Jee, se oon nyt mä, toveri Kurkkuharja! Pitkä matka tuntemattomaan tuli tältä osin päätetyksi, jotta pystyisin toivottamaan hyviä pyhiä Kuvaputken uskollisille lukijoille. Koska olemme toimituksessamme jouluisalla päällä, luvataan jouluaattona 24.12. meteliä nostavalle elokuvataidetta sisältävää kovaa pakettia – ääntä siis kuuluville, jos uutta vuotta haluaa viettää hyllyni jämäleffojen parissa. Itse puolestani teen jo nyt uuden vuoden lupauksen, että yritän nostaa omalta osaltani tämän onnettoman plokin sisältöä, aikatauluni sallimissa puitteissa, edes hieman kiinnostavammalle tasolle vuodelle 2021.
Halusin oikeastaan kertoa, että olen lukenut viime aikoina kirjoja. Näistä kannattaa mainita erikseen J. A. Kerswellin kiehtova The Teenage Slasher Movie Book (2nd Revised and Expanded Edition), joka on kattava, joskaan ei kovin syvällinen läpileikaus slasher-genren elokuviin. Kirjoittaja käy läpi silpomisleffojen historian alkaen Grand Guignolin teatteriesityksistä ja James Whalen The Old Dark Housen tapaisista vanhemmista kauhuelokuvista yhtymäkohtia modernimman kauhufilmin kliseisiin ja yleisilmeiseen etsien ja matkaa Hitchcockin Psykon, 1960-luvun brittikauhun, giallon sekä krimin kautta Mustan joulun kaltaisiin proto-slashereihin. Tästä päästään lopulta itse asiaan, eli John Carpenterin Halloweeniin ja tätä kautta käsittelemään pientä pyramidillista alan enemmän ja vähemmän tunnettuja nimikkeitä.
Kerswell käy läpi slasherin kulta-ajan 1980-luvun alkupuolella, jatko-osahelvetit ja suoraan videolle julkaistut roskat, tuoden siinä samalla esille läjän vähemmän tunnettuja teoksia, kuten vaikkapa kuherruskuukausimurhaajasta kertovan Honeymoon Horrorin. Kirja jatkaa hiljalleen hiipuneen alagenren ja sen parodioiden parissa, mitä kautta Wes Cravenin Painajainen Elm Streetillä piristi väliaikaisesti, kunnes tämän ohjaama ja Kevin Williamsonin käsikirjoittama Scream jälleen räjäyttää pankin, nostaa slasherit kertaalleen pinnalle ja aloittaa uuden buumin Tiedän mitä teit viime kesineen ja Urban Legendseineen. Lopuksi käsitellään vielä seurannutta re-make-ilmiötä, esitellään Pohjois-Amerikan ulkopuolella tuotettuja teinien teilaamisia, joista erityisesti ruotsalainen Blödaren (1983) ja eteläafrikkalainen Kasvoton kauhu (1982) saivat allekirjoittaneen mielenkiinnon heräämään. Loppusanojen jälkeen on vielä luvassa kourallinen Kerswellin lyhyehköjä arvosteluja sekä listoja esimerkiksi myöhemmin Hollywood-menestyjiksi nousseiden näyttelijöiden (kuten Tom Hanksin ja Daryl Hannahin) uransa alkutaipaleilla tähdittämistä slashereista, body count -listauksia (kiinnostavaa on kirjoittajan huomio siitä, että tilastojen valossa näissä elokuvissa on vaarallisempaa olla mies kuin nainen) ja genresanastoa.
Kokoa paketilla on runsaat parisensataa sivua. Erityistä plussaa on se, että vaikka kuvia riittää (ja ne ovat hyvälaatuisia lukuunottamatta yhtä Scream-julistetta, joka on lähinnä pikselimössöä), eivät ne edusta tekstin edelle menevää itseisarvoa tai – vastoin useita obskuurimpaa kauhua käsitteleviä kirjoja – mässäile raaoilla gorekohtauksilla. Kokonaisuus on hyvä tietopaketti, joka antaa vähintäänkin mainion yleiskatsauksen slasher-elokuvan kehityksestä. Suositeltavaa lukemista genren ystäville.
Toinen esille nostamisen arvoinen lukaistu nide on erikoisuutensa puolesta Jukka Virtasen 1980 ilmestynyt Joulupukkikapina. Esipuheessa Virtanen kertoo kirjansa perustuvan kotikylässään Jämsänkoskella vuonna 1947 tapahtuneeseen joulupukkien kapinaan, johon tutustui löydettyään sattumalta vanhoja lehtiä kirjastossa selatessaan asiasta pienen uutisen. Jutun mukaan joukko humalaisia joulupukkeja oli tuolloin piirittänyt paikallisen poliisiaseman yrittäessään vapauttaa kahta juopumuksen vuoksi vangittua virkaveljeään ja olivat lähestulkoon onnistuneet tässä, kunnes paikalle saapunut ratsuväki keskeytti pelastustoimet. Virtasen humoristisesti romaanimuotoon kirjoittama teos antaa ymmärtää syiden olleen viinan aiheuttamaa öykkäröintiä syvemmällä, kuten paperitehtaan ympärillä pyörineen paikkakunnan porvarillisessa elämänmenossa ja kansalaissodan aikaisen valkoterrorin katkerissa haavoissa. Sivuja ei onneksi ole liikaa, joten vastoin aikalaisarvioita aihe ei ehdi maistumaan rosollilta ennen päätöstään, joten suositeltavaa joululukemistahan tämä vähintään kuriositeettimielessä on. Sitä, miten tiukasti Virtasella tätä kirjoittaessaan on ollut ketunhäntä kainalossaan, voi vain arvailla.
Olen katsonut myös elokuvia, joista aion nyt kertoa Teille lyhyesti:
17.12. Rappsittie Street Kids: Believe in Santa (2002) (PC)
Jonkinlaista kulttistatusta huonoutensa puolesta nauttiva television jouluspesiaali, jossa räpätään ja löydetään pyhien taika. Alle tunnin mittainen animaatio on hävyttömän näköinen, suurin piirtein samaa tasoa kuin Joshua and the Promised Land. Tarinan mukaan tämän rahoittanut taho antoi animaattoreilleen puoli miljoonaa ja vapaat kädet, nähden lopputuloksen vasta sen tultua ulos tuutista. Ääninäyttelijöiden joukossa on Mark Hamill, joka ei kuulemma muista prosessista yhtään mitään.
Tälle piti tulla myös jatko-osa pääsiäispuputeemalla, mutta valitettavasti aihe kuopattiin. Hirveää musiikkia ja animaatiokurssilla numero yksi haalittu taito visioiden toteuttamiseksi yhdessä onnettoman, periamerikkalaisen juonen kanssa takaavat puolikkaan tähden verran mainetta ja kunniaa! Kuulemma tämä oli ahdistavimpia elokuvia, mitä olen seuralaiselleni näyttänyt ja pelkästään Rappsittie Street Kidsin muistelemisesta tulee hänelle paha olo.
18.12. Santa, the Fascist Years (2008) (PC)
Criterion Channelista löytynyt muutaman minuutin kestävä, 1930-40-luvulle sijoittuva lyhytanimaatio, jossa joulupukki perustaa armeijan ja ryhtyy maailmanvalloituspuuhiin. Tästä hupihetkestä vastuussa olleen tyypin päässä idea kuulosti varmaan hykerryttävän hauskalta, mutta jollei hän lopputulosta tarkistaessaan alkanut epäillä kykyjään kertoa vitsiä, taitaa vika olla ihan herran huumorintajun puolella.
18.12. The Christmas Tree (1991) (PC)
Rapsittie Street Kidsin tavoin The Christmas Tree on lasten jouluanimaatio, jolla on IMDb:ssä 1,3 tähteä kymmenestä. Irvokkaasti piirretyssä kolmen vartin filmissä on yhdentekevä klassinen juoni vielä innottomammin toteutettuna. Joukko orpokodin lapsia elää riistäjäjohtajattaren ikeessä, joka ryyppää ja pelaa näiden vaatteisiin sekä ruokaan tarkoitetut rahat, kehtaapa vielä valittaa krapulaansa siinä samalla. Onneksi talossa on kiltti piikatyttö, joka tuo lohtua skidien ja näiden sängyn alla piilotteleman koiran elämään. Pahin tapahtuu kuitenkin jouluaaton alla, kun ilkeä tantta päättää saattaa flikan kiipeliin ja – voi pahus – samalla kaataa lasten suurin piirtein jumalanaan palvoman kuusen maan tasalle. Pennut lähtevät hurttineen Pohjoisnavalle etsimään joulupukkia ja joutuvat karhun hyökkäyksen uhreiksi. Äkisti ollaan kaikkea muuta kuin huimassa ja jännittävässä loppuselvittelyssä, minkä jälkeen hoo hoo hoota huutava pukki lentää reellään taivaalla ja tiputtelee pienin laskuvarjoin varustettuja lahjapaketteja ihmisten savupiipuista sisään. Leffa näytettiin jenkkien televisiossa yhden ainoan kerran.
18.12. Pluton joulukuusi (1952) (PC)
Piparitalon koristelun lomassa piti pestä edellisen filmin jättämä maku suusta ja katsella perään vanha Disney-klassikko, jonka näin lapsena sen monen monituiset kerrat. Pikkuoravat Tiku ja Taku tunkevat Mikki Hiiren taloon pöllimään jouluherkkuja ja räpeltämään kuuseen, minkä ohessa nämä härnäävät Plutoa, joka sekoaa täysin. Piirrosjälki tuo jouluisaa tunnelmaa tarkasti piirrettyine ja iloisesti monissa väreissä kimaltavine kuusenkoristeineen ja lahjoineen, ja ehkä yhdessä mainioimmista kohtauksista juoponnenäinen orava naamioituu tonttukynttiläksi, jonka lakin lanka sytytetään palamaan. Lopun joululaulanta on vaivaannuttavaa ja lopulta moraalinen sanomakin kyseenalainen, koiraa terrorisoineiden riiviöiden saadessa kiitoksensa ja Pluton puolestaan vimmalla päin pläsiä lätkäistyn tarralapun kuonoonsa. Ja onhan se Mikkikin lopulta yksi etovimmista piirroshahmoista konsanaan.
19.12. Murha tilauksesta (1979) (DVD)
Bob Clarkin heikossa salapoliisielokuvassa Sherlock Holmes selvittää Viiltäjä-Jackin mysteeriä Lontoossa. Lavastukset ja savusumu luovat tunnelmaa ja viktoriaaninen romantiikka toimii, mutta sama useita kertoja kuultu kuninkaallinen salaliittoteoria ei enää From Hellit nähnyttä ja lukenutta jaksa kuin haukotuttaa, minkä ohella osa dialogista on typerää ja asenne taustalla vanhoilliselta haiskahtavaa. Hitaasti eteenpäin laahustava pätkä ei esittele edes Holmesin heroiiniongelmaa ja murhat tuntuvat tarkoituksellisen itsesensruoiduilta, mikä sekin latistaa intoa jatkaa katselua.
20.12. Silent Night, Bloody Night 2: Revival (2015) (PC)
Public domainia olevan 1970-luvun halpiskauhuilu Silent Night, Bloody Nightin ”jatko-osa” nolostuttaa amatöörimäisyydellään. Näyttelijät ovat kuin peukalo keskellä kämmentä, äänen taso vaihtelee, kuva näyttää hirveältä ja murhakohtaukset saavat jopa vanhat Shokki-lehden sarjakuvat vaikuttamaan jännittäviltä. Parasta on luonnollisesti se, etten varmaan valehtele pahasti, jos väitän arviolta puolet elokuvan kestosta leikatun suoraan alkuperäisestä filmistä, mikä oikeutetaan päiväkirjamerkintöjen lukemisella ja muulla muistelulla. Revivalissa kuollutta veljeä hautausmaalla Elävienkuolleiden yön parodioinnin merkeissä katsomassa käyneet tyypit kuulevat tarinan joulupukin pahasta Black Peter -olemuksesta ja pian ihmisiä aletaan tappaa mm. muovisella lumilapiolla ja jouluvaloilla. Kalansilmälinssikin on käytössä.
20.12. The long kiss goodnight (1996) (DVD)
Renny Harlinin joulunaikaan sijoittuva toimintaleffa on samanaikaisesti ilahduttavan hölmö, mutta äksöninsä suhteen vauhdikkaasti ohjattu. Ikkunoista lentely tuntuu olevan yksi keskeinen teema, minkä aikana voi vaikkapa räiskiä jäähän reiän, jolloin ties mistä korkeuksista tippuminenkin on vaaratonta. Nainen luistelee auton kiinni, vedessä säilytetyn aseen ruuti ei kastu ja lopussa aloitetaan suurin piirtein pieni sota sekä räjäytetään suuri pommi Kanadan rajalla ilman, että pohjoisnaapurin viranomaisia kiinnostaisi yhtään. Kun juoni on muutenkin täyden tontun kyhäilemä, ovat nauru ja viihtyminen taattua. Liikkuvasta autosta kadulle potkaistu Samuel L. Jackson jää ilmeisesti tätä sponssanneen tupakkafirman tahdosta selälleen asfaltille röökiä vetämään ja tätä nykyä Lonkero-mainoksia sekä Luokkakokouksen jatko-osia tekevä Renny tuo perinteisen isänmaalliseen tyyliinsä (sittemmin Amerikkaan myydyn) Finlandia Vodkan rekvisiittojensa keskelle.
21.12. Elsa (1982) (Teatteri/35 mm)
Herkullisessa viiden minuutin lyhytkomediassa kuvataan partaradikaalia, joka pienen sateenvarjon alla istuen tai sanomalehteä kädessään pidellen selittää filosofista monologia urbaania elämänmenoa vastaan ja sitä, miten maaseudun agraaritöiden parissa sielu lepää, samalla kun raskaana oleva nainen raataa kovien hommien äärellä heinän roudaamisesta peltotöihin ja pyykinpesuun pihalla olevan padan ääressä. Lopulta aviomies suvaitsee esitellä vaimonsa ja kertoo, miten tämä koki kaupungissa sielullista tyhjyyttä, mutta parani vaivasta landella, kun ei duuneiltaan moisia ehdi ajatella. Viimeisessä kuvassa mainostajan ääni uhoaa ”Hanki sinäkin oma Elsa! Käy piimällä ja perunalla! Eikä maksa paljon mitään!”
21.12. Pyongyang Robogirl (2002) (Teatteri/35 mm)
Jouni Hokkasen lyhyen musiikkipätkän uusinta oli tällä kertaa huomattavasti ensikatselua hauskempi: Pohjoiskorealainen liikennepoliisi ohjaa liikettä kääntyillen konemaisesti teknon soidessa ja lava-autoihin lastattujen sotilaiden körötellessä ohi.
21.12. Let’s Dance (1992) (Teatteri/35 mm)
Nuorisokuvaus nuoren pojan tytönkaipuusta, tällä kertaa saamelaisnäkökulmasta esitettynä.
21.12. Taistelu Turusta (2011) (PC)
Jouko Aaltosen dokumentti paljastaa kieron ja korruptoituneen pelin Turun rakennuspolitiikan suhteen. Ääneen pääsevät niin poliitikot, vanhat aktivistit, asiantuntijat kuin modernit anarkistitalonvaltaajatkin. Kameran edessä nähdään muiden muassa Suvi Auvinen, Matti Ijäs ja vanha kunnon Ilkka Kanerva. Lopputulos jättää surumielisen ja voimattoman olon, kun vääryyteen ja muniaan saunailloissa tervaavan herrakerhon salajuoniin ei tunnu voivan vaikuttaa niin laillisin kuin laittominkaan keinoin.
21.12. Graveyard Disturbance (1987) (PC)
Neliosaisen Brivido giallo -telkkarisarjan täysmittaisen elokuvan pituisessa jaksossa joukko nuorisoa haahuilee metsässä ja tapaa vampyyreitä. Salem’s Lot tulee välistä väkisinkin mieleen, mihin saattaa vaikuttaa se, että Larry Cohenin Paluu kauhujen kaupunkiin ilmestyi samana vuonna. Tässä oli myös pitokohtaus, jossa herkutteluun osallistuivat peruukkipäinen ja kahdeksansilmäinen nainen sekä köyhän miehen Ratman. Heikoimpia näkemäniäni filmejä Lamberto Bavalta, minkä alittaa ohjaajan filmografiassa ainoastaan 1986 ilmestynyt giallo The Midnight Killer.
21.12.-22.12. tuli katsotuksi valtava liuta Jean Painlevén luontodokumentteja ja Norman McLarenin kokeellisia lyhäreitä, joista rakastuin erityisesti Painlevén raakoihin, mutta psykedeelisiin ja jotenkin houreisiin dokkareihin. Huomasin niitä myös löytyvän Criterion Channelista sen verran runsaspäinen kattaus, että palannen asiaan myöhemmin tulevaisuudessa.
22.12. The Priva Life of a Cat (1946) (PC)
Hurrrrmaava dokumentti seuraa kissan elämää tämän synnyttäessä ja kasvattaessa pahnueellista poikasia. Tulin tämän aikana aidosti hyvälle tuulelle. Alunperin mykän leffan YouTubessa olleeseen versioon oli lisätty taustalle musiikkia, joka sopi kokonaisuuteen itse asiassa oikein mainiosti.
22.12. Kuningas jolla ei ollut sydäntä (1982) (Teatteri/35 mm)
Päivi Hartzellin ja Liisa Helmisen ohjaama, Mika Waltarin kirjoituksiin perustuva satufantasia tuo toteutuksensa puolesta parhaimmillaan mieleen Hartzellin myöhemmän Lumikuningattaren. Kuninkaan rinnasta lähtevä sydän lentää ruukkuun animoituna, hahmojen naamat on kuorrutettu glitterillä ja saksalaisten sekä suomalaisten linnojen läheisyyteen valitut lokaatiot rakentavat taianomaista tunnelmaa. Surrealismista voidaan puhua puolestaan omituisten yksityiskohtien osalta, kuten valtavan dinosauruksen luurangon löytyessä tietyömaalta, mistä koira vie palasen järsittäväkseen.
Vaikka ulkoisesti puitteet ovat kunnossa erilaista elokuvakokemusta varten, kaatuu maito vaivaannuttavaksi sotkuksi liian lapsellisen käsikirjoituksen ja ärsyttävän näyttelyn vuoksi. Linnaan saapuva nelikko on ehkä se heikoin lenkki, prinsessana itkeä yrittävän Aino Sepon vollotukset raastavat sielua ja juoniaan pääministerinä punova Heikki Kinnunen ärsyttää jo pelkällä olemuksellaan. Oikeastaan ainoa kehuja ansaitseva näyttelijä on Leena Uotila, joka latelee opettajattarena todella omituista tietoiskumonologia samalla, kun käyskentelee jo mainittujen luurankojen ja merkattujen kuusipuiden keskellä kuin unessa konsanaan.
23.12. Musta joulu (2019) (BD)
Feministinen kauhuelokuva opettaa meille, että jokainen mies on pohjimmiltaan rakenteellisen patriarkaalisen sortokoneiston hypnoosissa kulkeva hirviö. Tämä ei kuitenkaan ole yksipuolinen kuvaus, koska lopulta voimakkaaseen tiedostamistilaansa heräävät, uhreista toimijoiksi sisuuntuvat ja miehiä palleille potkivat naiset herättävät lumouksestaan tummaihoisen hipsteripojun, joka selviää ainoana äijänä patriarkaalista riistokulttuuria edustavan talon poltolta, muiden kärventyessä sen sisällä, tehden tietä uudelle maailmalle ja kulttuurille. Tuli on puhdistava elementti, sen tiesi kirjojen äärellä lämmitellessään jo Aatu Hitleri.
Elokuvan (jonka ohjaaja kertoi halunneensa olla esineellistämättä ihmisiä) rakentama kuva miehistä tuntuu ehkä jotenkin yksipuoliselta ja demonisoivalta, ja lopulta jokaisen miespuolisen hahmon voi nähdä edustavan puhdasta vanhoillista pahuutta – jopa tuon sympaattisen hipsterin, joka hypnotisoituu hänen alitajuntaansa iskostetun kulttuurin vuoksi osaksi muuta kusipääsaatananpalvontakoneistoa. Muuten sanoisin olevan mukavaa nähdä, että Fritz Hipplerin ja Weit Harlanin elokuvallinen perintö elää näin vahvana vielä 2020-luvulla, ellei Sophia Takalin ohjaus olisi sisällöltään ja kerronnaltaan niin huonosti tehty: tarina on suurin piirtein samaa luokkaa Halloween III:n kanssa, mitä Takal on perustellut sillä, että halusi laittaa ideologian juonen edelle.
Kerroin elokuvan tiivistelmänä naisystävälleni. Hänen femiinisen näkökulmansa mukaan tämä ei ole feminismiä, joka on tasa-arvoa, vaan feminatsiutta. Ehkä hänetkin on aivopesty samaan tapaan, kun Mustan joulun toisen remaken (jonka yhteydet Bob Clarkin alkuperäiseen jäävät nimen, vuodenajan ja naisten murhaamisen tasolle) miesten ylivaltaa puolustava (mutta silti mustaa magiaa harrastavien sonnien uhrimenoissaan murhaama) luopionainen.
Valitettavasti en vetänyt elokuvasta myöskään hernettä nenääni: ainoastaan huokaisin sen päätyttyä pieni hymy suupielilläni, että tällaista. Ehkäpä jopa stereotypisoivilla, yleistävillä ja kokonaiset ihmisryhmät leimaavilla (Pohjois-Koreassa saat muuten kantaa henkilökohtaisista teoistasi tai ajatuksistasi huolimatta stigmaa koko elämäsi, mikäli isovanhempasi sattuivat tulemaan aikoinaan luokitelluiksi väärään kastiin) provokaatioilla ja vittuiluilla voi olla paikkansa, jos moinen synnyttää konfliktinsa myötä rakentavan keskustelun, jossa jokainen kuuntelee toistaan? Onhan esimerkiksi Ikuinen juutalainen vielä tänä päivänäkin tietyllä tapaa ajankohtainen, sen juutalaisista esittämien rasististen syytösten sopiessa nykyään eräiden poliittisten tahojen väitöksiin muuatta toista uskontoa kohtaan.
Elokuvassa oli myös vahva kannanotto epämiellyttävän kulttuurihistorian säilyttämisen kannalta. Tätä samaa agendaahan myös Isis on valtaamillaan alueilla toteuttanut, joskin uskonsa vastaisia muinaismuistoja kirjaimellisesti murusiksi tuhotessaan huomattavasti tehokkaammin.
Se oli siinä tänään! Kuvaputki joulukoirineen toivottaa lukijoilleen lipeäkalalta tuoksahtavaa joulua ja uutta vuotta elävien kirjoissa! Eläkää, hymyilkää, älkääkä pahoittako mieliänne!
