Kerään tähän nyt lyhyitä kommentteja viime aikoina katselemistani elokuvista, joista en saa mitään mielekkäämpääkään tekstiä aikaiseksi. Julkaisen jossain välissä ja aloitan alusta. Maailma pyörii.
Species – Peto (1995)
Jostain syystä ilmeisesti jonkinlaista kulttisuosiota nauttiva tieteistörky tuntuu samalta ysärin pleikkarigrafiikoita hyödyntävältä liukuhihnatuotannolta, joita myydään marketeissa kuuden pakkauksissa tarjouksella kaksi yhden hinnalla. Nainen karkaa laboratoriosta ja ryhtyy kuksimaan mallimiehiä, jotka sitten tappaa mm. repimällä selkärangan irti. Hellyttävimmässä kohtauksessa hän alkaa kähmimään yhtä uima-altaassa sillä seurauksella, että hätääntynyt urho alkaa parkumaan tämän etenevän liian nopeasti – hmmm… Oikeastaan mitään mielenkiintoista ei tapahdu, kaiken tullessa suoraan rautaisen Hollywood-ammattilaisen varmasta kynästä ja lopussa nähdään hävyttömän rumaa CGI:tä niin että taiteellista silmää vähänkään omaavaa heikottaa. H.R. Gigerin mukana olo ei paljoa lohduta, pedon tuodessa mieleen lähinnä ihmisen ja Alienin sekotuksen. Sai pari jatko-osaa, joiden katseluun sortumista taidan harkita tämän jälkeen toisenkin kerran.
Käärmelaakson kirous (1988)
Supermies Pirxin ohjanneen Marek Piestrakin filmi alkaa perinteisenä itäblokkilaisena keskinkertaisuutena, jossa tyypit lähinnä juttelevat kaupungissa ja välistä säikähtävät jostain ilmastointikanavasta tipahtavia käärmeitä. Onneksi sitten mennään Vietnamin viidakoihin ja leffa alkaa muistuttaa puolalaista Indiana Jonesia. Tyypit ylittävät joen nippa nappa kasassa pysyvän riippusillan avulla (siitä huolimatta, että veden poikki jollain lautalla seilaaminen näyttäisi turvallisemmalta), laskeutuvat luikertelijoita tulvivaan luolaan ja tapaavat lopulta rujoudessaan jopa Barbaarien lohikäärmeen päihittävän kärmeshirviön sekä jonkinlaisen muukalaismuumion. Sitten ammutaan vietnamilainen ja buddhalaismunkki teleporttailee, kunnes ollaan jälleen kaupungissa. Papukaijatukkainen viiksimies (jostain syystä jokainen miespuolinen hahmo näyttää leffassa siltä, että votka on maistunut) joutuu luolasta varastetun vaasin valtaan ja alkaa muuttua Tetsuon mieleentuovin efektein joksikin hyvin merkilliseksi. Nauru raikasi ja Curse of Snakes Valley paljastui tylsemmistä hetkistään huolimatta oikein oivaksi camp-roskaksi kaveriseurassa parin kaljan kanssa katsottavaksi.
Super Size Me (2004)
Dokumentti tyypistä, joka päättää näyttää McDonald’sin tuotteiden terveellisyyden syömällä pelkästään kyseistä paskaa kuukauden ajan kolmasti päivässä. Samalla kun tämän fyysisessä ja psyykkisessä kunnossa tapahtuvia muutoksia seurataan, esittelee dokumentti esimerkiksi pikaruokaketjujen valvonnassa olevaa Yhdysvaltojen kouluruokajärjestelmää, lapsia jotka eivät tunne Jeesusta, mutta tietävät kuka on Ronald McDonald ja aikuisia, jotka eivät osaa maansa kansallisvalaa (tms), mutta Big Macin tunnuslorun ulkoa. Olin nähnyt tämän jo aiemmin joskus teininä. Samaan aikaan huonon olon aikaiseksi saava mutta hymyilyttävä dokkari, jonka jälkeen ajatus kuntoilun aloittamisesta alkoi pilkahdella mielessä – vaikken pikaruokaa juuri harrasta ja tätä kyseistä ketjua vastaan olen pauhannut muistikuvieni mukaan ainakin lukiosta saakka. Leffassa esitetyt Mäkkäripiirretyt on pakko nähdä, sikäli harmi ettei tässä pelattu Nintendon McDonaldlandia.
Painajainen Antwerpenissä (2008)
Isompiin kisoihin tähtäävä juoksijagimma tipahtaa jalkavamman vuoksi pois pelistä ja alkaa tapailla jousiampujapoikaa, jonka asuntoon pian muuttaa. Omituiset sattumat ja painajaiset seuraavat toistaan ja tyttö alkaa tutkia talon historiaa yhdessä uuden asuntonsa kadonneen ex-asukin poikaystävän kanssa.
Juoni tuo kannen tekstien mukaisesti muiden muassa hieman mieleen Rose Maryn painajaisen ja sen ohella muutamat muutkin kauhuklassikot, mutta plagioinnista en lähtisi syyttämään. Omaperäinen lähestymismalli, taide-elokuvan keinoin kerrottu tarina, vaihtoehtoinen tapa kirjoittaa se ja erikoinen loppu tuovat lisäpisteitä, mutta itse olisin kaivannut kaikesta huolimatta tätäkin häiriintyneempää tunnelmaa- vaikka tämä belgialainen kauhuelokuva kieltämättä käyttää kaikki oljenkortensa tuon fiiliksen rakentamiseen, on esimerkiksi alkuperäisestä (köh köh, ei kun siis siitä Nicolas Cagen karhupukuversiosta, tarkoitin) Uhrijuhlasta tai jo mainitusta Roman Polanskin klassikosta saatu huomattavasti pienemmin keinoin huomattavasti ahdistavampia. Ihan suositeltava ja ei-niin-kliseinen filmi kauhukoirille kaikesta huolimatta.
Sano että rakastat mua (2006)
Ruotsista tuli 1990-luvun loppu- ja 2000-luvun alkupuolella (tämän päivän tarjonnasta en ole niinkään perillä) Fucking Åmålin ja muiden vanavedessä useampia huomattavan synkkäsävyisiä nuortenelokuvia, jotka käsittelivät näiden maailmassa tapahtuvia vaikeampia asioita. Daniel Fridellin Sano että rakastat mua on näistä yksi. Se sijoittuu ruotsalaiskaupungin lähiöön, jonka kirjava asukaskunta tuntuu kattavan koko maapallon.
Leffan ensimmäinen kela tuntuu tiivistävän asiat melko kompaktiin pakettiin – kaikki alkaa tuhansien murheellisten laulujen maan hengessä onnellisilla valokuvilla lapsuudesta, minkä jälkeen siirrytään kovaan yläastetodellisuuteen. MTV antaa roolimallit siinä missä muukin materialismiin ja kapitalismiin keskittyvä kulutusyhteiskunta. Nuoret tytöt pukeutuvat stringeihin ja strippaavat, pojat puolestaan puhuvat sikamaisia ja kähmivät. Leikiltä putoaa pohja rullan loppuvaiheessa, joka tarjoaa yhden näkemäni elokuvahistorian piinaavimmista ja iljettävimmistä, joskaan ei ehkä realistisimmista, raiskauskohtauksista.
Tämän jälkeen alkaa syyttelyosio, jossa tyttöä piinataan, uhkaillaan ja haukutaan. Hän kärsii traumoista, mutta ei kehtaa kertoa kokemastaan rikoksesta poliiseille. Lopulta ollaan leivättömän pöydän ääressä ja sen jälkeen koston kohteena, johon koulun paremmat, sisuuntuneet ihmiset puuttuvat. Uhrin stigma ei tietyn yhteiskuntaymmärryksen tason puitteissa haihdu koulua vaihtamallakaan, mutta loppu on hyvin kaunis, tämän muistellessa perheensä tekemää korttia, jossa äiti ja sisko kertovat rakastavansa häntä. Jotkut ovat mollanneet rainan, itselläni oli liki kyynel silmäkulmassa. Haddy Jallow ja Diza Dahlström Franzén tekevät hyvin realistiset ja hienot roolisuoritukset osissaan. Musiikkeja olisi voitu käyttää inkvisition kidutusmenetelmissä.
Leffa on toteutettu opetuselokuvamaisella tyylillä, mutta se lienee kaiken tarkoituskin. Sen vaikutteiden ottamista muista kaltaisistaan ei voine kiistää, mutta toisaalta itse en ole genreilyn suhteen nirso niin kauan, kuin omiakin ajatuksia on mukana. Sano että rakastat mua on myös aidosti antirasistinen ja kansainvälinen elokuva: sen uhri on tummaihoinen, tämän ystävät sekä tummia että kantaruotsalaisia, raiskaajat arabi ja ruotsalainen, eikä näiden afrikkalaistaustaista kumppaniakaan esitetä enkelinä. Toisin sanoen elokuvassa on ihmisiä, ei demonisoituja tai kaunisteltuja stereotyyppejä. Myös siihen piilotetut viittaukset, kuten eräs selkeä rivien väliin kätketty käsky viedä uhri ympärileikattavaksi Gambiaan huoruuden poistamiseksi, ovat arvostettavan rohkeita vetoja. Pätkä esittää myös vahvasti sen, miksi nuori tyttö saattaa pukeutua miten pukeutuu ja käyttäytyä miten käyttäytyy: hän tekee näin viihdeteollisuudesta saamiensa roolimallien mukaisesti, mitkä ovat luvanneet hänelle suosiota ja mahdollista rakkautta. Samaan aikaan pojat opettelevat luolamiesmallejaan samalta alustalta.
Olen lukenut arvioita siitä, että elokuvan roistot, raiskaajat, on esitetty täysinä hirviöinä. Siltä he tosiaan tuntuvat ja itse sähähdin näille karaktääreille muutaman kerran raskaan katselun aikana. Tämä ei mielestäni kuitenkaan ole yksiulotteista, sillä tälläisten tapausten uhreja (valitettavasti) tuntevana aika lailla samalla tavalla tekijöiden asenteet ja ulosanti ovat tosielämässäkin kulkeneet. Toki mukana on aimo annos naiiviutta, mutta joku sanoi joskus, että nuorille on puhuttava nuorten tavalla. Mitä lie tarkoitti, mutta oma olotilani lopputekstien jälkeen oli hyvinkin maihin lyöty.
Kun maailma ei riitä (1999)
Samaan aikaan sekä ymmärrän James Bondin suosion että ihmettelen sitä. Ymmärrän siksi, että olen katsonut lähes tulkoon kaikki sarjan elokuvat ja näistä suurimman aina osan Danien Craigiin asti yhden viikonlopun aikana maratonin muodossa. Kun maailma ei riitä on hyvä esimerkki Bondien menestyksestä: se on epärealistinen ja sarjakuvamainen, nopeatempoinen sekä lokaatioita lumimaisemista Azerbaidzanin öljykentille ja aina ydinsukellusveneeseen meren pohjaan asti vaihtava toimintaspektaakkeli. Bondit ovat mielestäni olleet suurimmalti osin keskinkertaista kolmen tähden viihdettä, jotka eivät ole oikeasti tuoneet elokuvalle mitään sen suurempaa, mutta ovat kuitenkin etenkin 1960-70-luvuilla jaksaneet handlata sen, mistä on kyse: katsojan viihdyttämisen.
Silti on kyseenalaista, onko näitä seikkailuja ollut todella tarpeen suoltaa liukuhihnalta niin paljon, että ihanhan tässä kilpaillaan nimikemääristä Uuno Turhapuron kanssa? Vaikka valtavirta on valmis äänestämään 007.t niiksi elokuvahistorian hienoimmiksi teoksiksi, mitään oikeasti tärkeää elokuvallista ratkaisua tai oivaltavaa sisältöähän näistä on mahdoton löytää.
Michael Feeney Callan osui sikäli naulan kantaan todetessaan Sean Connerysta kirjoittamassaan elämänkerrassa, että Bondit olivat Britanniasta lähtöisin olleelle populaarikulttuurille samaa kuin Beatles. Ero on lähinnä siinä, että Bondien suoltamista jatkettiin puntien toivossa vielä kauan Beatlesin kuoppaamisen jälkeen ja leffojen lopputulos alkoi lopulta olemaan pitkälti sitä samaa, joka pitkälti riivaa nykyisiä populaarikulttuurin legendoja Indiana Jonesista Star Warsiin – sukista tuntuu tuoksahtavan aivan liian vahva rahastuksen aromi.
Conneryn tai Roger Moorenkaan karismaa omaamaton, lähinnä partavedenlöyhkäiseltä ja siltä äitisi aina varoittamalta “luota minuun” -mallimieheltä näyttävä Pierce Brosnan lähinnä etoo Bondina. Pahinta ovat kuitenkin käsikirjoitukseen sijoitetut one-linerit, jotka olisivat hauskoja Arnold Schwarzeneggerin suussa, mutta saavat tässä yhdeytessä aikaiseksi lähinnä olon näyttelijästä toistamassa “nokkelaa” käsikirjoitusta. Bond-universumissa hyvät tyypit ovat komeita, roistot rumia ja naiset petollisia. Ja jälkimmäisiä pannaan tai ajatellaan pantavan muullakin kuin halvalla.
Toimintakohtausten vauhdin illuusio on luotu salamaleikkauksella, mutta osa skeneistä, kuten ensimmäisen kelan moottorivenejahti tai myöhemmin nähty laskettelu ovat yliampuvuudessaan mukaansatempaavia jaksoja. Tästä huolimatta suurin osa elokuvaa on kaikessa nopeatempoisessa sisällöttömyydessään ja realismia tavoittelevassa epäuskottavuudessaan kamalan tylsä, mitä Brosnanin makeilu ei ainakaan helpota. Maailman kaunein nainen Sophie Marceau pelastaa melko paljon. Teknohtavaksi vedetty tunnari sen sijaan lähinnä särkee korvia.
Waxwork II: Lost in Time (1992)
En oikeastaan muista ensimmäisestä Waxworkista muuta, kuin että siinä oli kelpo splatteria. Jatko-osassa seikkaillaan puolestaan ajassa ja warppaillaan Frankensteinin linnasta tähtien takaisen hirviön terrorisoimaan avaruusalukseen ja sieltä keskiajalle, joka on jaksoista pisin – ja tympivin. Hirviöt ja jokuset goretehosteet ovat parasta mitä ohjaaja Anthony Hickoxilla on tarjota, erityisesti Frankenstein-osion läträys huvittaa hirviön puristaessa kermakakkukomedian hengessä tohtorilta silmät ja aivot päästä sekä tunkiessa kätensä toisen äijän lävitse. Lopummalla irroitellaan vielä vähän lisää, miekkataistelun soljuessa parodisesta tilanteesta toiseen ja esimerkiksi herra Hyden, Viiltäjä-Jackin, Nosferatun kreivi Orlocin ja zombeja kuhisevan ostoskeskuksen vilahdellessa kohtauksissa. Musiikki tuntuu apinoivan Suspirian teemaa. Unohtaa ei sovi myöskään erikoista ratkaisua, jossa lopputekstit laitetaan rullaamaan L.A. Possen poikien aiheesta tekemän rap-musiikivideon päälle. Näyttelijäkaartista löytyy Bruce Campbell.
Ghost for Sale (1991)
Hongkongilaisessa Haamujengissä kolme pölvästiä imuroi aaveita, jotka käyvät päälle kung fu -liikkein ja joita vastaan otetaan myös miekkailumatseja. Kummituksia ei lopulta ole kovinkaan runsaasti, mutta häröilyä ja hölmöä huulenheittoa senkin edestä. “Hapannaama” Shing Fui-Onin, miehen joka näyttää naamansa vääntelystä huolimatta alati huonotuuliselta, hassuttelu hymyilyttää, sillä pelleilystä ja virnistelystä huolimatta hän vaikuttaa jälleen kerran siltä, kuin kärsisi sappikivistä, ummetuksesta ja kihomadoista. Eräs raskaaksi tuleva nainen, jota Hapannaaman esittämän hahmon myyrältä näyttävä veljenpoika yrittää omituisin metodeinhurmata, synnyttää puolestaan suunsa kautta lohikäärmepallon, josta tuleva henki auttaa ghostbusterseja pelastamaan maailman hopeapanssaroidulta haamulta.
Kerran katsottava honkkarikomedia, jossa juotiin Pepsiä ja joka olisi voinut olla seurassa hauskempi. En ole varma syystä, mutta lopputekstien musiikista tuli mieleeni Banaanipojat Hula-Hula-saarella.
Traitement expérimental d’une hémorragie chez le chien (1930)
Jean Painlevén neliminuuttisessa mykkädokumentissa koiralle tehdään sairasoperaatio.
Boiling Point (1990)
Takeshi Kitanon sekavassa elokuvassa toiset lyövät pesäpalloa ja yakuzat puolestaan ihmisiä, sitten haetaan aseita Okinawalta, ammuskellaan ja lopulta viedään filmi rekan kyydissä räjähtävään lopetukseensa. Muun väkivallan (ja siihen yhdistetyn mustan huumorin) ohella Kitanon esittämä ex-gangsteri hiplelöi jätkiä, vetää yhtä äijää kuivana kakkoseen ja läpsii sekä potkii naistaan kuvasta toiseen tyylillä, joka lienee pitkittyessään tarkoitettu koomiseksi, mutta tätä ennemmin lähinnä ärsyttää.
Vaikka tarinasta ei ota tolkkua ja filmin aggressiivinen maailma saa katsojan turtumaan, on kerronnassa hienoja hetkiä, kuten ilman ääniraitaa tapahtuva ampuminen parkkipaikalla, aseensa vahingossa auton ohjaamossa laukaiseva ja paria kuvaa myöhemmin suu auki pirstaleiksi mennyttä ikkunaa toljottava pariskunta tai Kitanon avatessa tulen yakuzoita kohti kukkapuskaan piilottamallaan tykillä. Liki kaurismäkeläistä tunnelmaa on puolestaan löydettävissä kohtauksesta, jossa tapetun asekauppiaan viereen jätetty möllikaksikko ottaa pois huristelleen alfauroksen käskystä ruumiin viereen jääneet loput aseet ja sitten hortoilee lentokentällä rynnäkkökivääri ruskeaan käärepaperiin rullattuna. Ei tämä mikään Hana-bi – tulikukkia tai Kikujiron kesä saati muutenkaan mikään mestariteos ole, muttei toisaalta jonkun Brotherin tapaista huonointakaan Kitanoa.
Tokyo Bullet -dvd tekee hallaa visuaaliselle annille, sillä julkaisun kuvanlaatu on kaukana siitä parhaasta mahdollisesta.
