On jälleen aika kommentoida lyhyesti viimeaikaisia makuelämyksiäni elokuvakatseluitteni saralla. Mitäpä pieniä makupaloja mikrostamme siis tällä kertaa löytyy ja onko niiden yleinen laatu parasta ennen -päiväyksen jälkeistä X-troa vaiko pakastimeen tungettua gourmet-tasoista kotimoskaa, se selviää kohta.
Tämä on muuten Kuvaputken 187 artikkeli. Bang bang.
Casino Royale (1967) ja Älä kieltäydy kahdesti (1983)
Tämä pakkaus sisälsi siis tutun kaksi yhden hinnalla -tarjouksen, jota suuret kauppakeskukset viihdettä pikaruokapalatsien ulkopuolella etsivän valtavirtakatsojan ostoskoriin tuputtavat. Luettuani Sean Conneryn elämänkerran tulin hoksanneeksi, että ne huonomaineisempiin kuuluvat Bondit, jotka eivät sisältyneet viikonlopun aikana liukuhihnalta tykitettyyn 007-salkkuun, ovat jääneet meikäläiseltä katsomatta. Sitä en tiedä, miksi ihmeessä tämä asia sitten piti korjata, kun koko sarja tai ylipäätään agenttiseikkailut muutenkaan eivät erityisemmin kiinnosta. Näin tuli valitettavasti kuitenkin tehtyä, kun leffat kerran löytyivät Hellsingin kaupunginkirjastosta kätevästi tuplajulkaisuna.
Typerä komedia Casino Royale vei mielen jo alkumetreillään hyvin matalaksi. Yli kaksi tuntia luvassa ollutta parodiaa niinkin osuvin keinoin, että suupielet menivät kohti lattiaa jo ensimmäisten viiden minuutin jälkeen, saivat lähinnä raivostumaan ja harkitsemaan vakavasti koko leffan kesken jättämistä. Eläköityneenä James Bondina nähtävä David Niven ilahdutti aina ruudussa käydessään melkeinpä yhtä kovasti, kuin Sipilä pääministerinä ollessaan. Onneksi Casino Royalille käy Nivenin jäädessä taka-alalle aika lailla samoin, kuin Juhalle rivikansanedustajaksi siirryttyään – hahmon olemassa olon kyllä muistaa, mutta tunteet alkavat jäähtyä lähinnä väliinpitämättömiksi tämän pysytellessä kulisseissa.
Ei sillä, että leffa tämänkään jälkeen huvittaisi, sillä surrealistiset sekoiluelementit tuntuvat ainoastaan mauttomilta ja vitsit jonkun viimeiset 10 vuotta masentuneena murjottaneen ammattikäsikirjoittajan kynäilemiltä. Woody Allenin pahiksen rooli menee heittämällä koomikon uran huonoimmaksi. Oikeastaan ainoat positiiviset asiat löytyvät lopun lavastuksesta värikkäine käytävineen. Ilahduin myös siitä, että elokuvassa mainittiin Suomi, koska tämän vuoksi sen katselussa oli edes jotain järkeä osana Helmet-haastettani.
Älä kieltäydy kahdesti, Sean Conneryn viimeinen Bond, virallisen sarjan ulkopuolinen osa ja Pallosalaman uudelleenfilmatisointi, ei sekään paljon paremmalta tuntunut. Conneryn naama toki piristää, mutta tämänkin esittämä hahmo on kuntoutuksessa olevaa eläkeläisainesta, jonka “humoristiset” toilailut jossain parantolassa lähinnä tympivät. En muutenkaan jaksanut intoutua kaavan aineksista, kuten glamourista, sovinismista, videopelimäisestä väkivallasta tai etenkään maailmaa uhkaavasta superrikollisjärjestöstä (hitto muuten vihaan moisia). Kestoa on pakko olla jälleen se +pari tuntia, mitä olisi pienellä editoinnilla voitu tiputtaa helposti neljänneksellä ilman, että tarina olisi siitä mitenkään kärsinyt.
Omituisimmassa ja epäuskottavimmassa kohtauksessa Connery pelaa seurapiirikarkeloissa roiston kanssa videopeliä, joka antaa panosten kasvaessa häviäjälle kuolettavaksi nousevan sähköiskun – nyt ihan todella, kenen idea tämäkin on taas ollut? Älä kieltäydy kahdesti voisikin mennä liki jonkinlaisena campina, ellei se olisi lähinnä väsyttävää pakkopullaa. Muutaman kerran hah-hah-hauskassa sivuroolissa käväisevä Rowan Atkinson antaa pilaantuneelta tuoksuvaa esimakua vuosikymmenien päästä maakuopasta esiin kaivetusta Johnny English -agenttiparodiastaan, jota en halua nähdä uudestaan.
Huomattavasti paremmalta, oikeastaan ensiluokkaiselta maistui Takeshi Kitanon myöskin parituntinen draama Dolls (2002), jossa joukko ihmisiä vaeltaa kuoleman ja rakkauden keskellä runollisissa tunnelmissa, Joe Hisaishin voimakkaiden sävelten soidessa. Nukketeatterin yhtymäkohdat tarinaan arvaa jo alkuasetelmissa, mikä ei tietenkään vaikuta kauniiseen ja teemoistaan sekä surumielisestä ilmapiiristään huolimatta yllättävän seesteiseen filmiin. Lopputulos on mestariluokkaa siinä samassa sarjassa, jossa Hana-bi – tulikukkia ja Kikujiron kesä nokittelevat. Mainiota, joskin tutunmakuista soosia löytyi myös Il gatto dagli occhi di giadan, toiselta nimeltään Watch Me When I Killin pakkauksesta. Vuoden 1977 giallo on tehty buumin jo laannuttua, mutta tarina murhan todistajia likvidoivasta hullusta pitää sangen hyvin otteessaan. Päräyttävät musat tuovat mieleen köyhän miehen Goblinin ja pari tappoa, kuten rouvan pään työntäminen kuumaan muhennokseen ja laihan ukon kuristaminen kylpyammeeseen suihkun letkulla, erottuvat joukosta mielikuvituksellisuudellaan.
ROCK’N’ROLL FOREVER – YAU!
Se eineksistä. Tulipa tässä vietettyä parin kaverin kanssa myös röck-än-röll-lauantai, johon sisältyi kolme teeman ympärille kietoutuvaa pikku filminpätkää. Näistä ensimmäinen, Michael Wadleighin kolmi- ja puolituntinen dokumentti Woodstock – 3 päivää rauhaa, rakkautta ja musiikkia (1970) ei lunastanut odotuksia mammuttimaisesta kestostaan huolimatta. Dokkari sentään alkaa lavan kasaamisella ja päättyy Jimi Hendrixiin soittamassa tyhjäksi kaatopaikaksi muuttuneelle, kasaan tallotulle pellolle, jolla muutamat talkoohenkiset polttavat rauhaa rakastavan yleisön jälkeensä jättämää törkyä ja sovittelevat näiltä unohtuneita kenkiä, mutta muuten epälineaarinen kerronta ärsyttää: yö ja päivä vaihtelevat miten sattuu, välistä on sadetta, sitten kärsitään vesipulasta ja ollaan lopettamassa festaria, äkisti ollaan jossain arviolta puolenvälin tunnelmissa ja mitä muuta.
Kokonaisuuteen valittu musiikki ei jaksanut upota ja moni esitys tuntui ylivedetyltä jammailulta. Parasta antia onkin selluloidille takertunut yleinen ilmapiiri, hippien vetäessä meditaatioharjoituksia, uidessa läheisessä joessa, puhuessa levottomia ja kantaessa pikkulapsia uhkaavasti reppuselässä ilman housuja. Joku kuolee heroiiniin, armeija kyyditsee loukkaantuneita helikopterilla pois ja läheinen koju tarjoaa ilmaista muhjua nälkäisille. Rakkauden lapsien kerrotaan myös tuhonneen hampurilaiskioskin ja paikallinen farmari raivoaa näiden pilanneen hänen satonsa sekä estäneen maitokuljetuksia lähtemästä tämän tiluksilta.
Ilta jatkui intialaistaustaisen Krishna Shahin musakauhukomedialla Hard Rock Zombies (1985), jonka YouTubesta löytynyt versio paljastui ranskankieliseksi. Elokuva olikin tarkoitus pistää jo alkumetreillä pois, mutta jostain syystä jäimme kuitenkin tuijottamaan sitä. Jonkinlainen tappajakääpiö riehuu ja rockibändi soittaa haudan takaa, minkä ohella tässä oli ainakin natseja ja gorea. Kokonaisuus kuulostaa hyvin paljon Macheten, Hobo with a Shotgunin ja vastaavien feikkitrailerilavennusten tapaiselta ja sitä se myös on – kyseessä piti nimittäin alunperin olla pieni osa Shahin samaisen vuoden American Drive-In -leffaa, mikä päätettiin lopulta venyttää täysin omaksi kokonaisuudekseen. Tämän huomaa etenkin hyvin runsaasta musisoinnista, joka sai nopeasti tuntemaan, että ihan kuin joku yrittäisi nyt pitkittää kokonaisuutta ihan vain siksi, että se puolitoista tuntia tulisi täyteen. Cannon näkyy vastanneen jenkkien teatterilevityksestä.
Sitten oli vuorossa jo pitkään katselulistalla toimettomana luuhannut Rock’n’Roll Nightmare (1987), jonka tolkuttomalle juonikuviolle olen nauranut siitä saakka, kun Hokkasen Jounin ja Virolaisen Nallen Roskaelokuvat-kirjan ensimmäisen kerran joskus kahdeksan vuotta sitten luin. Toki leffa olisi kuulunut erääseen menneiden aikojen viikonlopun mittaiseen Leffatykin miitinkiin joskus vuonna pukki ja pässi, mutta tällöin nukuin krapulaisena lahjakkaasti sen ohi, kuullen korvaani ainoastaan satunnaista kommentointia muilta läsnäolijoilta katseltavan materiaalin huonoudesta. Biffikakku Jon Mikl Thorin esittämä rock-tähti Triton saapuu bändeineen treenaamaan taloon, jossa pomppii käsinukkedemoneita ja majailee itse Saatana. Triton kuitenkin paljastuu loppupuolella täysin yllättäen jonkilaiseksi arkkienkeliksi ja lopullinen taistelu hyvän ja pahan välillä voidaan viimein käydä. Laahaavan ja päin helvettiä tehdyn elokuvan harvat hyvät puolet löytyvät sen twistin ohella käppäisistä hirviötehosteista.
Illan päättäneisiin “jatkoihin” kuului Pekka Siitoin -dokumentti Sieg Heil Suomi (josta löytyy pieni tekstini Laajakuvan Peilin takana -kirjasta), intialainen versio Michael Jacksonin Thriller-musavideosta ja Siitoimen punk-hengessä ilmeisesti kotonaan kasettinauhurilla äänitetty Nauravat natsit -albumi, jota jaksoimme kuunnella noin viitisen minuuttia. Tämä ei haittaa, sillä haastoin jo aiemmin itseni ja kuuntelin koko levyn muita töitä tehdessäni alusta loppuun ja eihän siinä muuta tullut kuin pää kipeäksi.
Humalaiset nat… anteeksi, kansallismieliset örveltävät, hoilaavat enemmän tai vähemmän tuttujen sävelmien päälle ilmeisesti improvisoiden ja huutavat sieg heiliä. Lyhyiden biisien vaihtumista on hyvin vaikea huomata, sillä ne kuulostavat kaikki enemmän tai vähemmän samalta. Ärsyttävintä on kuitenkin eniten äänessä oleva Pekan kaveri, jonka ulinaa Gestapo olisi voinut käyttää yhtenä kuulustelumenetelmänään siinä missä vaikka korvaan tungettavaa ruuvimeisseliäkin. Kokonaisuus muistuttaa jotenkin sitä, kun istuin neljävuotiaana nauhoittavan mankan eteen höpisemään omiani tai kun ala-asteikäisinä perustimme bändin, jonka musisointi päättyi yhteen, vanhemmille lonkalta vedettyyn keikkaan.
Vaikka naantalilaisten keskuudessa nykyisin vampyyrina liikkuva valtakunnanjohtaja Siitoin muutoin jaksaa ilahduttaa eräänlaisena kansallisaarteena, ei tämä melusaaste tahdo mennä alas edes vitsinä tai kuriositeettina.
