Koska viikkoni 22 päättyi improvisoituun öisellä kaupungilla luuhaamiseen, tuli maanantain ensimmäinen filmi nähdyksi kahden maissa aamuyöstä pienen ja sitten pikkuisen isommankin väsymyksen karvanäpeissä. Ralph Bakshin toistaiseksi viimeinen leffa, Last Days of Coney Island (2015), ei ollut kestolla pilattu, mutta onneksi sentään sangen psykedeelinen. Se siitä.
Pitkälle valvotun ehtoon jäljiltä olo oli vielä aamullakin sen verran nuutunut, ettei sitä auttanut kuin jatkaa törkylinjalla. Hamsterina olin jälleen tässä jokunen aika sitten penkomassa tunkiolla niitä jämäleffoja, jotka eivät kellekkään muulle kelvanneet ja tottahan toki sieltä piti poistaa etenkin kaikki sellainen, joista kesäinen joulupukkini totesi “tuo on muuten oikeasti melkoinen esitys”. Näinpä dvd-masiinani kitusiin tuli tungetuksi pallinaamainen jenkkikomedia Mela kateissa (2004), jossa joukko masentavia, pliisuja ja ennen kaikkea haukotuttavia paskahousuja jahtaa jossain luonnonpuistossa D.B. Cooperin aarretta. Maisemat ovat toki kauniita, mutta kaikki mikkihiirien rimpuilu metikössä, näitä jahtaavat marihuananviljelijäpunaniskat, vastaan tulevat hippitytöt ja karhunkakkakohtaukset ovat niin väsyneesti kirjoitettuja, ettei elokuvalla ole sijaa edes masokistisena ryönäsuihkuna. Jopa takakannen “hulvattoman hauskaksi” mainostama Burt Reynolds jättää viileän olon. Oikeastaan ainut itseäni huvittanut hetki löytyi suomentajan kääntämistä Dr Dren ja Snoop Doggy Doggin sanoista sävelin “se on niin ja se on se on näin ja…”. Hemmetin kuustoista, kun muinoin väännettiin coveria kaikesta mahdollisesta Popcornista italodiscoon ja Village Peoplesta Boney Ämmään, missä ovat suorasukaiset suomitulkit vanhoille, erityisen kääntämisen arvoisille gangsta rap -biiseille (Tuuttimörön tyylisiä inspiraationimejiä ei siis lasketa)? Perkele, ehkäpä minullakin voisi olla urkenemassa ura muusikkona…
Onneksi suomielokuvien enkkutittelit sentään ovat yhä loistavia. Vesku From Finland.
Hassuttelujen jälkeen tuli palattua Ralph Bakshin tuotannon pariin, tällä kertaa ohjaajan varhaisemman sellaisen. Hey Good Lookin’ vuodelta -82 oli suoraan sanottuna harvinaisen päämäärätön häröilypiirretty, jossa fiftarirasvaletti yrittää olla niin maan cool ja vikittelee samalla sen verran kurvikkaaksi raapustettua mimmiä, että animaattoreilla lienee ollut tarvetta jonotella studion miestenhuoneeseen ihan kilpaa. Mitään sen suurempaa pointtia ei tosiaan tunnu löytyvän, hahmot ovat ärsyttäviä ja tapahtumat jotenkin teennäisen tuntuisia. Vaikkei Coonskin’n kaltaisten härskimpien munausten tasolle alennuta, kovin kaukana ei kuitenkaan olla. Kesto on armeliaan alhainen, mutta filmi tuntui silti kolmanneksen pidemmältä.
Maanantai, tuo todellinen leffapäivä, päättyi Orionissa, jossa olin ensikertaa asiakkaana sitten omistajanvaihdon. Paluu tutuille kulmille tuntui samaan aikaan sekä nostalgian vuoksi haikealta että riemastuttavalta, sillä oli ilo nähdä Elken ainakin toistaiseksi onnistuneen hankkeessaan ja ylläpitämään sydämenvalittuni tunnelman ja laadun ennallaan. Kohtuuhintaisella lipulla sain runsaan alustuksen ohella katsella suomalais-tsekkoslovakialaista kalkkunaa armon vuodelta 1986. Reilu peli oli olevinaan jonkinlainen seksielokuvana markkinoitu jääkiekkofilmi, jossa ei lopulta ollut kumpaakaan juuri mainittavaksi asti, mutta sen sijaan ihmissuhdepelleilyä ja sympaattisia pieniä (ja lopulta myös isompia) koiria riitti ilahduttamaan sydäntäni. Filmi myös suli jossain välissä projektoriin, mitä sitäkään en ollut muistaakseni aiemmin kokenut. Aki Kaurismäen mukaan Reilu peli on parasta ajankuvaa ja aika kasaria meininki kieltämättä olikin – tällä kertaa tosin muussa kuin perinteisessä yhdysvaltalaisessa mielessä.
Hitto että aika laukkaa. Aamulla pitäisi lähteä kello kymmenen ravaamaan kohti Lapinmaata ja puoltayötä näyttää tuo aikarauta väittävän (nyt oikolukiessa yhtä). Pitää pistää kinttua toisen eteen, jotta jaksaa huomenna painaa kaasua sen kymmenen ja puoli tuntia.
Siirrytään siis tiistaihin. Jatkoin Terry Gilliam -teemaa ja katsoin The Imaginarium of Doctor Parnassuksen. Vuonna 2009 ulos putkahtaneessa leffassa oli hölmöä CGI:tä, muttei kuitenkaan pilaajaksi asti. Eriskummallinen juoni alkoi iltamyöhän paikkeilla jossain välissä menemään aivoissani makkaralle, mutta surrealistinen meininki ei ollut huonoimmasta päästä. Keskitason kamaa pojaltamme Terenceltä, mikä olisi varmasti ollut nykyistä vavahduttavampi parisenkymmentä vuotta aiemmin tehtynä. Tässä oli myös se vitun ärsyttävä kääpiö.
Keskiviikkona näin viidakkodokumentti Jacáren (1942), josta pääsee lukemaan runsaammin se, ken Laajakuvan seuraavan kirjan käsiinsä kahmaisee! Töissä jatkoin Matti Kassilan 35-millisenä esitetyllä Natalialla (1979), jossa irvaillaan todella sovinnaisissa puitteissa Suomen ja Neuvostoliiton ystävyydelle. Kuten Kassila itsekin on todennut, olisi ote ollut toisena kuvausajankohtana rempseämpi. Neuvostoliittolaisen sovhoosin lehmää yritetään palauttaa takaisin kotiin kaikenmaailman korulauseiden ja byrokratian keskellä. Miellyttäviä ovat ystävällismieliseksi ajautuva suhtautuminen eläimiin (lehmän varjelu teurastukselta ja pohdinta siitä, miksi karhunkin kohdatessa ensimmäiseksi pitäisi tarttua pyssyyn) kera hienon kuvauksen, jossa esimerkiksi Lapin hyttyskanta pääsee oikeuksiinsa, mutta komedia ja repliikit esityksineen ovat väljähtäneitä ja eritoten rallikohtaus masentavan mitäänsanomaton. Oman komiikkansa tuovat Kassilan alustus ja lopetus, jotka muistuttavat nykypäivän pakollista selittelyä minkä tahansa vitsin vääntämisestä eräistä herkistä, äänekkäistä ja erityisen aggressiivisisesti elintilaansa vaativista kiihkoilijaryhmistä, joiden huumorintajun puute hämmästyttäisi Veikko Huovisenkin. Nimestä voi löytää parodiaa myös Agit Propin esittämää hienoa kappaletta kohtaan.
Lopuksi päätin keksiviikon rainalla Mackennan kulta (1969), ollen vissiin niitä ainoita jotka siitä pitivät. Gregory Peck äijäilee länkkärissä, jossa etsitään tällä kertaa apassien vartioimaa aarretta erämaasta. Alaston- ja väkivaltakohtaukset pitävät otetta yllä ja lopun psykedeelinen sekoilu intiaanimytologian toteutuessa ja kanjonin romahtaessa on suorastaan hullaannuttava. Myös korkeanpaikankammoa kutitellaan kyseisessä jaksossa osuvasti, enkä voinut olla huvittumatta Peckin kuvitellessa Omar Sharifia pariisilaisena nousukaskeikarina. Myös Telly Savalas pistäytyy murhaamassa ja kuolemassa sangen turhan roolihahmonsa saappaissa.
Torstaina pyöritin ja samalla katsoin Bufon tuottaman ja Anna Paavilaisen ohjaaman lyhärin Kaksi ruumista rannalla, joka näyttää IMDb:n mukaan saaneen ensi-iltansa tänä vuonna – vaikka itse väittäisin kyllä toisin. Tommi Korpela ammutaan avaruuteen ja Musta Barbaari pistäytyy esittelemässä lihaksiaan, minkä ohella myös maapallo räjäytetään. Naisohjaajan kiihkofeminismille naljailevassa ja samalla patriarkaattia käsittelevässä pätkässä on ideaa, mutten oikeasti voi väittää tykänneeni niin huumorista kuin toteutuksestakaan erityisen paljoa. En osaa sanoa onko makuni sitten jotenkin omalaatuinen tai vääränlainen, mutta nopealla pohdinnalla kaikki tuntui liian “hipsteriltä” – tosin sillä eroavaisuudella, etteivät nämä limanuljaskat todennäköisesti koskaan lähtisi kyseenalaistamaan esitetynkaltaista sokeaa kiihkoilua, koska he ovat edistyksellisiä ja oikeaoppisia ihmisiä. Enpä tiedä, ainakin Korpela jäi hämmentyneenä seilaamaan tyhjiöön ja tekijöillä vaikutti olleen hauskaa, mikä puolestaan ilahdutti itseäni. Löysin myös saa ottaa -loorasta kasan DDR:ää käsitteleviä kirjoja ja pääsin saunaan, mistä ilahduin entistäkin enemmän. Illalla pelasin vielä Puzzle Bobblea. Jee.
Pervoilua niukanlaisesti sisältäneenä perjantaina tiskipöydälleni oli kerääntynyt jo melkoinen määrä törkyä, joten niiden rökittämisen lomassa töllötin kotimaista hittiä sotajan vuosilta, maisteri Särkän Kulkurin valssia (1941). Hitto soikoon, vaikka lopultahan tämäkään elokuva ei kaareltaan poikkea niin kauheasti siitä muusta vastaavasta aikansa viihteestä, tuntui Ansan (Heidi Krohnin ohella Suomen ehkä kaunein filmitähti, luvallanne sanoen) ja Taunon kemian ja menevien laulujen täyttämä epookki oikeastaan melko mukavalta. Regina Linnanheimokin nähdään elokuvan parhaassa jaksossa, mustalaisten juomingeissa, yhtä dramaattisissa merkeissä kuin Tulion tuotannoissa konsanaan.
Illalla teimme daamini kera kotipitsaa, korkkasimme yhdet poreilevat ja katsoimme herkän ja romanttisen selluloiditallenteen, Paul Naschyn pääroolittaman, ohjaaman, kirjoittaman, tuottaman ja alustaman kauhusaastan Human Beasts, joka oli kotelon takakannen perusteella vuodelta 1972, IMDb:n väittämän mukaan taasen 1980. Vähän vaikea sanoa, sillä en ole perehtynyt Naschyyn elokuvahistorialliselta kantilta hirveän hyvin. Kovin seiskytlukulaiselta meno näytti ja tuntui, mutta raakuuksien taso puolestaan oli fasistisen Espanjan elokuvasensuuriin nähden yllättävän korkea. Mielessä käy olisiko osittain japanilaista tuotantoa ollut leffa saanut Espanjan ensi-iltansa kahdeksan vuotta jäljessä, Siitoimen idolin kupsahdettua viimein valtaistuimeltaan sinne hornan tuuttiin. Pitäisipä lukea mukana tullut vihkonen, josta asia ehkä selkenisi, kuten on muuten pitänyt jo useamman päivän ajan (lupaan palata asiaan tuonempana, esimerkiksi Naschyn Manaaja-ripoffin myötä). Kuitenkin: mistään splatterista leffa ei käy eikä julisteen lupaamaa possumiestä nähdä, mutta ihanaa sleazea ja iljetyskerrointa on mukana roimasti, käsinukkesikojen ahmiessa karsinaan heitettyä äijää, afrikkalaisen kotiapulaisen saadessa (ihastuksissaan) remmiä perseelleen (tässäpä muuten aidoin näkemäni fetissikohtaus aikoihin!) ja menon päättyessä sadistisiin kannibalismiorgioihin. Pöhkössä, päälleliimattujen painajaisten ja takaumien täyttämässä kuvaelmassa nähdään vielä supermies ja musiikitkin ovat helvetin hyviä. Joku voi toki syyttää leffaa rasismista (mmm-h…) tai kolonialismista (miksei…), mutta afrikkalaiseen historiaan tutustuminen saattanee lieventää palavimpia väitteitä. Suosittelen aloittamaan vaikkapa David Van Reybrouckin kirjalla Kongo: historia.
No niin, lauantaina katselin viimein viime kesän Tarzan-maratonin huumassa hankitun dvd-tuplaplättyni ykköselokuvan, 200-minuuttisesta sarjasta leikellyn ja Sol Lesserin tuottaman nimikkeen Tarzan, peloton (1933). Yli puolen keston veroinen typistys tosiaan näkyi, eikä leffasta ottanut sitten mitään selkoa. Toisaalta en tiedä miten paljon paremmaksi tämä olisi muuttunut kaksi kertaa pidempänä, kun nyt jo olo alkoi mennä odotuksen aikana peijoonin levottomaksi. Alkuasukkaiden maaninen mantra ja lopussa grammarin tahdissa tanssivat eläimet olivat ankean pätkän huippuhetkiä. Cheetah saa myös alkupuolella Tarzanilta selkäänsä.
Sunnuntai. Katsoin duunissa mustan listan miehenä muistetun Edward Dmytrykin filmin Kuuma katu (35 mm), jonka toiseksi käsikirjoittajaksi alkutekstit mainitsevat John Fanten. Hemmetin kovaa kamaahan sieltä sitten tuli: sankarillisuuteen sortumaton kurjuuskuvaus esittää maailman nihilistisesti iljettävänä paikkana, vaikkakin lopun sanomalehtiotsikot yrittävät hieman keventää taakkaa. Sikäli tämä on turhaa, sillä filmin aikana rakennetun henkilökemian myötä tietää, ettei sähkötuolikaan poistaisi sitä tuskaa, jonka yksin jäänyt hahmo osakseen saa. Limaiseen ja katsojaa töytäisevään prostituutiokuvaukseen mahtuu myös Jane Fonda, kylmimmässä tältä näkemässäni roolissa.
Lopuksi päätin viikon katselemalla Kanerva Cederströmin dokumentin Lenin-setä asuu Venäjällä (1988), jonka eräänä voimavarana olivat mahtavat taistolaismusiikit. Välistä harhailevalta tuntuva dokkari vakuuttaa lukuisilla haastatteluillaan, joissa entiset SKP:n vähemmistöläsnuoret kertovat siitä, miten heidän idealistinen arvomaailmansa hiljalleen katosi johonkin ja anarkistiset ajatuksensa vaihtuivat valmiina tarjoiltuihin teeseihin siitä kuinka asiat ovat ja miten niiden kuuluukin olla. Taistolaisuus on omalta kantiltani ehkä paras esimerkki Suomen historiassa siitä, mitä hyvät tarkoitusperät yhdistettynä sokeuteen ja dogmatismiin voivat saada aikaan: robottimaisen toiminnan oikean asian puolesta, jolloin yksilö lopulta kuihtuu tehdasta pyörittävän koneenkäyttäjän yhden mutterin tasolle. Johtajan seuraaminenhan on puolestaan aina yhtä turmiollista, mistä hyvänä esimerkkinä on itselleni täytenä yllätyksenä tullut sinipaitojen oikeaoppinen homovastaisuus – siitä huolimatta että kaiken perustana piti olla tasa-arvo ja suvaitsevaisuus. Kameran edessä esiintyvistä ihmisistä parhaan vedon tekee ehdottomasti Kiti Luostarinen sherrylaseineen ja pitkine havannalaissikareineen.
Mutta hei – ei se siihen loppunut! Koska tulevan viikkoni Sodankylän elokuvajuhlien raportti tullaan näkemään toisaalla (voi juku, risut ja möröt ja männynkävyt, maltatko odottaa?), listaan tähän vielä maanantaina näkemäni Sofia Coppolan elokuvan Bling Ring (2013). Karmivalla musaraidalla ja raivostuttavalla pinnallisuudella ryyditetty, losangelesilaisten julkkisten kämppiä tosielämässä putsanneesta teiniporukasta kertova kuva ei ole sitä samaa, mitä aihepiirinsä. Vaikka näitä analyyseja on olemassa jo useampi (kuten Scorsesen Koomikoiden kuningas), on Coppolan filmi jälleen eräs kuvaus luusereista, jotka lopulta saavat hamuamansa julkisuuden minkäpä muunkaan kuin epärehellisen toiminnan kautta (tästä voitaisiin sitten aloittaa essee Amerikan yhdysvaltojen poliitikkojen, liikemiesten [sekä -naisten] ja hollywood/mtvmäisen viihdeteollisuuden persoonien maneereista, mutten nyt mene siihen). Raina on syväsukellus amerikkalaiseen vastenmieliseen henkilöpalvonta- ja materiakulttuuriin, jossa aivopestyt lammaslaumat ovat niin glorifioimansa saastan pauloissa, että jopa murtautuvat näiden koteihin saadakseen edes murusen tästä tavoittelemisen arvoisesta elämäntyylistä – siitäkin huolimatta, että henkilöhahmot edustavat joka tapauksessa ylempää keskiluokkaa. Lopulta median myötä omakin julkisuus on taattu ja näin jenkkiläisen vapaan maailman unelma jälleen osoittaa olevansa muutakin, kuin hömppää kultatussia paperilla. Olentojen eleistä ja repliikeistä tulee mieleen Kuolemalle annettu ohjeistus Terry Pratchetin teoksessa Valkoparta Karjupukki: “Sinun pitää kuulostaa siltä, kuin kusisit sherryä ja paskantaisit vanukasta”, superjulkkisten materialismin ja narsistismin oksettaessa kuin eläintapot Kannibaalien polttouhteissa konsanaan. Lopputulos on jotakin, jota samaan aikaan rakastaa ja vihaa.
Ai niin, kesäloman alkupuoli alkoi. Avasin viimeisen, lähes vuosikymmenen säästämäni teinivuosien suosikkijuomani Sorbuksen, joita hamstrasin silloin ennen varastoon kymmenin pulloin. Loppuosan lupaan säästää syksyisen Lapin vaelluksen puolivälipylvääksi. Aijaijai, aaah!
