärretty Frankenstein tietenkin voittaa ja vajoaa Baragoneineen ties minne helvetin syvyyksiin, erään henkilön todetessa mystisesti, että hänellä on outo tunne että he vielä tapaavat. Tämä miitinki ei odottanut kauaa, sillä jatko-osa Frankenstein hyökkää sai ensi-iltansa jo vuotta myöhemmin. Täysin järjetöntä mutta hauskaa roskaa.
Ilmari Unhon Kolmastoista koputus (1945) ei sen sijaan ollut lainkaan huvittava esitys. Toiseen maailmansotaan sijoittuvassa tarinassa Joel Rinne polttaa piippua ja Kööpenhamina on lavastettu studioon. Jollain köyhän miehen simosalmisella on ankkuripaita ja käsivarressaan tussilla piirrettyjä tatuointeja. Leffassa esiintyy myös rankkaa kielenkäyttöä, kuten erään merikarhun kirotessa ”peeveli sentään!” Naista kuristetaan kaksin käsin, jolloin kyseinen näyttelijä kiljuu ylidramaattisella äänellä ”AAAAAAAAPUAAAAAAA-AAAA-AAAA!!!”, mikä saa lähinnä suuttumaan. Muukin dialogi on hienoa: ”Eilinen salaperäisyys johtui siitä, että… minä niin tykkään salaperäisyydestä.”; ”Täällä eivät kyllä haamut kenkkuile!”; ”Voi jukra!”; ”Käpälät ylös!”
Kolmanteentoista koputukseen on sisällytetty myös helvetinkone ja sen on selkeästi kirjoittanut joku henkisesti kuusivuotias. Leffaa katsellessa alkoi tuntua selkeältä, miksi Suomessa tuohon aikaan kiellettiin suurin piirtein kaikki: ei kai kukaan olisi käynyt katsomassa tällaista törkyä, jos valinnanvaraa olisi ollut? Eihän?
Vitsit sikseen. Katsoin tämän mestariteoksen yhdessä isovanhempieni kanssa iltapäiväkahvien yhteydessä ja sen loputtua tuomio oli tyly. ”Kyllä oli surkea!” huusi pappani, mummoni samalla pudistellessa vihaisena päätään: ”Aikuiset miehet ja leikkivät sotaa!” Eli silloin lienee kaikki kunnossa, kun leffa ei uppoa edes potentiaalisimpaan kohdeyleisöönsä.
Onneksi olemassa on myös Tappava nyrkki (1986). En tiennyt tästä äksönpäkkedmuuviista mitään etukäteen, vaan löysin sen (myös Ninjan sisältäneestä) paketista, jonka Kuvaputken toinen toimittaja minulle tässä ammoin tammikuun pikkujoulujemme yhteydessä antoi.
Hyvin vetävillä syntikkamusilla tahditetussa leffassa tekohetkellä lähemmäs kuusikymppinen ”toimintatähti” Leo Fong ei osaa pysäköidä autoaan (aluksi ajattelin tällä olevan jonkinlainen funktio, mutta jossain välissä tajusin jatkuvan betoniporsaisiin kolaroinnin olevan pelkästään sellainen hauska yksityiskohta, jolla ei ole mitään tekemistä minkään kanssa) ja tykkää syödä kiinalaisravintolassa kananjalkoja. Cameron Mitchell puolestaan esittää jotain kaapuun pukeutunutta ja suoraan Jonestownista saapunutta saarnaajaa, jonka naamaan on piirretty daavidintähti ja kastimerkki. Tämä pitää syötävän kauniine ja makealle persoine kätyreineen (Akosua Busia) ties mitä maata viljelevää hihhulileiriä, jolla on kaapeissaan niin luurankoja, panttivankeja kuin konetuliaseita. Tai mitä minä juonta kertaan, kun FIx-kotelon takakansi hoitaa sen paremmin puolestani:
”Yarakunda (Cameron Mitchell) on pomo, joka johtaa murhasyndikaattia. Hänen miehensä on koulutettu tappamaan kaikilla mahdollisilla ja mahdottomilla tavoilla.
John Templeton (Troy Donahue) on menestyvä liikemies, jonka tytär on joutunut Yarakundan kynsiin. John ei jää paikoilleen odottamaan poliisin toimia, vaan palkkaa parhaan ”palkkasoturin” mitä rahalla saa, Joe Wongin. Wongilla on maine, että vain kuolema voi pysäyttää hänet
Hän soluttautuu Yarakundan organisaatioon, mutta paljastuu ja joutuu kidutettavaksi ja kuolemaan tuomituksi. Kaikki toivo näyttää menneen – vai…”
Leffan tolkku on sitä luokkaa, etteivät kidnapatut pääse karkuun huoneesta, jossa on ritilän peittämä suuri ikkuna. Leo Fong myös ahdistaa roistot hakemaan turvaa autosta, jota sitten pieksee psykoottisesti nauraen vaikka millä instrumenteillä: siinä vaiheessa kun ukko kaivaa – Lucifer ainoana tietää mistä – rälläkän sekä hitsausmaskin ja ryhtyy leikkaamaan kaarasta kattoa irti kauhistelevien konnien hytistessä sen sisällä, yhtyy katsojakin tämän mielipuoliseen riemuun.
Fong tarvitsee myös kommandojoukon ja järjestää tämän vuoksi hiekkakuopalla ”maailman kovin jätkä” -kilpailun, johon osallistuu heti innoissaan vaikka mitä porukkaa ninjoista valtavaan möhömahaan. Nimestään huolimatta koitos on tasa-arvoinen, sillä paikalle tulee myös voimanainen, joka pataan vedon välissä pullistelee lihaksiaan, kaljaa kittaavalle yleisölle säihkyvästi hymyillen.
Leffassa oli vielä joku möllikaksikko, joka yrittää ryöstää milloin mummoa, milloin turpashown rahastajaa ja kännispäissään kusta kahvilanpitäjän päälle, kerta toisensa jälkeen huonoin seurauksin. Lopussa Fong vielä sekoaa ja polkaisee uhrinsa pään kirjaimellisesti lyttyyn, mikä esitetään koko graafisuudessaan huikein veriefektein. Sitten on vuoro kuksia huomattavasti sankaria itseään nuorempaa naista ja kurvata kohti uusia seikkailuita.
Rakkaus kahleissa (1955) oli jälleen iltapäivän kotimaista tv-tarjontaa ja vaihteeksi heikkoa sellaista. Kuvakerronta on kekseliästä ja Kallion vanhoja maisemia katselee mielellään, mutta kristillisen symboliikan tuputtaminen jurppii. Pahinta on kuitenkin näyttely. En tiedä mikä hinku joka ikiseen vakavanaamaiseenkin ajan tuotantoon on ollut laittaa suoraan pikkulasten sarjakuvasta kiskottuja ja tähän sopivaan tyyliin uhkaavasti puhuvia (suurin piirtein sävelin: ”Varo vaan sälli sanojas tai kissa voi viedä kieles”) gangstereita tai hälläväliä-aksentilla mageilevia bimboja katulintuja, joita kohtaan meikäläisellä on täysi nollatoleranssi.
Juonesta sen verran, että Åke Lindman pöllii rahaa, josta tämän veli (Pentti Siimes) joutuu asiasta vastuuseen. Uskonnollisen tematiikan myötä omantunnontuskissa kieriskelevä roisto tulee tolkkuihinsa ja ilmiantaa itsensä kytille, jonka jälkeen maailma on taas parempi paikka elää. Ideaa on ja toisin tehtynä kyseessä olisi voinut olla ajoittain paistavan potentiaalin perusteella jopa erittäin hyvä elokuva, mutta nykyisistä eväistä olisi joutunut kyllä heittämään mäkeen isomman puolikkaan ja korvata homeista sekundaa sangen avokätisesti, ennen kuin edes oukhei-tasolle oltaisiin päästy. Ajanhukkaa, jollei halua tutkia kotimaisen elokuvan kerronnan visuaalista kehitystä.
Toinen hukkaan heitetty mahdollisuus oli kummitusleffa The Presence (2010). Poimin tämän vaihdossa mukaani Viiden tähden divarista paha ennakkoaavistus mielessäni ja järkeähän sitä olisi taas kerran pitänyt kuunnella.
Nainen saapuu kirjoittamaan autiolla saarella olevaan sukutaloon, jossa näemme heti kättelyssä kummituksen. Limboon jäänyt murjottaa kämpillä yksikseen ja tuijottelee naista, joka ei näe haamua mutta välistä tuntuu aistivan ”jonkun” läsnäolon. Paikalle tunkee kutsumatta myös traumojaan käsitellä yrittävän naisen yöllisestä kakkahädästä kärsivä kosija ja vieläpä itse piru, joka kuiskuttelee pahojaan tämän korvaan.
Kukaan ei osaa näytellä ja vaikka erilainen lähestymistapa kiehtoo, jättää lyhyehkö leffa jo käsikirjoituksensa puitteissa kylmäksi. Pahin on kuitenkin edessä paholaisen innostuttua riehumaan vähän runsaammin, jolloin logiikkaa ei enää löydy mistään. Epäonniseksi muuntautuu myös keino näyttää aave katsojalle jo heti alussa, sillä siinä välissä kun myös päähenkilö alkaa nähdä yliluonnolliset veijarit, ei kotiteatteriin saada välitettyä millään efektillä että nyt ne eivät sitten enää olekaan näkymättömiä.
Jossain välissä alapohjaan vielä astelee kaiken pelastava, Vihreän mailin vangin mieleen tuova musta jätti, jota luulin aluksi itse jumalaksi (lopputekstien kredut kertovat tämän olleen enkeli). Teemoja ei rouhaista tarpeeksi syvältä, vaan ne jätetään pintapuolisiksi ja jännitystä tarjoaa yksi ainut kohtaus, jossa henki vastailee naiselle koputuksilla. Lähinnä The Presence oli alusta loppuun turhauttavan huonosti tehty välipala (muki lämmennyttä, hapanta maitoa, matoisa omena, kovettuneella juustolla ja rääksi sulaneella rasvalla päällystetty leivänkäppyrä plus ajat sitten avattu aski kivettyneitä rusinoita), jonka tekijät eivät todennäköisesti odottaneet valmiin lopputuloksen olevan likimainkaan näin irvistyttävä.
Ulkona paistaa iltapäiväaurinko, joten vaikka käsiteltäviä filmejä yhä riittää, raikulipoika sammuttaa nyt läppärin ja lähtee kävelylle. Tapaamisiin: taas ensi viikolla!
