On aika kurkistaa tulevaan ja tulevassa on hyvä mieli. Voin nyt paremmin. Tuleeko tästä viikosta erityinen? Jos minulta kysytään, se on jo sitä. Mitä sitten on luvassa? Sitä kaikkea, mitä haluatte. Ploki tulee taas! Suoraan tunteiden syövereistä, kylmääkin kylmempänä. Viikon viiveellä.
12.10.2020: Tron: Perintö (2010)
Jeff Bridges on ollut lähes kolmekymmentä vuotta jumissa luomassaan virtuaalitodellisuudessa, kunnes hänen poikansa vihdoin onnistuu pääsemään sinne myös. Tron: Perinnön parasta antia ovat musiikit, joista vastaa ranskalaisen elektronisen musiikin superkaksikko Daft Punk. Muutoinkin leffa on ihan mukavaa tehosteilla leikittelyä ja virtuaalimaailma näyttää edellistä osaa onnistuneemmalta. Enää kuitenkaan voida puhua ensimmäisen osan tyylisestä pioneeriteoksesta.
Elokuvassa näyttelevä Olivia Wilde saattaa hyvinkin olla vaimoni Hollywood-kaksoisolento. Tämähän ei ole ollenkaan huono asia. Vai mitä mieltä lukuisat lukijani ovat tästä?
12.10.2020: Paholaisen satulassa (1999)
Ang Leen ohjaama Yhdysvaltojen sisällissodan kynnykselle sijoittuva länkkäri lienee yksi hänen parhaita elokuviaan. Ystäväni mukaan ei kuitenkaan näyttelijöiden ansiosta, vaikka olen tästä eri mieltä. Ei siitä silti enempää, koska en osaa perustella tätä mielipidettä paremmin.
Sisällissotaa ulkopuolisen näkökulmasta tulkitseva filmi onnistuu olemaan yhtä aikaa paikalleen pysähtynyt kuvaus nuorten miesten vanukkaan syömisrekistä kuin myös sykähdyttävän ruutisen räjähdysherkkä. Orjuutta ja sen poistamista käsitellään puhtaan puolueettomasti, vaikka tarina keskittyy enemmän luomaan myyttejä etelän ja pohjoisen välisistä sissisodista. Elokuvassa myös syödään miltei jokaisessa kohtauksessa, joka saa allekirjoittaneen pohtimaan Leen tarvetta kuvata tällaisia kohtauksia.
Komeat maisemakuvaukset kruunaavat jollain tapaa erikoislaatuisen ja aliarvostetun leffan. Mieleni tekee vanukasta.
12.10.2020: Musta sade (1989)
Nyt on mennyt puurot ja vellit sekaisin. Musta sade on päivänselvästi Tony Scottin eikä Ridley Scottin ohjaama leffa. Juonessa takakireän Michael Douglasin esittämän poliisin täytyy lähteä Tokioon selvittämään asioita, koska hän on ottanut kiinni jonkun pahamaineisen yakuzan, joka hänen täytyy aivan välttämättä palauttaa takaisin nousevan auringon maahan. Mukaan tulee helvetin heikkoa Al Pacino imitaatiota vetävä Andy Garcian poliisi. Yakuza-juttuihin sekaantuva parivaljakko seikkailee neonvaloissa ja karaokediskoissa, kunnes Garcia menettää päänsä parkkihallissa.
Ei juonesta sen enempää, sillä musiikkivalinnat ovat onnistuneita ja entisestään korostavat kokonaisuutta enemmänkin Tonyn elokuvana. Varhainen Hans Zimmerin musiikki tuo elävästi mieleen myöhemmät samankaltaiset soundit Tonyn filmeissä. Musta sade lieneekin ainoa Ridleyn leffa, joka on hyvä juuri sen takia, ettei se tunnu ollenkaan Ridleyn leffalta.
Aika laittaa päät pölkylle!
15.10.2020: Frankenweenie (1984)
Lyhäri, jonka takia Tim Burton sai kenkää Disneyltä. Asia on helppo niellä. Frankenweenie sisältää Burtonille tunnusomaista omituisuutta, jossa kauhuelokuvien kultakauden estetiikka yhdistetään hämmästyttävän hyvin John Watersin filmeistä tuttuun rosoisuuteen ja lastenelokuvien viattomuuteen.
Koiransa autokolarissa menettänyt Victor Frankenstein päättää koulussa oppimansa sähkötekniikan avulla virvoittaa edesmenneen puppensa takaisin elävienkirjoihin. Alle puolen tunnin kesto on juuri sopivan hämärää kamaa, joka on syystäkin saanut Disneyn sikariportaan suutuksiin. Lapsille suunnatuksi filmiksi Frankenweenie sisältää liian paljon kuolemanpohdiskelua kuin myös burtonilaista goottityyliä. Eräässä kohtaa Burton jopa maalailee tulevaa laittamalla lepakon muotoisen leijan lentämään taivaalle. Loppuhuipennus sen sijaan on kaikkea muuta kuin hyvä. Se jättää jotenkin ikävän tunteen siitä, että kaikkien kukkien pitää antaa kukkia, vaikka alussa kukaan ei pitänyt Victorin koirasta.
Viimeinen ristiretki vol. 2
Palatakseni johonkin, johon ei ollut edes kaiketi tarkoitus palata. Matkustimme vaimon kanssa Nanobusilla Turkuun viikonlopun viettoon, hyvien ystäviemme luokse.
Viikonloppu oli erittäin onnistunut. Kävimme pakohuoneessa, söimme lammaspastaa, pelasimme Trivial Pursuitia sekä Carcassonnea. Kuuntelimme myös musiikkia ja eritoten Turmion Kätilöiden Teurastajaa. Yhden elokuvan verrankin uhrasimme aikaamme sunnuntaiaamun kuivassa tunnelmassa.
18.10.2020: #Alive (2020)
Eteläkorealainen zombielokuva puhaltaa uuttaa tuulta aiheeseensa ja pureutuu zombin paskaisten hampaiden tavoin nyky-yhteiskunnan tilaan. Epidemian aikana omaan kämppäänsä jumiin jäävä tietokonenörtti ajautuu epätoivoon, koska ruokaa ei ole ja nettiyhteyskin katkeaa. Hyvin tätä päivää oleva toteutus on kuitenkin kiehtovan erilainen. Asuntoon pyrkivät zombit toki ovat sitä tuttua ja turvallista ulkomuotoa muistuttavia verisiä ja katseettomia ihmiskehoja, joiden pelottavuus on enemmän katsojan silmässä kuin yleisessä käsityksessä.
Meininki on korealaiseen tapaan pikimustaa huumoria viljelevää ja muutamia hyvinkin häiriintyneitä hetkiä koetaan naapureiden toimesta. Intensiivinen tekeminen ei oikeastaan edes hyydy silloin, kun kukaan ei puhu minuutteihin mitään. Onkin ilahduttavaa huomata, kuinka hyvin tarina imaisee mukaansa, vaikkei se sisällä dialogia juuri ollenkaan. Olisin jaksanut katsoa tätä varmasti jopa tunnin pidempään. Kaverin kliseitä lainatakseni, tämä olisi voinut toimia paremmin sarjana.
Koska kyseessä on Netflixin julkaisema leffa, en voi pois sulkea, etteikö ainakin jatkoa jossain muodossa olisi suunnitteilla.
Palataan asiaan viikon kuluttua. Silloin jotain tulee puun takaa. Aivan varmasti.
