Tässä epämääräisessä artikkelin näköisessä jutussa käsitellään erään pahamaineisen toimittajan paluuta Tampereelle.
Matkani alkoi hikisen ja raskaan työpäivän päätteeksi. Töistä lähdettyäni olin katsonut reittiopasta, että minulla olisi hyvin aikaa käydä kotona suihkussa ja pakata kamppeet mukaan. Aikaa oli vielä käydä kaupassakin, mutta sitten tapahtui jotain. Kotona huomasin, ettei reittiopas enää tarjonnutkaan tuota nopeaa reittiä Kamppikeskuksen bussiterminaaliin. Pakkasin kiireesti elokuvadivariin menevät leffat urheilulaukkuun, otin pikaisen kahden tai kolmen minuutin suihkun huuhdellakseni tuskan hien pois kainaloista ja pakkasin epämääräisen mytyn vaatteita reppuun. Jotenkin ihmeen kaupalla muistin ottaa allergialääkkeet ja hygieniatuotteet mukaan.
Juoksin hiki pinnassa juna-asemalle. Toivoin parasta. Sieltä sentään onneksi saapui juna kuin kreivin aikaan. Pääsin jatkamaan matkaani kohti Helsingin keskustaa, jossa jatkoin juoksemista kohti Kamppia. Huomasin tässä vaiheessa olevani aikataulusta noin puoli tuntia edellä. Miten helvetissä siinä niin kävi?
Istuin odottamaan hikisenä ja väsyneenä keskuksen terminaaliin bussia, joka sitten saapui juuri kuten oli sovittu. Matkan ajaksi olin valinnut katseltavaksi Netflixistä 80-luvun länkkärin, Silveradon, jonka siirappinen turaus pääsi tulemaan kuin se kuuluisa Freddy puun takaa. Yhtä puun takaa ilmestyi ruuhka Mannerheimintielle, kun katselin bussin ikkunasta Palestiinan liehuvia lippuja. Poliisit katselivat sivusta tätä rähinäjoukkoa ja minä Silveradoa. Ruudulla oli virnistelevä Jeff Goldblum, kun taas ajoittain Danny Gloverin kohtaukissa kuva oli niin tumma, ettei siitä saanut selvää.
Aloin voida pahoin, koska bussi matkasi nykien tämän kulkueen takia. Suussani maistui ikävästi kaupasta ostamani ja purskellut makeiset. Minun oli pakko keskeyttää Silveradon katselu, ja keskittyä voimaan paremmin. Käänsin katseeni viereiseen penkkiriviin, vain huomatakseni, että joku itseään ylitse muiden rakastava teini otti selfieitä liukuhihnavauhdilla. Käänsin katseeni taksin Kisahallinkohdalla menevään kulkueeseen, jota poliisit epätoivoisesti yrittivät estää.
Vihdoin bussi alkoi saada vauhtia alleen ja pääsimme pois ruuhkankurjimuksesta. Päätin jatkaa valitsemani länkkärin katselua. Matka meni tuosta edes jouhevasta, vaikka aikataulu olikin pettänyt kuin se kuuluisa turhajulkkis keltaisenlehdistön roska-artikkelissa.
Matka oli tulossa päätepisteeseensä, kun ohitimme Hervannan, jonka kohdalla pohdin päättömiä ja aloin katsella kelloa, joka näytti miltei iltayhdeksää. Tästä huolestuneena rupesin panikoimaan, että ehdinkö tämän valtion lain puitteissa hakea itselleni alkoholipitoista juotavaa vai joudunko tyytymään pelkkään limuorkesteriin.
Hyppäsin Tampereen terminaalissa hätäisesti bussista ulos. Katselin hetken aikaa ympärilleni. Vedin tukalan maskin pois kasvoiltani ja tallustin kohti lähintä markettia. Ehdin kuin ehdinkin hätäisesti sisään ja nappasin hyllystä ensimmäiset oluet, jotka käteeni sain. Kaupan kassa hymyili minulle maskin takaa, kun hikisenä maksoin ostokseni ja painelin helvettiin liukuportaita käyttäen.
Isännän ulko-ovelle saavuttuani, soitin summeria ja pääsin todistamaan Sorkkaheraan vuonna, että televisioruudulla pyöri Rauni Mollbergin televisioteatteri Meidän herramme muurahaisia, jonka viimeistä osaa Kissa, Kurkkuharja, isäntä, hyvät herrat, Aapeli, Ristus-Perkele ja Vilippus olivat juuri katsomassa. Sanomattakin lienee selviö, ettei minulla enää tuossa tuossa vaiheessa ollut osaa eikä arpaa päästä mukaan tähän riemuun. Joten päätin korkata yhden lämpimän laagerin ja pilata mahdollisimman hyvin kaikkien katselukokemuksen – jos se nyt enää yhtään enempää oli mahdollista. Tajusin tässä vaiheessa, etten hätäpäissäni ollut muistanut ostaa mitään syötävää.
Näin matka tuntemattomaan oli alkanut. Olin päässyt paikalla Mollberg-maratoniin, joka ideallisesti oli yhtä hirveä ajatus kuin sähköiskujen antaminen karvaisille kasseille. Asiaa ei yhtään helpottanut olohuoneen nurkassa virunut sähköshokkilaite, joka oli juurikin tuota tarkoitusta varten. Kukaan ei varoittanut minua.
Muurahaisten jälkeen vuorossa olikin sitten Maa on syntinen laulu, joka lienee ohjaajansa uran merkittävimpiä teoksia. Tämä merkitys näkyi myös apinaorkesterin kiimaisessa katseessa, vaikka katsomamme DVD:n kuvanlaatu kuin myös kuvasuhde olivat päin vittua. Heikkolaatuisen julkaisun vuoksi en oikein päässyt tähän ystävieni hyperventiloimaan fiilikseen. Joten päätin taas jatkaa olueen kittaamista parempiin suihin. Tämän hienoisen rynnäkön jälkeen aloin vaipua tiedottomaan tilaan, vaikka välillä kävimme parvekkeella istumassa ja hämmästelemässä viereisen talon katolla hilluvia hopean värisiin toppavaatteisiin pukeutuneita nuoria aikuisia, jotka kunkkuideana olivat räpsimässä toisistaan kuvia.
Näiden häkellyttävienkin hetkien päätyttyä, nousin myöhemmin yöllä kuin kuin feenix-lintu, koska seuraava koettelemus laitettiin eetteriin. Kaksiosainen minisarja Siunattu hulluus, jäi lähinnä mieleen sen huumorista, joka ei naurattanut. Liekö Mollberg tarkoittanut tätä komediaksi vaiko vakavaksi teokseksi. Vain Kristus-Perkele sen tietää. Kohokohtana ensimmäisestä osasta voinee mainita Vilippuksen, joka hassun hattunsa kanssa on kuin prototyyppinen Kummeli-hahmo. Olimmehan sentään Tampereella.
Kuulemani mukaan olin vaipunut sarjan toisen osan alkaessa takasin nukkumatin hiekkaan, ja katselufiilikset paranivat lähdetietojen valossa tästä edes roimasti. Mene ja tiedä, oliko tämä kaikki syytäni? En kanna vastuuta kuin en mitään muutakaan.
Joka tapauksessa tuosta hiekkalinnasta oli hyvä jatkaa matkaa vierashuoneen natisevalle sohvalle, johon isäntä oli pedannut minulle vuoteen. Huoneesta löytyi läjä Disney-videokasetteja, televisio, PS2-konsoli ja rullaverhot. Näkymä ikkunasta oli suoraan kauppahallille, jonka ovea vasten joku laitapuolenkulkija kuseksi. Tutkimusmatkasta huolimatta uni maittoi suhteellisen hyvin, vaikka itse makuualusta oli mitä epämukavin selänväännin.
Aamun koittaessa isäntä tuli herättämään minut ja lattialla nukkuneen Kuvaputken toisen puoliskon, toveri Kurkkuharjan, aamupalalle. Söimme kananmunia ja voileipää. Joimme kahvia ja tuuletimme kirjaimellisesti tunkkaiselle paskalle haisevan vierashuoneen, joka päivänvalossa näytti aivan eri ulottuvuudesta tulleelta.
Masinan vihdon käynnistyttyä, oli tullut aika lähteä divariin. Olin kuullut paljon tuosta paikasta, joka ottaa kaiken vastaan Austin Powers 2 videokasetista aina Bengalin Tiikeriin saakka. Avoimen optimistisesti lähdimme ryhmärämän kanssa kohti viiden tähden divaria, joka tosiaan otti koko urheilukassillisen sontaisia leffojani vastaan, antaen niille vaihtoarvoa yli sadan euron edestä. Aikani kierreltyä tuota hikiluukkua ja sen hyllyjä, sain kasattua pinon kaikkea kiinnostavaa sekä epäkiinnostavaa kotiin kannettavaksi.
Divarireissujen perinteitä kunnioittaen menimme Tammerkosken sillan alle juomaan olutta. Aurinko paistoi ja vettä satoi, koska onhan kyseessä Mikko Alatalon kotikunta. Kurlaamani olut maistui kalliilta, mutta tyydytti orastavan näläntunteeni, kun samalla katselimme, mitä oli tullut ostettua. Kurkkuharjan pinosta löytyi joku hyvin epämiellyttävän näköinen italocrime, jonka kannessa komeili limaisen näköinen Telly Savalas. Samaisesta pinkasta löytyi myös joku kaikkien unohtama Terrence Hillin scifi-elokuva 90-luvulta, jonka toisessa pääroolissa oli Marvelous Marvin Hagler. Omasta pinostani löytyi lähinnä sellaista kokkelia, joka ei tovereita kiinnostanut, joten päätin pitää kassini visusti suljettuna.
Sillan alta heitimme tavaramme isännän luokse ja painelimme Natsi-Siwaan ostamaan ruokaa, juomaa ja Kurkkuharjalle jäätelöä. Mutta ei näistä sen enempää…
KOSKA
…päätimme hyvin varhaisessa vaiheessa tätä Sorkkaherran ideoimaa maratonia, ettei näitä leffoja kannattaisi katsella hikisesti konekivääritahdilla. Siksipä päädyimmekin kauppareissun jälkeen istumaan vaihteeksi parvekkeelle ja nauttimaan auringosta sekä sen tarjoamasta lämpimästä säästä. Nyt katolla ei keikaroinut ketään ysäriltä tälle vuosikymmenelle kadonnutta oman elämänsä Iiro Seppästä. Joten oli vain oikeus ja kohtuus nauttia hyvästä säästä, kuunnellen isännän uskomattomia työtarinoita kusipäisistä asiakkaista, televisiosarjojen kuvauksista ja motivaatiosaikuttajista.
Kun ilta lopulta alkoi hämärtyä, oli aika pakkautua takaisin olohuoneen helvetilliseen kuumuuteen ja aloittaa seuraava askel kohti Danten liekitystä. Jostain minulle mainitsemattomasta syystä elokuvaelämyksien kimara poikkesi kronologisesta järjestyksestä, kun seuraavaksi vuorossa ollut Milka laitettiin pahaa aavistamattomien verenpunaisten silmieni eteen. Kuvasuhde ja laatu olivat taas sieltä Vilippuksen ahterista, mutta kanssa katsojia tällainen ei tuntunut edelleenkään hetkauttavan paskan vertaa. Kärsimyksen määrä oli tässä vaiheessa itselleni muodostunut jo vakioksi, vaikken tätäkään kokemusta kehdannut lähteä tovereiden edessä lynkkaamaan kuin Lars Ulrich kaikkia Napsterin käyttäjiä vuosituhannen taitteessa.
Kuten arvata saattaa. Pilasin taas yhden tärkeän hetken, mutta siitä siirryttiin jo seuraavaan. Aika hyvä ihmiseksi, joka ei kyllä missään mielessä kuvaa ohjaajansa ainakaan nimensä puolesta. Jonkinlaisen puskafarssin tai sen semmoisen näköinen leffa onnistui vihdoin saamaan minut psykoosin. Pidin näkemästäni. Porvareiden ja työlaisten välejä kuvaavassa tarinassa on muun muassa liian pieneen jumppa-asuun pukeutunut mölli, joka haaveilee urheilijan urasta ja milloin mistäkin. Ensimmäinen puolisko filmistä onkin hauskaa seurattavaa ja varmasti Mollbergin onnistunein teos komedian saralla. Hiukan loppua kohden väsyneeksi menevä juoni ei jaksa enää kannatella kuin erään iljettävän sängyssä makaavan miehen ansiosta. Tämä köyhänmiehen Howard Vernon herjaa alati vaimoaan ja sanoo katuneensa ainoastaan, ettei nuorena nussinut enemmän huoria tai juonut viinaa. Lopussa hyvin huonosti voiva limanuljaska juo kirjaimellisesti repimänsä rahansa ja nauraa paskaisesti. Paskaisesti nauroin myös minä.
Vaikka tämän jälkeen naurua ei enää kenestäkään irronnut. Illan viimeisenä katseluun joutui, tai pääsi roikkuen keneltä kysytään, eeppiseksi mainostettu Ystävät, toverit, koska kollektiivisesti olimme päättäneet sivuttaa Tuntemattoman Sotilaan. Mitäpä vielä. Jälleen kerran toistan itseäni ja todistan paskamaisuuttani kertomalla, kuinka tämänkin Mollbergin kuvasuhde että laatu olivat sitä itseään. Johonkin Nikkelikaivokselle ja sen johtoportaan elämänvaiheita sivuamaan päätyvä juoni on mammuttimainen. Ruudulla vilahtaa pellesirkusta, norsu ja jotain muuta irstasta, joka ei istu kovinkaan hyvin kotoiseen elokuvaan. Olohuoneen kattokruunassa näin itse Antikristuksen ja pedon luvun. Joista päästään mutkien kautta seuraavaan sammuneeseen virkkeeseen.
Puolan matkoilta tuomani unihiekka löysi tiensä silmiini ja neiti aika päätti laittaa filmini poikki ennen sen loppumista.
Mutta kelataan vähän aikaa takaisin, sillä olimme muuten toki käyneet saunassa ennen elokuvan aloittamista, joka kaikessa ahtaudessaan oli puoliksi nautinnollinen kokemus suoraan kiirastulen syttymisestä.
Lisäksi ystävällinen Kurkkuharja lahjoitti yhden Setä-Santun janoiselle turvalleni, koska olin omat juomani jo kaatanut parempiin suihin. Kulinaristisena nautintona söimme omatekoisia tapaksia, joiden kaverina nähtiin prinssin nakki ja pala fetajuustoa.
Nyt palataan kuitenkin makumatkalta takaisin hetkeen, kun filmi katkesi ja löysin jälleen sen natisevan sohvan vierashuoneesta. Uni maittoi ja aamun koittaessa isäntä jälleen kerran herätti meidät aamiaiselle.
Tällä kertaa aamiainen koostui voilevistä ja tarjolla ei ollut munaa, jota olisimme voineet luontevasti työntää suuhun. Kahvia ja mehua oli senkin edestä, kun seuraava leffa alkoi pyöriä. Olimme Kurkkuharjan kanssa yrittäneet saada isännän pään kääntymään, ettei Paratiisin lapsia ihan välttämättä tarvitsisi katsoa. Isäntä oli kuitenkin päätöksensä tehnyt ja halusi pitää maratonin jokseenkin täydellisenä.
Jopa Mollbergin itsensä vihaama elokuva oli kamala. Siinä ei toiminut mikään. Huumori oli hirvittävää paskaa, kuvauksessa käytetyt filtterit sieltä samasta suolesta kuin pahanhajuiset kaasut ja pituudella pilattu juoni herkästi unohdettava. Voimaton olotila ei yhtään helpottanut asiaa, vaikka loppujen lopuksi kokemus kiisi nopeasti ohi. Joku köyhänmiehen kotimainen Tarzan vilahti ruudulla tai viereisen talon katolla. Kuka näistä enää tajuaa mitään.
Kaikki hyvä loppuu aikanaan, kuten myös tämä rallatus paskasta. Viimeisenä bonuselokuvana katselimme Molle-sedän uraa käsittelevän dokumentin Dinosaurus, jossa herran kanssa töitä paiskoneet ja muut elokuva-alan vaikuttajat pääsivät jakamaan tuntemuksiaan. Hyvänä läpileikkauksena urasta toimivassa dokkarissa nähdään paremmalla laadulla klippejä elokuvista, jotka olimme katsoneet huonommalla laadulla. Mollella on villapaita, jossa luki Molle eikä Milkan pääosanäyttelijätär tahtonut näyttää kasvojaan haastattelujen aikana.
Vanhuus ei tosiaan tule yksin, koska en enää kuollaksenikaan muista mitä tässä kohtaa pitäisi kirjoittaa, niin alan pistää käytettyjä pillejä pussiin.
Joten pakkasimme kamppeemme, otimme Vilippuksen ja Aappelin mukaan, ja kävelimme bussiterminaaliin. Matka tuntemattomaan oli päättynyt tai alkamassa. Onnibussi lähti kotia kohti. Kurkkuharjan kanssa jauhoimme paskaa lähes koko matkan ajan siihen pisteeseen asti, kunnes hän jäi pois Mannerheimintien alkaessa. Itse jatkoin matkaa aina päätepisteeseen asti, jonka jälkeen matkustin nälissäni junalla kohti kotoista gettoani. Kävin ostamassa kaupasta ruokaa, koska kello oli pitkällä iltapäivässä ja olin syönyt edellisen kerran aamupalan.
Olin kotona. Enkä todellakaan tiedä, mitä todella tapahtui? Kukaan ei ainakaan syönyt mustaa makkaraa.
