Hyvää päivää Kuvaputkesta eli täältä kadotettujen paratiisista eli tuttavallisemmin kielletyn hedelmän jälkeisestä ajasta. Päät on laitettu vaihtoon, päivyri käy mielentilatutkimuksista riippuen hitaalla tai ei ollenkaan. Tervetuloa jälleen kryptaan, jossa kerrotaan tarinoita elokuvista. Olkaa hyvät, jos tästä polvien rikki mennessä ottaa mitään tolkkua.
26.4.2021: Highway Racer – vauhtipaholainen veressä (1977)
Netlfixiin jostain naftaliineista ilmestyneessä italocrimessa virnuileva Maurizio Merli kaahailee pitkin portaikkoja pienellä autollaan, pankkirosvot ryöstävät kohteensa moottoripyöräkypärät päässä ja meininki on hiukan nihilististä realismia kepeämpää. Vauhdikkaimmillaan leffa on kaahailukohdissa, kuten sen voinee jo nimestäkin päätellä. Kaiken kaikkiaan Vauhtipaholainen veressä on perinteisen tasokasta italialaista elokuvaa sen kultaiselta aikakaudelta. Kuvanlaatu flixistä katseltuna pääsi yllättämään. Myös musiikit ovat maan tapaan todella hyvää kamaa.
26.4.2021: Demons 2 (1986)
Yleisön pyynnöstä katsoin vauhtipaholaisten perään sen paremman Bavan jatko-osan Demonsille. Toki olen tämän monesti aiemminkin katsonut, eikä Netflixin striimi eronnut kuin kielellisesti näkemästäni Arrow Videon teräväpiirtojulkaisuista. Jatko-osaksi hyvin paljon ensimmäisen osan kaavaa ja neljännen seinän rikkomista noudattava splatter on laadullisesti sairaan hauska leffa, jossa hyvä ystäväni Bobby ”shit another door” Rhodes esittää personal traineria, joka hikisenä laittaa televisioruuduista todellisuuteen tulevat demonit kumoon haulikkoa apuna käyttäen. Verisen leffan soundtrack on sekin tajuttoman kova, sisältäen The Smithsia kuin myös The Cultia. Viihdearvoiltaan pätevää kamaa, jonka loppuhuipennuksessa joku pieni ötti ilahduttaa.
MASU TÄYNNÄ ITALIANPATAA
28.2.2021: Valtion vihollinen (1998)
Koska maha tosiaan on täynnä pastaa, niin katsotaanpa välipalaksi nostalgiasatsi. Sen paremman Scottin ohjaamassa salaliittofilmissä Will Smith saa Jason Leeltä alusvaateostosten yhteydessä vahingossa hengenvaarallista kuvamateriaalia haltuunsa. Smith joutuu pakenemaan hallituksen salaista palvelua ja ottaa lopulta yhteyttä kiukkuiseen Gene Hackmaniin. Tony Scottin salamaleikkauksia, hyvää musaa ja tulevaisuutta ennustanut elokuva on mainiota kamaa kaikille salaliitoista innostuville, jotka pitävät erityisestä Jon Voightin sekoilusta. Mukana menossa häärii Jack Black, joka rakastaa naisten karvaisia sääriä.
Loppuhuipennus on taattua Scottia, kun hikinen Tom Sizemore saapuu kehiin ja luodit alkavat laulaa. Joskus pidin tätä yhtenä maailman huonoimmista leffoista, mutta silloin en tietänyt mistään mitään.
28.4.2021: Sakaali (1997)
Nostalgiapommi jostain videokasettiaikojen ehtoolta, joka oli hyvää jatkoa Valtion vihollisen aloittamalle ysäriteemalle. Sakaalissa Bruce Willis esittää jotain palkkatappajaa, jonka ulkomuoto muuttuu jokaisen kohtauksen jälkeen. Alkupään kohtauksia on kuvattu Suomessa, vaikka niiden tapahtumapaikaksi ilmoitetaan Moskova. Osa kohtauksista tapahtuu silti rakkaassa kotimaassamme, muun muassa Porvoossa ja Helsingissä.
Mutta mitäpä tuosta kirjoittamaan, koska alun jälkeen Willis todetaan Venäjän ja Yhdysvaltojen toimesta uhaksi yhteiskunnalle. Sitten hätiin hälytetään vankilassa istuva IRA-terroristi Richard Gere, jolla on henkilökohtaisia kalavelkoja maksettavana Willisille. Agenttimenoa, salamyhkäisyyttä ja melko keskikertaista toimintaa kera vetävän juonenkuljetuksen sisältävä Sakaali on lähinnä tuon nostalgiansa ansiosta viihdyttävä paketti. Mainittakoon, että parhaassa kohtauksessa Willis ampuu (ilmeisesti jokaisessa ysärileffassa olevalta) Jack Blackilta käden irti. Lisäksi Geren väkisin vääntämä irkkuaksentti on lähinnä vaivaannuttavan kuuloista. Kaikesta huolimatta rakastan tätä leffaa sen lukuisista vioista riippumatta.
666/999
29.4.2021: Hiipivää kauhua (1996)
Mitäpä sitä suotta lopettamaan huonoksi havaittua kaavaa, kun ysäriä huokuvassa jännärissä Reese Whiterspoon menettää neitsyytensä kovispoika Marky Markille, joka paljastuu elokuvan edetessä varsinaiseksi paskanaamaksi. Huolestunutta isää esittävä William Petersen kehittelee jotain turvatalotyökseen, mutta silti heidän omaan taloonsa hyökätään koti-invaasiotyliin elokuvan lopussa, kun Marky yhdessä possensa kanssa päättää pistää rähinän päälle. Kokonaisuus on tylsä, ennalta arvattava, mutta silti ihan kiva. Luonnenäyttelijän hommia paiskiva Marky vetää yhden uransa häröimmistä rooleista, joka lähinnä naurattaa eikä hiivi ollenkaan sitä kauhua.
30.4.2021: Pahan vanki (1998)
Ikävä kyllä minä näemmä olen kuraisten ysärijännärien vanki. Tässä alkaa taas suu vaahdota tästä hurahtamisesta, joka ei johda mihinkään hyvään. Sillä Pahan vanki on todella jo todella paska idea. Siitä lisää seuraavaksi…
Suomenkielisen nimensä puolesta paljon pahanenteisemmältä kuulostavassa leffassa ei tapahdu mitään. Johnathon ”Tuomion sukupolvi” Schaech esittelee anorektisen Gwyneth Paltrowin äidilleen jouluna. Äidissä on jotain pielessä, mutta se ei oikeastaan kiinnosta ollenkaan, kun leffa alkaa polkea paikallaan heti eikä sisällä tarpeeksi uhkaavia tai jännittäviä tilanteita ollakseen edes keskinkertainen jännitysnäytelmä. Myöhemmin Paltrow pamahtaa paksuksi, joka saa äidin sekoamaan entistä enemmän. Edelleenkään leffa ei säväytä ja loppuratkaisuna Paltrow läimäisee anoppia avokkaalla, ja kaikki saavat onnellisen lopun. Näin mitäänsanomatonta räpellystä en olisi uskonut kuuna päivänä katsovani.
VAIN ISKU JA KALLO ON TÄYSIN RIEKALEINA
1.5.2021: The Rhythm Section (2020)
Kokeilimme Netflixin uutta ominaisuutta, jossa algoritmi valitsee meille elokuvan sattumanvaraisesti. Ideana tämä on jotain sellaista, josta innostun niin ikään kuola suusta valuen, mutta heti katselun jälkeen se maistuu paskalta.
Kutakuinkin juuri niinhän siinä sitten kävi, kun The Rhythm Section osoittautui varsinaiseksi kidutukseksi, jossa jostain kunnollisesta naisesta on tullut nistihuora, koska hänen perheensä kuoli lento-onnettomuudessa. Vuosia myöhemmin jonkun epämääräisen toimittajan avulla salaiseksi agentiksi ryhtyvä mimmi saa apua kaljuuntuneelta Jude Lawilta. Koston tielle menevässä juonessa ei silti ole mitään ilahduttavaa ja koko roska tuntuu todella hutiloiden tehdyltä. Ainoastaan Hans Zimmerin tuottamat musiikit ja parit toimintakohtaukset jaksavat vähän virittää tunnelmaa, joka lässähtää kuin pannukakku viimeistään loppuratkaisun paiskautuessa katsojansa jo valmiiksi käristyneille kasvoille.
2.5.2021: Stan & Ollie (2018)
Huomasin tämän elokuvan Yle Areenasta. Jo lapsesta asti olen katsellut Stan Laurelin ja Oliver Hardyn leffoja. Ohukainen ja Paksukainen ovat osa nostalgiaintoani, ja Stan & Ollie onnistui osumaan hyvin tähän haavaan. Koomikkoparin ja ystävysten viimeisiä vuosia käsittelevä henkilökuva on hauskaa kuin traagistakin katseltavaa. Menneiden vuosien tähdistä on tullut kiertävä vitsi, joka ei naurata tai kerää saleja täyteen, kunnes kuin ihmeen ja itsensä kaupalla herrat vielä kerran saavat huumorilleen nauruja sekä paljon yleisöä. Roolivalintojen, maskeerauksen, lavastuksen ja myös käsikirjoituksensa puolesta eheä draamakomedia on traagisine hetkineen koskettavaa katsottavaa, vaikka sen jälkeen tulee hinku katsella kaikki klassiset Laurel & Hardy -elokuvat, joille muksuna on tullut vedet silmissä naurettua. En voi tätäkään katsoessa sanoa olleeni hymähtelemättä vanhalle kunnon kohellushuumorille.
EPILOGI
Tämä on sitä vanhaa kunnon blogin pitkittämistä.
