En tiedä sanooko tietokonepeli nimeltä Harvester vuodelta 1996 miten monelle mitään, joten kerrottakoon siitä siis perusfaktat: kyseessä on vanhanmallinen seikkailupeli (siihen samaan tyyliin kuin Larryt ja Monkey Islandit – jollet tiedä näitä, en ala selittämään enempää), jota on markkinoitu mm. kaikkien aikojen väkivaltaisimpana lajityyppinsä edustajana. Innostuin itse siitä aikoinani teininä luettuani Pelit-lehden arvostelun, joka varoitteli ettei Harvester sovi heikkohermoisille tai missään tapauksessa alaikäisille. Samaisen median verkkosivuilta löytyy vapaasti luettavissa kolme hyvää juttua pelistä, joten en ala sen enempää sitä analysoimaan. Kunhan sanon vain että alakertani päihdeongelmaisten vanhempien lapsella on mölinästään ja örinästään päätellen todennäköisesti tullut raskausajan huumeiden tai alkoholin väärinkäytöksen seurauksena jonkinlainen kehitysvamma.
Harvesterin juonessa Steve-niminen jätkä herää muisti pyyhkiytyneenä 1950-luvun amerikkalaisesta pikkukaupungista Harvestista. Twin Peaksin mieleentuovassa groteskissa yhteisössä mikään ei tunnu olevan kohdallaan ja kihlatuksi ilmoitettu, yläkerrassa “vanhempiensa” vankina viruva Stephanie paitsi tuntuu ainoalta täyspäiseltä hahmolta, kärsii myös samoista oireista Steven kanssa. Päähenkilön ryhtyessä selvittämään menneisyyttään ja keinoa paeta Harvestista hänelle alkaa käydä selväksi, että liittyminen kaupunkia kontrolloivaan Lodge-salaseuraan on ainoa tapa saavuttaa tavoite. Looshiin pääsemiseksi on kuitenkin suoritettava tehtäviä, jotka alkavat muuttua alati groteskeimmiksi ja arveluttavammiksi.
Pekka Ihanne kutsui Pelit-lehden arvostelussaan Harvesteria sairaaksi ja totesi sen tekijöiden kaipaavan psykiatrista apua. Tämä on mielestäni melko yskitotinen kommentti. Vaikka, spoil spoil, Harvesterin lopputwistinä onkin pelaajan kasvattaminen sarjamurhaajaksi ja sen läpi pääseminen vaatii paikoitellen melkoista julmuutta, on kokonaisuus lähinnä ironiaa 50-luvun jenkkiläistä yhteiskuntaa kohtaan. Kuten Steve toteaa, tuntuvat keittiöissään häärivät äidit feikeiltä ja ukot sairailta paskiaisilta, ja vaikka kaikki on päällisin puolin idyllistä omakotitalomeininkiä isänmaallisessa, kommunismia vastustavassa ja väkivaltaviihdeteollisuutta kuluttavassa länkkärihengessä, tajuaa tyhminkin kärjistämisen kautta kaiken olevan saatanallisen kieroa ja iljettävää. Opettaja kasvattaa lapsia pesäpallomailalla hakkaamalla ja fasistinen kenraali pitää järkevää ihmistä kauhun vallassa vartioimansa ydinohjusvaraston kanssa. Joka ikisellä hahmolla tuntuu olevan luurankonsa kaapissaan eikä hahmojen muukaan asennemaailma Stephanieta lukuun ottamatta ole sieltä puhtaimmasta päästä: dialogi tulvii rasismia, homofoobiaa, murhanhimoa, pahuutta, seksuaalisia perversioita ja omaneduntavoittelua, eikä mitään yritetä peitellä tekopyhien korulauseiden sekaan.
Omalla tavallaan omituiset hahmot kiehtovat oman aikansa ja vaikkei paatunut pelaaja tunne huonoa omaatuntoa vielä alkupuolella pistäessään lapiolla tv-studion johtajan aivot seinälle, alkaa omia valintojaan kohtaan tuntemaan tarinan edetessä aluksi lievää, lopulta kammottavaa syyllisyyttä. Harvester opettaakin pieniltäkin tuntuvilla teoilla olevan uhrinsa ja seurausten voivan olla huomattavan suuria. Vastenmielisten muiden hahmojen vuoksi Stephanieen huomasi puolestaan kiintyvänsä pelin edetessä todella paljon ja hänen kanssaan puhuminen tuntui lopulta suorastaan huojentavalta ties minkä pedofiilin juttujen kuuntelemisen jälkeen.
Lopulta pelaajan päästessä viimeiseen dilemmaansa, jossa voi valita joko hyvän tai pahan, en empinyt hetkeäkään pelastaessani Stephanien hengen ja saadessani häät, lapsen ja yhteisen hautapaikan – minkä päätteeksi työntekijät repivät koomassa Matrix-tiloissa maanneen hahmon päästä letkut irti todeten, että mitä tuhlausta, tyypissä olisi ollut potentiaalia kunnon psykopaatiksi. En myöskään hyvin nopeasti enää tappanut syyttömiä sivuhenkilöitä siitäkään huolimatta, että nämä olivat elottomia bittejä. Jokin päässä vain alkoi sanomaan tapahtumien edetessä, etten halua toimia näin, oli kyse pelistä tai ei.
Silti en kiistä Harvesterin ansioita oikeasti sairaan kuvastonsa esittelemisessä. Äiti ja tytär hirttäytyvät yhdessä, lapset syövät mutsiaan elävältä, eräässä kohtauksessa eteneminen vaatii kiduttamiseen osallistumista. En silti sanoisi näitäkään pelkäksi itsetarkoitukselliseksi mässäilyksi, sillä itse huomasin jossain kohtaa oikeasti ahdistuvani pelaamisesta: viimeinen sessio Lodgessa oli suorastaan epämiellyttävä ja pelin läpäisyä seuraavana yönä sen tapahtumat kummittelivat mielessäni sängyssä hikoillessani.
Harvester on synkkä kommentti amerikkalaisesta unelmasta ja “kunnon ihmisiksi” itseään kutsuvien henkilöiden todellisista luonteista, joita itsekin aikanaan porvarialueella asustellessani pääsin todistamaan, mukavilta mallikansalaisilta vaikuttaneiden kavereiden faijojen paljastuttua kuka aseellaan kännispäissään ammuskelleeksi väkivaltaiseksi poliisiksi ja kuka lapsiaan hakanneeksi sekopääksi. Pelin suurin teho on siinä, että se onnistuu luomaan pelaajalleen vieraantuneen olon ja saamaan hänet samaistumaan hahmoonsa – samalla kun tiedostaa kaiken olevan vain leikkiä, jokin mielessä soimaa silti valinnoista, joita ei kuitenkaan voi sivuuttaa päästäkseen eteenpäin. Voisiko tällä olla moraalisia yhtymäkohtia kapitalistisessa järjestelmässä pärjäämisen kanssa?
Suurin varoitus menee silti muutamalla pahalle bugille, jotka estävät etenemisen täysin, jollei tiettyjä asioita ole tehnyt ja esineitä poiminut oikeassa järjestyksessä. Tallentaminen usein ja moneen eri slottiin on tarpeen, ettei käy kuten minulle, joka joutui kerran alottamaan kaiken käytännössä täysin alusta. Loistava peli, jota suosittelen kaikille kauhukulttuurin ystäville.
