Jatkamalla lukemista hyväksyt kaikki keksit ja yhden kääretortun.
”…vielä 2000-luvullakin moni ’älykkö’ saattaa ylpeillä sillä, ettei koskaan katso televisiota.”
Puhuiko joku lukemisesta? Kerronpa Teille siis korkeakirjallisuuspaneelin pohjustukseksi pienen tarinan, en suinkaan kahdesta sammakosta, jotka putosivat kiehuvaan maitovatiin, vaan pahamaineisesta Noidan käsikirjasta. Tuo teoshan oli, kuten kaikki tietävät, oman kolmenkympin ylittäneen sukupolveni lapsuuden klassikko, jota itse luin ”salaa” kirjastossa ja minkä myötä en sitten saanut yöllä lainkaan unta.
Kyseinen kirja on pitkään ollut netin saastaisilla nylkypalstoilla hinnoissaan (ihmisen ahneus osaa olla suunnaton, oli kyse sitten komerossa pölyttyvästä lautapelistä tai vintin pahvilaatikossa lukemattomana homehtuvasta painetusta sanasta), mutta koska joku teki kulttuuriteon ja julkaisi niteen uusiksi, hoidin itsekin pienen tempauksen ja laitoin sen tulemaan kokoelmieni jatkoksi posteineen 12 eurolla; terveiset vaan sille henkilölle, joka yhä yrittää myydä omaansa Huuto.netissä 105 e-rahalla.
Siinä samalla tuli myös huomattua, että julkaisun epävirallinen jatko-osa Noidan käsikirja: Aaveet on nähnyt päivänvalonsa saman nostalgisen intoilun yhteydessä myös Suomessa, joten päätinpä tutustua tähän jatkikseen hieman ja laitoin sen varaukseen lähikirjastooni. Samassa lievän lapsekkaassa kummitusvimmassani menin tilaamaan myös toisen vastaavanlaisen eli Aaveiden atlaan, josta itselläni ei ollut aiempaa kokemusta, mutta jota velipoikani kauhisteli minulle aikanaan kerrossänkymme alemmasta ”kompaktista miniyksiöstä”.
Nämä kaksi kirjaa ovat lopulta hyvin samanlaiset, etenkin jos ne lukee peräjälkeen. Kaikenlaisiin hirviöihin ja mörköihin perehtyvä Aaveiden atlas on kansiltaan kookkaampi ja hieman ohuempi siinä missä pelkkää kummittelua käsittelevä Aaveet myötäilee Noidan käsikirjan tyyliä, joskin hieman vähemmällä sisällöllä. Sivuja ei kummassakaan ole kovin montaa kymmentä ja kirjat selailee tekstin puolesta loppuun parissa illassa (tai tunnissa, jos asian oikeasti haluaisi hoitaa pois alta) – enemmän aikaa tuntuikin tuhraantuvan erittäin laadukkasti piirretyn kuvitusmateriaalin tutkimiseen.
Duosta Aaveiden atlas jää mieleen ”uskottavampana” ja vähemmän lapsellisena, vaikka sanomattakin on selvää, että kummankin kohderyhmä on noin kymmenkesäiset rasavillit. Kirjaa pystyisi synkkine kuvineen ja välistä jopa karmiviksi yltyvine legendoineen sanoa suoranaiseksi lasten kauhuksi ja voi vain pohtia, kuinka monen tämän päivän aikuisen mielenterveyttä on kyseisen kartaston kautta lopulta loukattu (luojalle kiitos että ehdin syntyä tuolloin joskus vanhan kunnon videolain aikaan).
Aaveet tarjoaa kyllä sekin riipiviä tarinoita ja kolkkoja piirroksia, mutta toisaalta sen sivuilla helpotetaan aina välistä lukijan ahdistusta kertomalla monista luonnollisista selityksistä kummittelun taustalla ja pyyhitään hikeä tämän otsalta toteamalla, että lopulta aika harva ihminen tulee näkemään oikeaa haamua. Aaveiden tehoa ei myöskään voimistanut se, että suurin osa stooreista oli tuttuja jo ilta pari takaperin lopetetusta Aaveiden atlaasta – tämä toisaalta on sikäli positiivista, ettei asian perusteella tarinoita ainakaan ole alennuttu säveltämään tekijän oman mielikuvituksen pohjalta.
Sekä Aaveiden atlas että Noidan käsikirja: aaveet ovat mitä mainiointa luettavaa yksin pimeässä asunnossa suden hetken aikoihin, jolloin ne toimivat edelleen sangen puistattavina kokemuksina. Kiitos kuuluu sekä vaivalla piirretyillä kuville että kerronnalle, joka ei alennu liian usein typeriin ”Se voi olla juuri sinun ikkunasi takana…” -tyylisiin potenssin tiputtajiin. Kauhunörtti suosittelee muovisia vämpyyrihampaitaan selkänsä taakse piilotellen jotta näillä on hyvä sekä verestää omia lapsuuden pahoja muistoja että pelotella nyrkillä tapettavaa tämän merkkipäivän johdosta, mikäli lähipiiristäsi moista mahdollisuutta suinkin sattuisi löytymään.
Luinpa myös loppuun Aino Kallaksen liki satavuotiaan ihmissusikertomuksen Sudenmorsian, jonka alaotsikko kuuluu ”Hiidenmaalainen tarina”. Ainoastaan reilun 90 sivun mittainen pienoisromaani (liekö oikea termi, mutta jos joku väittää että käytän sanaa väärin, saa tulla hakemaan – Magnumit ovat aina ladattuina) on alkuunsa aika kankea, mutta saa tuulta käpäliensä alle edetessään. Kaikessa yksinkertaisuudessaan tarina kertoo miehestä, joka rakastuu punatukkaiseen (=paholaisen väri) tyttöön, joka eräänä yönä lähtee ulvonnan kuultuaan sutten matkaan metsiin raakaa lihaa ja verta nauttiakseen.
Juttu on puettu raamatullisen paatoksen ja muun tyhjänpäiväisen jeesustelun kaapuun, mutta sen alta on mahdollista löytää vahvan feministinen sanoma siitä, kuinka nainen voi olla patriarkaalisessa yhteisössä vapaa ainoastaan villieläimen asemassa olevana henkipattona, ihmisen sisällä vaanivan pedon edustaessa vapaata tahtoa ja saatana murtautumista irti vanhoillisen yhteiskunnan kahleista. En ole perehtynyt Aino Kallakseen henkilönä tarpeeksi tietääkseni tämän todellisista näkemyksistä, mutta kyseistä teoriaa tukee mielestäni se kuinka mieskeskeinen ja Lähi-Idän uskontojen omalla painollaan muokkaama kulttuuri on käsitellyt naista yksilönä ja miten Herraa (tai mitä tahansa tämän muista variaatioista) pelkäävä Eevan tytär elelee lähinnä miehensä kuuliaisena palvelijana vailla omaa tahtoa – vaikka sitten kirmata skutsissa raatelemassa karjaa. On myös huomattavaa, ettei päähenkilö kutsu houkuttelijaansa Perkeleeksi, vaan Metsäksi, mitä voi pitää yhtymänä shamanismin, animismin ja muiden alkuperäisuskontojen raivaamisesta pois sen ainoan oikean jumalan ja vapahtajan laupiaan sanan tieltä.
Tällä tulkinnalla Sudenmorsian on asiansa ajava ja sangen kiehtova kirja. Kirjaimellisesti otettuna tai sillä varauksella etten tiedä jälleen kerran mistään mitään, se on vastenmielistä ja niin vanhoillisen ajatusmaailmansa kuin myös kirjoitustapansa vuoksi tuskaisasti etenevää suklaapuuroa. Keskiyön kirjaston julkaisu pistää harmittamaan sen suhteen, että toisin kuin monesta muusta sarjan nimikkeestä Sudenmorsiamesta puuttuu mukaan tuupattu taustoja kartoittava essee, jolle olisi ollut nyt jos koskaan sitä ehtaa kysyntää.
Haluan vielä kertoa, että pääsin The Legend of Zelda: A Link To The Past -SNES-pelin läpi! Kirjoitan tästä jotain juttua jossain välissä, jos suinkin kymmeneltä muulta kynäilyprojektiltani ja lähitulevaisuudessa siintäviltä koulun pääsykokeisiin pänttäämiseltäni suinkin ehdin. Todennäköisesti siis en kirjoita aiheesta enää yhtään mitään.
