Joku sanoi joskus, että Esa Pakarisen rock-biisit ovat aivan kauheaa saastaa. Liekö väite täysin perätön, mutta kyllä rokki on poikaa. Oma innostukseni tätä päivyriä kohtaan on sen sijaan todella heikkoa, sillä paitsi etteivät aika ja jaksaminen edelleenkään riitä, en ole kaiketi katsonut kuluneella viikolla mitään sellaista, mistä oikeasti löytyisi jotain sanottavaa. Jätetään tämä siis suosiolla pikajuoksuksi, jotta pääsen ennen työkeikkaani tekemään jotain muutakin. Kuten vaikkapa – huokaus – tiskaamaan.
Maanantaina katsoin ensiksi Sofia Coppolan elokuvan Somewhere (2010), joka oli itse asiassa oikein hyvä. Omahyväisellä pärställä kirottu Stephen Dorff sopii osaansa oikein hyvin, mutta Jackass-tähti Chris Pontiuksen kiinnittäminen mihinkään vakavampaan rooliin tuntuu omituiselta ja itse asiassa odotin hahmon millä hetkellä hyvänsä paljastuvan pedofiiliksi. Seesteinen, turhia hoppuilematon filmi tavoittaa hyvin tarkoituksettoman, päihteiden ja irtonaisten ihmissuhteiden täyttämän elämän tyhjyyden tunnun, musiikkia on niukalti ja pari liki surrealistista hetkeä, kuten itsensä odottamatta alasti riisuva mieshieroja naurattavat. Loppukohtaus autonsa hylkäävästä ja autiomaahan hymyssäsuin patikoivasta Dorffista on ehkä symbolinen, muttei toimivin.
Somewheren jälkeen päätin iltani katsomalla Ralph Bakshin animaation Taru sormusten herrasta (1978), joka jäi tuoreeltaan väliin kolmevitosena. Mainettaan paremman leffan solmukohtana on luonnollisesti tarinan katkeaminen kesken, eikä animaatiokaan aina ole sulavinta, mutta sen toteutustapa viehättää ja erityisesti maisemat ovat komeita. Örkkienkään ulkomuoto ei ärsytä samalla tavalla kuin maailmalla juhlitun Peter Jacksonin tietokonevisioissa ja mikä tärkeintä, Bakshin pariin tuntiin puristettu (ja silti tarinansa puitteissa ajoittain pitkäveteiseksi käyvä) tiivistelmä toimii huomattavasti Jacksonin työpäivää pidempiä megalomaanisuuksia paremmin. Vanha kunnon piru voisi yksinkertaisesti muuten kirota sen, joka keksi jakaa viihde-elokuvan vähintään kahteen kolmituntiseen osaan, mutta toisaalta kun kukaan ei pakota elämäänsä moiseen haaskaamaan, niin annetaan myös vihtahousun viettää kesälomapäiviään kaikessa rauhassa Miami Beachilla, New Yorkissa tai jossain muussa vastaavassa maanpäällisessä helvetissä. Ehkä Bakussa?
Ei mutta huomaan taas jauhavani soopaa. Hemmetti. Tiistaina näin töitä tehdessäni kaksi leffaa, joista ensimmäinen oli Emir Kusturican Muistatko Dolly Bellin (1981), ohjaajan mestariteos yhdessä teoksen Isä on työmatkalla kanssa. Perheen kommunisti-fatsi jaksaa paasata ja vetää myös pojalleen tuputtamaansa röökiä vielä keuhkosyöpään kuollessaan, mainittu jälkikasvu harrastaa hypnoosia (jonka alaiseksi kansakunta toisensa jälkeen on erinäisten rakkaiden johtajien puheilla vaivutettu) ja ilkeimmät väristykset tulevat sekä tytön raakalaismaisesta kohtelusta että korvista roikotetusta kaniinista – entisenä kaninhoitajana katson oikeudekseni todeta, ettei eläintä saa koskaan nostaa kuuloelimistään. Hmmm… Elokuvassa oli myös taivaallisen taaton kauniisti muotoilemaa rintavarustusta ja olin revetä siinä välissä, kun porukka katsoi teatterissa fiiliksissään ensimmäisiin mondo-elokuviin lukeutuvaa eksploitaatiokuvaelmaa Eurooppa yöllä, jonka eräältä näyttelijältä (näyttelijätär on kuulemma sovinistinen sana) Kusturican filmi on lainannut nimensä.
Miten tämä teksti taas näin venyy? Tästä ei tule mitään jos haluan ne astiat vielä putsata. Ja nyt tekee mieli pelata Puzzle Bobblea. Mutta oli miten oli, Kusturican jälkeen toljotin vielä leffan Krull ja näkymätön vihollinen vuodelta -83, jossa oli valkoinen jättihämähäkki ja pari muuta hassua yksityiskohtaa, jotka muuten unohdin jo viikko sitten – varmasti hyvin tärkeitä olivat. Muutenkin Krull oli melkoista fantasiapotaskaa, joka ei näyttänyt edes hyvältä kuin harvakseltaan. Päähenkilö muistutti välistä herisyttävän paljon veljeltäni. Niin jaa, taisi tässä olla ainakin suohon uppoavia tyyppejä, jollei muuta. Muu.
Mietin ensin jotta mitäköhän keskiviikkona tapahtui, kun olen katsonut ainoastaan loppuun jälleen yhden Attenboroughin aamiaissarjan, Kasvien salatun maailman (1995), mutta sitten muistinkin, että yritimme tsekata paremman puoliskoni kämpillä brittiläistä minisarjaa Viiltäjä-Jack (siihen tyyliin, että minä katselin, hän nukkui) vuosirengasta 1988, mutta viimeisiään vedelleen dvd-soittimen vuoksi kirjaston lätty sekosi juuri loppuhuipennuksen kohdalla, eikä suostunut pyörimään maaliin saakka, joten jouduin palaamaan sen pariin pienimuotoisen ja sitäkin hyödyttömämmän manailun jälkeen perjantaina kämpilläni. Myöhemmän From Hellin mieleentuovassa sarjassa oli tavoitettu viktoriaanisen Lontoon romantisoitu henki, siinä oli kiehtovaa lavastusta ja pidin myös siitä, ettei raakuuksilla mässäilty, vaan tuotanto pysyi salapoliisitarinana “hyvän maun” puitteissa. Jekyll ja Hyde -näytelmän toteutus jäi mietityttämään: Mikäli tuokin kannen vakuuttelujen mukaan tositapahtumiin perustui, harvinaisen vakuuttavia lavatehosteita ovat kehittäneet…
Mutta torstaihin. Duuni on hyvä paikka katsoa filmejä ja näin niitä jälleen kaksin kappalein. Vuoden 1981 Kultalampi oli jotain hyvin hämmentävää – vaikka joku muuta onkin väittänyt, mielestäni kyseessä oli typerä ja sentimentaalinen teos, jossa opittiin elämästä halvan keittiöfilosofian kautta. Yhdysvaltojen kauniin luonnon maisemat ovat ehdottomasti paras puoli ja Henry Fonda vetää woodyallenmaisen yliampuvan räpäsedän roolin hauskasti, mutta kuten jo mainitsin, draaman kaari kaikkine oivalluksineen lähinnä ärsytti. Loppukohtauksessa olisi voinut olla potentiaalia todelliseen tunnelataukseen, mikäli leffa olisi päätetty lopettaa meitä jokaista odottavalla kohtalolla ja sen käsittelyllä tuossa hetkessä läsnä olevan lähimmäisen silmin – niin vahva on kohtaukseen sisällytetty voima – mutta viime hetken “ihmepelastus” lähinnä lässäyttää kaiken satumaisella jatkoajallaan. Menee myös typeräksi höpöttämiseksi, mutta lähipiirini kokemuksesta voinee olla hyvä mainita, että tuntikaupalla öisessä vedessä lilluminen ei ole semmoinen läpihuutojuttu, mitä elokuva meille esittää. Myös pitkään tavoitellun kalan kiinni saaminen elämäntehtävän täyttämisenä saa pään pyörimään. Ongelmaskidin kiinnostuksen herääminen mökkeilyyn on toki positiivista ja vaikka kokonaisuutena Kultalampea on vaikea sanoa hyväksi elokuvaksi, ei se draaman sijaan luontorainana toimi oikeastaan yhtään hassummin.
Ennen kotiinlähtöä oli vuorossa Ensimmäinen machete-taistelu (1969). 1800-luvulle sijoittuva kuubalainen pseudodokumentti on korostetun ylivalottunut ja sen muita tehokeinoja ovat kameraan katselevat ihmiset sekä “aikalaishaastattelut”. Lopun kruunaa mättäminen näillä viidakkoveitsillä, joiden esittelyyn käytetään myös yksi luennon tapainen. Himassa jatkoin sen Viiltäjä-Jackin loppukohtauksen jälkeen vielä tutustumistani Terry Gilliamiin, jonka tuotanto alkaa jakaa mielipiteeni kahtia. Paroni von Münchhausenin seikkailut (1988) oli visuaalisesti näyttävä ja melko mielikuvitusrikas, mutta samalla ärsyttävän hahmokavalkadin sisältävä ja pahimmillaan melko puuduttava surrealismi-ilottelu, joka jää jopa jo mainittujen ansiopuolisensa saralla roimasti jälkeen Karel Zemanin versiosta.
Perjantaina oli vuorossa R&A:ssa väliin jäänyt anime Mary ja noidankukka (2017), yksinkertainen ja vähän pliisuhko, mutta todella upealla värimaailmalla koristeltu tarina noitien oppikouluun joutuvasta tytöstä. Elokuvassa oli myös sanomaa eläinkokeita vastaan ja tarkemmin mietittynä suht vituttavan näköisiä kissoja, pahimpana saapasjalkakissa. Ei Ghibli-tasoa, mutta kuten sanoin, olin saada visuaalisen orgasmin vahvimpina hetkinä huvipuistomaisen runsaista valopaletista. Lauantaina Tampereelle suunnatun museoretken päätti kotisohvalla katsottu, 40 vuotta ennen Maryn noidankukkia valmistunut Gilliamin Jappervokki, joka oli yhtä hauska elämys kuin sormien murskaaminen ruuvipuristimessa. Tekisi mieli sanoa, että perkele brittiläisten huumorintaju on surkea, ellen pitäisi 99,9 prostenttia maailman hupailuista kaikkena muuna kuin huvittavana. Monty Pythonin jämäpalojen perunakellarista kaivettu käsikirjoitus naurattaa niinkin lystikkäillä asioilla, kuin ilmojen halki lentävillä ritareilla, pitkitetyllä ja alati kiihtyvällä paskanjauhannalla ja törmäilyllä ja kestoa on luonnollisesti se kaksi tuntia, kuinkas muuten. Mukaan mahtuu kokonaiset kaksi hyvää läppää (kuten ulostamaan menevän portinvartijan jääminen lukkojen taa), eli yksi per tunti, mikä ei paljoa lohduta. Itse hirviö nähdään vasta lopussa ja on niin kämäisesti toteutettu, että se alkaa vetää jo vertoja Deodaton Barbaarien diskolohikäärmeelle. Loppukohtauksessa on annos onnistunutta ironiaa sankarin saadessa haluamansa sijaan perinteisen onnellisen lopun, jota MTV-kulttuuri meille jokaiselle tänä päivänä tietyssä muodossa tyrkyttää.
Uh huh. Sunnuntaina näin ison koosteen (9 kpl) Tex Averyn animaatioita, joita en tässä ala luetteloimaan, mutta jotka kulkivat vastustamattomalla esitysnimellä Koko perheen turpakäräjät. Suurimmalti osin mainioita jälleen olivat, taattua surrealistista ja epäsovinnaista väkivaltaviihdettä, joita en likimainkaan omille lapsilleni näyttäisi, mikäli vielä jonain päivänä hairahdun moisia tähän kadotettuun maailmaan tekemään. Hauskaa kuitenkin oli, naurahdin pari kertaa myös ääneen. Lopuksi vilkaisin vielä viikon kotimaisena Peter Lindholmin ilmeisesti harvinaisemman kasarileffan Kill City, jossa punkkarit soittivat samannimisessä vallatussa hallissa ja niin edespäin. Keskittyminen ei ollut kummoista enkä ihmeempiä viboja leffasta saanut, mutta tulipahan tämäkin sitten nähtyä osana projektiani “töllötä kaikki ennen vuotta 2000 valmistuneet kotimaiset elokuvat, jotka eivät ole kadonneet”.
Noin. Hyvästit taas täältä viihteen olohuoneesta!
