Heti alkuun haluan pahoitella virheellistä informaatiota. Jack Nicholson ei suinkaan jäänyt eläkkeelle kalapuikkoviiksistään, vaikka näin kehtasin viime viikolla väittää. Tämän sekaannuksen vuoksi jaan teille hyvät lukijat kuvan kalapuikosta.

Asiaan, koska tässähän tulee muuten nälkä:
10.6.2020. Kwai-joen silta (1957)

Silloin kun minä olin nuori, tiesin vain sellaisen elokuvan kuin Tiger from River Kwai. Kyseinen leffa muistetaan yhdistelmänä karatea ja länkkäriä, jossa kiinalainen yrittää ratsastaa aasilla, George Eastman kolkkaa kusella olevan cowboyn ja meno on muutenkin mielipuolista.
Tämähän ei taaskaan liity mitenkään katseltuun elokuvaan, joka on sanalla sanoen tylsä. Plussaa voinee antaa komeista puitteista, kuvauksesta, korvaan madoksi jäävästä viheltelytunnarista ja hikisistä ukoista. Muutoin tekeminen on puuduttavaa jermuilua, joka täyttää akatemian mielestä klassikon mitat. Miltei kolmen tunnin patsastelu saa palkinnokseen komean sillan räjäyttämisen, jonka tässä nyt spoilaan kaikilta, jotka eivät ole elokuvaa vielä nähneet.
Enää 29 elokuvaa katsomatta IMDb-projektista. Listan häntäpää tosin muuttuu toistuvasti, joten oikeasti leffoja on katsottavaksi ainakin tuplamäärä.
10.6.2020: Vaikenemisen laki (1985)

Joku oli jättänyt tämän aarteen meidän rappukäytävään, josta hyvä vaimoni sen poimi talteen juuri tätä hetkeä varten. Chuck Norris on kovaotteinen mutta oikeuden mukainen kyttä, joka perustaa yhden miehen armeijan, koska poliisilaitoksen korruptiohommat ovat ryöstäytyneet käsistä.
Voi pojat, kun odotin tältä enemmän. Toimintaa on todella vähän, Norris näyttää enemmän pelokkaalta koiralta kuin kovalta kundilta ja ehkäpä leffan parhaimmassa kohtaa hän hämmästelee museossa taideteosta. Tekijöiden käsitys toiminnasta on, että rikolliset ampuvat minne sattuu, tynnyreitä vierii pitkin varastorakennusta ja satunnaisesti jossain räjähtelee. Yhdessä kohtaa Norris sentään pääsee vetämään jengiä kierrepotkulla nuppiin. Toisessa kohtaa hän tiputtaa ihmisiä sillalta veteen ja juoksee liikkuvan metron päällä.
David Frankin säveltämät musiikit ovat ajoittain hyvät, mutta pääsääntöisesti erittäin hyvät. Ilkeä Henry Silva pahiksena kiiluvine silmineen on myös maininnan arvoinen.
11.6.2020: Vieraana kauhujen talossa (1960)

Viime viikon juhlahumussa tuli tutkittua toverini Kurkkuharjan eli toimittaja Nikkisen leffakokoelmaa ja hetken mielijohteesta päädyin lainaamaan sieltä vinon pinon Roger Cormanin ohjaamia Edgar Allan Poe -filmatisointeja.
Vieraana kauhujen talossa tai tuttavallisemmin The Fall of the House of Usher on kestoltaan hyvin siedettävä. Vajaat tunti ja 20 minuuttia ovat silti kuivakkaa kauhua, jossa pelottelua on liian vähän ja Vincent Price vaaleine hiuksineen on väärällä tapaa karmiva. Komealla värimaailmalla kuorrutettu tarina on omaan makuuni tylsä eikä sikäli ole kestänyt aikaa kovinkaan hyvin. Goottilaiset lavasteet ja puvustus yhdistettynä musiikkeihin toki ovat laadukkaita – etenkin, jos ottaa huomioon Cormanin pihistelyt budjettien suhteen.
Lopun painajaiskohtaus on tyylikästä kummittelua, vaikka hidas tempo säilyy lähes loppuun asti. Josko sitten näitä katsoisi aina yhden kerrallaan, koska maratonina leffat voivat viedä suorinta tietä mielisairaalaan.
11.6.2020: Casino (1995)

Tylsempi kuin teroittamaton kynä. Hehehe….
Jälleen todistamme, kuinka Martin Scorsese on yliarvostettu ohjaaja. Mammuttimaisella kestolla pilattu Casino lienee ohjaajansa heikon teos – ainakin jos minulta kysytään. Vuosia sitten tämän olen aiemminkin nähnyt, enkä edes silloin siloposkena pitänyt näkemästäni. Nyt kypsempänä erehdyin antamaan uhkapelien kruunaamattomalle pökälepätkälle uuden mahdollisuuden. Vastaus löytyy pakonomaisesta tarpeesta katsoa näitä helvetin IMDb:n arvostetuimpia pätkiä…
Poukkoileva kerrontaa ei pelasta edes hyvin vetävä Joe Pesci tai alussa räjähtävä auto. Monien kertojaäänien kanssa sekoileva kokonaisuus on aivan samperin pitkäveteistä kovistelua, jossa potentiaalia on, vaikka mihin. Homma kuitenkin lässähtää jo ensimmäisen vartin aikana, kun tarina tosiaan vedetään kertojien avulla eteenpäin. Kiinnostuksen loputtua dramaattiset käänteet eivät kiinnosta ollenkaan ja Pescin raivonpuuskat ovat vain pieni piristys piikki kaulavaltimon tuntumassa. DVD:kin sanoi puolen välin kohdalla sopimuksen irti, vaikkei levyssä ole naarmua tai sormenjälkeä. Jouduin näin ollen ottamaan levyn pois, laittamaan sen takaisin ja kelaamaan pari minuuttia eteenpäin. Tuskin menetin mitään, koska en muutenkaan keskittynyt katsomaani kovinkaan hyvin.
Pitipä vielä jaaritella lopuksi, että De Niro vetää muuten todella väsyneesti. Eipä ihme, että Scorsesen ja Niron välit viilenivät vuosikymmeniksi.
Soundtrack oli silti yllättävän hyvä.
12.6.2020: Kuilu ja heiluri (1961)

Tulikin tuossa aiemmin sanottua, ettei näitä Cormanin Poe-leffoja kannata katsoa kuin yksi kerrallaan. Kuilu ja heiluri sen todistaa varsin onnistuneesti, sillä juoni on hyvin samalainen kuin eilen katsomassani Vieraana kauhujen talossa. Molemmissa surrealistisen alkutekstijakson jälkeen mies matkaa linnaan, jossa Vincent Price näyttelee huonosti, kävelee kynttilä kädessä hämähäkin seittien verhoamien koleiden käytävien läpi ja niin edespäin.
Kuilu ja heiluri on näiden filmien tapaan komeasti kuvattu, puvustettu ja lavastettu teos, jonka suurinta iloa tuo 60-luvun filmille kuvattu näytelmää muistuttava kokonaisuus. Tosin tämän tyylisiä leffoja tehtiin Hammerin ja Bavan toimesta paljon paremmin Euroopassa samaan aikaan.
Sentään tämän elokuvan lopussa on se kuuluisa heilurikohtaus, jossa Price kukkoilee kunnolla.
12.6.2020: Blinded by the Light (2019)

Nyt oli tarkoitus katsoa Sons of Anarchyn välissä jotain hyvää mieltä tuovaa. Pieleen meni tämäkin, sillä Bruce Springsteenin biiseistä koostettu brittiläinen teinielokuva on todella geneerinen teos. Ensimmäisen puolen tunnin aikana ei kuulla yhtään Pomon musiikkia, mutta sitäkin enemmän synapoppia, joka sai minut tokaisemaan, että kertooko tää leffa sittenkin Pet Shop Boys -fanista. Tarina on siis tosikertomus pakistanilaistaustaisesta pojasta, joka 80-luvun lopun Britanniassa joutuu rasismin ja syrjinnän kohteeksi taustansa takia. Tätä aihetta ei käsitellä juuri ollenkaan, ja onkin erikoista, mihin kaikkeen miltei kahden tunnin kesto onnistutaan kadottamaan.
Elokuvan potentiaali valuu hukkaan, koska se olisi voinut käsitellä vielä tänäkin päivänä ajankohtaisia asioita. Sen sijaan katsojille tarjoillaan supervaivaannuttavia tanssikohtauksia Springsteenin loistavien musiikkien tahdissa. Teennäiset ihmiset kruunaavat hammastahnahymyillään kokonaisuuden, joka ei jätä hyvää mieltä eikä mitään ajateltavaakaan. IMDb:ssä joku tiivisti hyvin Blinded by the Lightin merkitysen elokuvahistoriassa:
Take away the Springsteen soundtrack and its just another boring teen angst film. Amazed I watched it til the end
steve-73589

Pitipä vielä muistin tuomana mainita, että yhdessä kohtaa elokuvan päähenkilö kertoo isälleen, että hän haluaa muuttaa Yhdysvaltoihin, koska siellä ihon värillä ei ole merkitystä. Amerikkalainen unelma on kaikille mahdollinen.
Viimeistä viedään
Olimme lauantaina hyvien ystävien seurassa katsomassa stand upia, juomassa nautiskeluaineita ja syömässä burgereita. Sattuneesta syystä leffoja ei siis tullut normaaliin lauantain tapaan katsottua. Sen sijaan päädyimme kuuntelemaan musiikkia valikoiduilta artisteilta keskiyön jälkeen. Makkaratkin paistuivat parvekkeella, mutta onneksi emme olleet Mogwai-lahkoon kuuluvia karvapalleroita.
14.6.2020: Da 5 Bloods (2020)

Oli siis pakko kirjoittaa tämä pohjustus lauantaista, jotta hyvät lukijani voisitte ymmärtää, miksi katsoimme Spike Leen Vietnam-leffan sunnuntaina. Videosoittolistalta tuli jossain kohtaa aivan tolkuttoman surkea Sabatonin biisi, josta puheen aiheeksi nousi Lauri Törni, mieleeni juolahtivat huhut Jasper Pääkkösen roolista Da 5 Bloodsissa. Ikävä kyllä huhut olivat vain huhuja, sillä oman kylän Jasperimme esittikin jotain aktivistia nimeltä Seppo.
Spike Lee jatkaa silti edellisen elokuvan viitoittamalla tiellään, jossa rasismin vastaista verhoa revitään ja raotetaan viihteelliseen kontekstiin. Neljä mustaa Vietnam-veteraania lähtevät hakemaan taistelutoverinsa jäännöksiä viidakosta, mutta todellisuudessa he ovat piilottamansa kullan perässä. Mammuttikestolla pilattu leffa onnistuu Leelle tyypilliseen tapaan syyllistämään valkoista miestä, mutta myös samaan hengenvetoon kertomaan meidän kaikkien olevan saman arvoisia. Dokumentaariset pätkät pakottavat näkemään sodan helvettiä aina ruumiskasoista kuolleisiin lapsiin. Vastapainoksi sotakohtausten muistelu on roskaista, joka tuo enemmän mieleen Chuck Norrisin vanhat Cannon-filmit letterbox-formaatissa.
Huumoria ei siis ole unohdettu, joka tekee elokuvasta hyvin ristiriitaisen teoksen. Delroy Lindon hikiset kasvot ja habitus ovat itsessään alleviivaavan hassuja. Etenkin käärmeen purressa häntä käsivarteen…
Lopussa Pääkkönen astuu maamiinaan ja räjähtää paskaksi. Hänen nimiinsä perustetaan hyväntekeväisyysjärjestö. Samalla taustalla pyörii kuvia, kuinka hän istuu pienten mustien lasten keskellä kuin Neil Hardwick palatessaan Timbuktuun konsanaan.