Niin se vain kello käy, minkä myös kunnioitettavaan 91 vuoden ikään ehtinyt Richard Donner koki maanantaina heinäkuun viidentenä. Ennustuksen, Teräsmiehen ja Haamujen koston ohjaamisen ohella Donner jäänee elokuvan ystävien mieleen pitkälti Tappava ase -tetralogialla. Koska sarjan ala-asteella (itse nauhoitetuilta videokaseteilta) tapahtuneen katselun jälkeen ensimmäinen osa on tullut nähtyä ties mistä dyykatulta kusenpolttamalta vhs:ltä viimeksi kymmenisen vuotta sitten ja kolmonen puolestaan teininä, oli poismeno mitä mainioin tekosyy toteuttaa jo hetken suunnitteilla ollut projekti ja tsekata koko Mel Gibsonin ja Danny Gloverin (…miksei myös Joe Pescin?) tähdittämä, menevän jazzin siivittämä kokonaisuus kerralla pois alta. Mitä tästä kaikesta jälleen opimme?
Nuoren naisen itsemurhalla alkava Tappava ase (1987) on sarjan muuhun henkeen verrattuna huomattavankin ryppyotsainen ja asiallinen aloitus, joka esittelee katsojalle isossa omakotitalossa ydinperheensä kanssa asuvan ja keski-iän kriisin kanssa kamppailevan ylemmän jeparin nimeltä Roger Murtaugh (Glover), joka saa parikseen kolarissa kuolleen vaimonsa vuoksi itsemurhaa hautovan ja kuolemalle kintaalla viittaavan Martin Riggsin (Gibson), joka vastapainona ja amerikkalaisen anarkian huippuna elelee asuntovaunussaan collie-rotuisen koiransa kera. Tyypit eivät tietenkään aluksi tule toimeen sitten laisinkaan, mutta – kuinka ollakaan – elokuvan edetessä oppii kumpikin toisesta sen verran, että edessä siinsi yli 10 vuotta kestänyt ”ystävyyssuhde”.
Siisteintä pientä yhteiskunnallista muka-sanomaa sisältävässä filmissä on sen hahmonkehitys ja Gibsonin suhteellisen vinksahtanut Riggs. Pääosanäyttelijöiden kemiat pelaavat ja buddy cop -meininki toimii niinkin hyvin, että aina välistä iskevät toimintaosuudet lähinnä tuntuvat latistavan läpänheittoa. Silti pohjimmainen vire on suhteellisen synkkä, mitä tehdään ilmi esimerkiksi muistettavassa kohtauksessa, jossa vaimoaan sureva mies ehtii yksinäisyydessään jo tunkea pyssyn piipun suuhunsa. Toisaalta tästä hällä väliä -meiningistä otetaan myös muutamia mehukkaita hetkiä irti, kuten Riggsin kävellessä suoraan tarkka-ampujan tulilinjalle tai kahlitessa itsemurhakanditaatin kiinni ranteeseensa ja hypätessä tämän kanssa alhaalla odottavalle pelastuspurjeelle. Jälkimmäinen skene oli leffan jo kahdesti nähneen vinkkelistä niin tiivis, että keskeytin paskanjauhantani tuossa välissä kesken lauseen ja keskityin vain tuijottamaan, mitäs ihmettä siellä nyt taas tapahtuukaan.
Hahmojen erilaisilla asennemaailmoilla piruillaan kiitettävästi, esimerkiksi patakonservatiivi Murtaughin katsellessa päätään pudistellen sormiensa välistä seksivideota, vapaamielisemmän Riggsin puolestaan maksaessa alaikäiselle katutytölle siitä, että tämä tulee lihankaupustelun sijaan illaksi hänen kämpilleen öögaamaan televisiota. Näiden kahden hemmon orastava suhde alkaa saada epämääräisiä sävyjä siinä vaiheessa, kun Murtaugh kutsuu Riggsin suurin piirtein pyhäpäivälliselle kotiinsa – ele on toki kaunis, mutta kuinka moni muu pyytää työkaveriaan illastamaan asiaan yhtenä hymynä suhtautuvan perheensä kanssa?
Koska toimintaa ja punainen lankakin pitää olla, on filkkaan kirjoitettu mukaan joukko huumeiden salakuljetusta harrastavia Vietnam-veteraaneja. Nämä ovat lähinnä typeriä karikatyyrejä, joiden pahuus on sitä luokkaa, että Gary Buseyn esittämää konnaa voi polttaa stendarilla käteen ilman, että tyypin ilmekään värähtää (”I must break you!”). Muutoin viihdyttävän ja draamakomediansa osalta hyvin ohjatun leffan ontuvin osa onkin loppupuoli, jossa pyssyt paukkuvat, nyrkit viuhuvat ja kotijoukkue lähinnä haukottelee. Vastustajansa uskomattomassa mutapainissa, jossa muu poliisipiiri seisoo vieressä kädet taskussa tsemppaamassa, voittava Riggs ei tietenkään jenkki-ihanteena alennu roiston tasolle, vaan jättää tämän kohtalon oikeuden käsiin – kuinka yllättävää, että riiviö tekee vielä viimeisen peliliikkeen, jonka myötä sankarilla on oikeus lasauttaa piru takaisin helvettiin. Collie näkyy muuten elokuvan aikana noin muutaman kerran.
Oli sisällöltään millaista antia hyvänsä, siitä ei pääse yli eikä ympäri, että Tappava ase on harvinaisen viihdyttävää kasaritoimintaa, jonka varmasti katselee vielä neljännenkin kerran. Samaa voi sanoa myös Mel Gibsonin hämmästyttävän röyhkeästä takatukasta.
Jatko-osa, vuonna 1989 ilmestynyt Tappava ase 2, ei ole elokuvallisesti yhtä kompakti paketti. Se tuntuu lähinnä jatko-osalta, eli menestyksen myötä pakolliselta velvollisuudelta tuoda hahmot takaisin kankaalle vailla suurempaa syytä. Näiden välinen suhde saatiin jo ykkösessä sen verran vahvasti päätökseensä, ettei kakkonen tunnu tarjoavan todellista laventamisen varaa. Murtaugh nyt järkyttelee kortsumainoksessa esiintyvää tytärtään (saaden työkavereiltaan lahjaksi varmuusvälineillä koristellun kasvin) ja Riggs puolestaan lupaa tehdä eräälle tyttöselle suklaakeksejä chilikastikkeessa. Ehkä juuri tämän vuoksi käsikseen on lisätty Joe Pescin esittämä humoristinen pikkumies Leo, josta tulee paitsi kaksikon viharakkaussuhteen kolmas pyörä, myös suurin kampi huumoripuoleen, ainakin jos ärsyttävää konekiväärimäistä papatusta ja räpätystä voi sellaiseksi mieltää.
Ihmissuhdedraaman ontuvuudesta huolimatta jatko-osa jopa ylittää ykkösen sillä, että sen toiminta on yliampuvampaa ja näihin liittyvät kohtaukset siistimpiä ilman, että homma luisuisi karkuun rukkasesta. Ikonisimpia kohtauksia lienevät miinoitettu vessanpönttö (tervetuloa, peräpukamat!) ja uima-altaan hyppylauta sekä rinteeltä alas suistettava talo. Myös ykkösen poliittinen kannanotto viedään uusiin sfääreihin, kelmien ollessa tällä kertaa ei mitään sen kummempaa, kuin joukko aparthaidia kannattavia eteläafrikkalaisia diplomaatteja.
Riggsin romantiikka loppuu näiden tehtaileman henkirikoksen myötä melkein yhtä lyhyeen, kuin Baretti-Jussin vastaava Rambo II:ssa, ja typeränä juonipaljastuksena tehdään myös ilmi, että samaisen kolonialistivaltion jäbät ovat vastuussa tämän vaimonkin kuolemasta. Rasistikortti kierretään sillä, että tapettu valkoinen ihastus on myös kotoisin Etelä-Afrikasta. Lopussa poliittinen epäkorrektius ja kostonhimo viedään riemastuttavalle tasolle Riggsin teloittaessa aseettoman diplomaatin niille sijoilleen ihan vain siksi, että hyvää yötä persläpi.
Ykkösen tavoin myös tässä yritettiin ampua Gibsonia helikopterista. Asuntoauton pohjassa oleva koiranluukku selittänee sen, miksei Lassie jo ensimmäisessä elokuvassa kuollut kotiin.
Sarjan trilogiaksi vetävän Tappava ase 3:n (1992) parissa tuli sitten tunne, että ohimoasi vasten todella sojottaisi se nimikkovempain. Kun mitään muutakaan ei enää ole, on toiseen jatko-osaan otettu jo itseparodinen henki. Pääkaksikko räjäyttää pilvenpiirtäjän, alennetaan passipoliiseiksi ja tupakoinnin lopettanut Riggs etsii helpotusta paheensa himoon syömällä koirankeksejä. Murtaughilla puolestaan on muutama (yllättävän pitkältä tuntuva) päivä aikaa eläkkeeseensä, kuin myös Los Angelesin katujengien kanssa vehtaava poika huolenaan. Poliisiväkivaltaa sivutaan Rodney Kingin hengessä hyvin pinnallisesti, vastuun vieriessä asekauppiaille, joiden työn takia nuoriso ammuskelee toisiaan kaduilla. Boyz n the Hoodin ja muiden vanavedessä ghettomeininkiä pitää olla hiven tässäkin ja Body Countin sanoitusten myötä liiveistä läpi menevää luotia kutsutaan kytäntappajaksi.
Markkinoinnissa ollaan toisin sanoen kosiskeltu sekä sarjaa diganneita tekemällä kaikki vielä entistäkin absurdimmin että myös nuorempaa mustaa väestöä, joiden asenteita filmi siinä samalla yrittää muokata (siihen asti, kunnes taas seuraavan kerran saa iltakävelyllään kohteliaan ”Söör”-fraasin saattelemana pamppua niskaan). Tämä ei toimi laisinkaan ja vaikka mukana on yksi-kaksi näyttävämpää toimintakohtausta ja Murtaughin vetämät rähinäkännit, tuntuu kaikki vain ja ainoastaan Hollywoodin maksimoidulta rahastukselta.
Toisen koiran ottavan Riggsin kokema todellinen rakkaus lähinnä ällöttää katsomoon välittyvien tunteiden poissaololla. Asuntovälittäjän roolin ottanut Leo räksyttää vammaisemmin kuin edellisessä elokuvassa ja on värjännyt tukkansa valkoiseksi sekä ottanut korvakorun. Kirjoittajien itsetietoisuus paistaa läpi siitä kaikesta, mikä ennen jätettiin lähinnä katsojan oman huomion varaan: esimerkiksi Riggsin ja Murtaughin epäilyttävän homoeroottiselta tuoksahtavalla suhteella leikitellään nyt niin maan perkeleesti, tyyppien jäädessä milloin kiinni syleilyssä ja milloin puolestaan ojentamassa toiselle kukkia. Pahinta lienee kuitenkin se, että pahiksen roolia ei vedä tällä kertaa Team Vietnam tai olemassa oleva sortohallitus, vaan ainoastaan joukko samoja kasvottomia asekauppiaita, joiden karikatyyrit tuntuvat löytyvän joka toisesta amerikkalaisesta toimintaelokuvasta tältä ajalta.
Sarjan – luojan kiitos – toistaiseksi päättänyt jumbo-osa, Danny Gloverin ensi torstaina koittaville 75-vuotissynttäreille omistettu Tappava ase 4 (1998) vetää tämän kaiken alta vielä epäonnisesti sen liinan, ollen pahempaa saastaa kuin mitä Herakles näki Augeiaan tallien portit avattuaan. Hollywoodin pohattojen mielestä mikään vitsi ei liene hauska, ennen kuin sen on kertonut sadannen kerran joka kerta megalomaanisemmin elehtien, ilmehtien ja naamaa vääntäen, joten nelososa alkaa luonnollisesti kohtauksella, jossa jonkinlainen exterminaattori riehuu kaupungilla uzin ja liekinheittimen kanssa. Ei, kyseessä ei ole Murtaughin painajaisuni, vaan esimerkki jokapäiväisestä poliisin työstä L.A.:n toimipaikassa. Tässä samalla heitetään enemmän tai vähemmän rennosti hetulaa, jolloin käy ilmi Riggsin saavan lapsen ja Murtaughin puolestaan ukkiutuvan. Mutta mikä helvetti tuo ysärijuliste nyt sitten taas oikein on?
Koska Joe Pesci on hauska, mitä olisi elokuva kahdella Joe Pescillä? Koska tähän ei sentään mennä, tungetaan leffaan mukaan helvetin rasittavasti vinkuva Chris Rock, joka lähinnä vetää kohtauksissaan vähemmän hauskaa stand-upia (missä se parempi muuten viipyy?) ja soittaa kilpaa poskea Pescin kanssa. Mukana oleva pahis on sentään tällä kertaa himpun verran mahtipontisempi, rikollisten ollessa jotain Kiinan kansantasavaltaan mahdollisesti(ko?) kytköksissä olevia gangstereita. Vaikka toimintasukkula ampuu yli Venuksen ja suunpieksentää riittää siinä määrin, että ihan sitä se Werner Herzogin dokumentissaan esittelemä huutokauppakeisarikin jäisi kakkoseksi, tuntuu kaikki yhtä keinotekoiselta, kuin jos katselisi hypermarketin leluosastolla suosikkifilmisi hahmoja luontoa tuhoavan ohuehkon muovikuoren läpi.
Jet Li esittää muuten superpahista ja leffassa on myös suurin piirtein sama stereotyyppinen kiinalaiskiduttaja, joka nähtiin jo ykkösen sisätiloista löytyvältä kujalta sähkövempaimet käsissään. Hirtehisen huvittavinta lienee leffaan kätketty määrä aasialaisiin kohdistettua ”piilorasismia”, joka johonkin toiseen ihmisryhmään osuessaan olisi todennäköisesti vienyt filmin ikuisen kiellon kuiluun. Nyt näemme onneksi onnellisen tuplasyntymän (tyttö ja poika… mitä siitä seuraa, jollei miesten välisen ystävyyden multihuipentuma) ja jäämme toivomaan, ettei projektia Tappava ase 5 koskaan toteuteta.
Itse puolestani poistin tämän Richard Donnerin kolmanneksi viimeiseksi jääneen ohjauksen myötä hänen joutsenlaulunsa (ilmaiseksi ties mistä pahvilaatikosta saadun) 16 Blocksin divarikassista ja päätin tutkia myös sen sisällön ennen vaihtoon raahaamista. Ehkä otamme sen kanssa vielä myös donnerkebabin.
Ai niin, myös vaffoja naishahmoja oli sarjassa tarjolla.
