30.6. 8 mm – kahdeksan millimetriä (1999) (VHS)
Piti Tumpin tavoin itsekin järjestää pieni muistotilaisuus Joel Schumacherille ja koska paristi pentuna katsomani 8 mm:n laatu piti tarkistaa vielä kerran, päätin sitten tsekata tuon kasetin pois nurkista pölyä keräämästä. Eihän tällä enää ollut minkäänlaista shokkiarvoa, vaikka rääpäleenä monet elokuvassa esitetyt asiat tuntuivat ahdistavilta. Syynä tehon menetykseen ovat niin Nicolas Cagen kuin pahistenkin vetämät roolisuoritukset ja käsikirjoituksen oleminen kiinnostavuudestaan huolimatta ”vähän sinne päin” sekä epäuskottava. Huomasinkin lähinnä naureskelevani sille, miten sairaina pervertikkoina joka ainut fetissejä omaava ihminen esitetään, ydinperheen isän roolissa olevan Cagen peittäessä silmänsä ja suunsa sm-iljettävyyksiä katsellessaan.
30.6. Viimeiseen hengenvetoon (1960) (VHS)
Aukko sivistyksessä tuli paikattua – jostain syystä kuvittelin pitkään nähneeni tämänkin Godardin, mutta jossakin välissä nettipisteytyksiä selaillessani huomasin olleenikin kaikki nämä vuodet väärässä. Erityisen huvittavaa on, että pyöritettyäni tästä alkukohtausta jollain yliopistoluennolla kauan sitten, tuntuivat kohtaukset tutuilta. Olihan tämä silti sitä ohjaajansa parempaa tuotantoa, jossa tuntui olevan muutakin pointtia kuin oman nerokkuutensa esittely mahdollisimman epäelokuvamaisesti ja omaperäisesti. Filmiä myös seurasi ihan mielellään, mikä ei Jean-Lucin kohdalla ole lainkaan kirkossa kuulutettua.
30.6. Hell’s Angels 70 – Helvetin enkelit iskevät (1969) (DVD)
Tumppi sanoikin tästä eksploitaatiohyökkäyksestä kaiken tarvittavan Laajakuvan arvostelussaan, lukuun ottamatta sitä, että Enkelit hakkasivat tosielämässä myös Peter Fondan. Jengiläiset sekoilevat, ryyppäävät, rähisevät ja rellestävät ja päätyvät lopulta Las Vegasiin. Pöhkö sivujuoni vesittää menoa, jota muuten katsoo oikein mielellään parin kaljan jälkeen. On myös tyypillistä, että Hell’s Angels 69 -niminen leffa kääntyy suomeksi muotoon Hell’s Angels 70. Tälle löytyy myös videonimi Asfaltinrypistäjät, joka on luonnollisesti paljon parempi.
1.7. Juhannustanssit (1971) (Teatteri/35 mm)
Juhannussimatanssit jäivät viime kerralla, juuri ennen tätä keskikesän kännijuhlaa väliin, sillä vietin kesälomaa mieluummin mökillä kuin istumalla yksiössä hikoilemassa ja illan elokuvaa odottelemassa. Nyt kuitenkin työtehtävien puitteissa katsoin Juhannustanssit niin ikään toisella silmällä. Koska Suomessa tällaista ei ilmeisesti voinut tehdä, kirjailijan itsensäkin jouduttua leivättömän pöydän ääreen Jahvetin rienaamisesta, on Hannu Salaman kohuromaaniin perustuva leffa hurrilaista tuotantoa. Hölmöltä näyttävä kuuma nuoriso dokailee, paneskelee ja tappelee ja suomipojille (ja -tytöille, ettei ketään pahoita mieltään vanhojen kielikuvien takia) tarkoitetusta printistä on leikattu parin nussintakohtauksen ohella pois kaikki jumalanpilkkaan liittyvät repliikit, mikä kertoo 1970-luvun asenteista tässä maassa aika tavalla. Onneksi sensuuripoistot oli lisätty tähän arkistonäytökseen. Joku myös rääkkää sorsaa ja lopun bussikolarissa nähdään goreakin, jonkun tytön aivojen valahdettua pitkin seiniä.
Maailmalla tämä teos näemmä ”tunnetaan” nimellä Midsummer Sex, mikä ilahduttaa minua suuresti.
1.7. Battle Royale II (2003) (DVD)
Kävin töiden jälkeen kaverini kanssa rantakapakassa napsimassa kolme tuoppia hodarin kera, mistä kotiuduttuani sain idean katsastaa Kenji Fukasakun hienon joutsenlaulun jatko-osa, jonka hänen poikansa saattoi loppuun tämän itsensä kupsahdettua kesken kuvausten. Kuten elokuvan slogankin toteaa, enää ei jahdata paria opiskelukaveria piikkinuija kourassa kurinpidollisena toimena, vaan tällä kertaa on pystyssä oikea sota. En tiedä oliko syy niissä nauttimissani olusissa, mutta koin jostain syystä tämän leffan äärimmäisen aliarvostetuksi, jopa hieman ykkösosaa paremmaksi. Pasifistinen sanoma on oivaltava ja tarina niin mukaansatempaava, että jopa aivan susirumat CGI-tehosteet pystyy antamaan anteeksi – ne olivatkin se heikoin lenkki, joka etenkin alussa sai pohtimaan, että voi juma tätä rainaa! IMDb muuten tietää kertoa Q. Tarantinoa pyydetyn näyttelemään elokuvaan Ameriikan presidenttiä, mutta onneksi kyseisellä pallinaamalla oli parempaa tekemistä: kaikkia virheitä kun ei katsojakaan kuitenkaan olisi valmis antamaan anteeksi.
2.7. Kyttä ja koira (1995) (PC)
Löysin YouTubesta kanavan, jonka käyttäjä on ladannut katsottavaksi muutaman vanhan vhs-kasetin, joista yksi oli tämä Chuck Norrisin väkivaltainen toimintakomedia Arskan Danny DeViton kanssa väsäämien hassuttelujen ja Syltyn Seis! Tai mamma ampuu -katastrofin jalanjäljissä. Idioottimaisessa leffassa Norris saa parikseen jättimäisen puudelin (joo ei ole ei, mutta tuo nimitys tähän lempeään ja hassunnäköiseen otukseen kuitenkin mielestäni sopi kuin panta kaulaan), joka on niin nero että syö tämän grillikanan ja työntää tassullaan miehen eteen oman kipollisensa hauvanmuonaa. Norris saa jatkuvasti turpaansa ja pelastaa päivän, mutta rakki kerää kaikki kiitokset ja kunniamitalit. Onneksi karvaisella kaksikolla on myös yhteistä, sillä he ovat saaneet molemmat yhtä monta mitalia, arestia ja luotia osakseen. Taustalle on vielä ympätty väkinäiseltä tuntuva juoni valkoista ylivaltaa ajavista terroristeista, jotka uhkaavat maailmaa.
Parasta elokuvassa on sen absurdi typeryys ja ylipäätään se, miten nämä reaganilaiset, tosimiestä edustavat actiontähdet joutuivat ysärillä myymään hanuriaan koko helvetin perheelle ja tekemään itsestään klovneja bigmacinsa ansaitakseen. Harmillisinta puolestaan on se, ettei tämä vitsi kanna puoltatoista tuntia ja jossain välissä filmi menee vain ja ainoastaan uuvuttavaksi. Silti näissä oman aikansa ja genrensä tuotteissa on omasta näkökulmastani jotain nostalgista.
2.7. Turtles Are Surprisingly Fast Swimmers (2005) (PC)
En muistakaan milloin olen viimeksi katsonut huumorinsa puolesta näin vaivaannuttavaa komediaa… Toisaalta jollain limaisella tavalla aloin loppua kohden nauttia mauttomuuden suomasta kärsimyksestäni, joka kertonee jotain masokistisista taipumuksistani. Olihan tällä myös vetävä nimi. Hienoa kanssa, ettei IMDb enää anna tallentaa kuviaan. Nopeuttaa näidenkin tekstien julkaisua huomattavasti, että joutuu googlettamaan jokaisen julistekuvan näemmä tästä päivästä eteenpäin erikseen. Onneksi meillä on uudistuksia eikä maailma jää pyörimään paikalleen kuin pysähtyneisyyden aikana ikään. Vielä kivempi olisi, jollei joka vitun ikinen uudistus olisi aina vanhan ja toimivan päivitystä paskempaan.
3.7. Lain mukaan (1956) (PC)
Nyt näemmä myös Elonetissä on sama juttu, eli kuvaa ei suostuta tallentamaan, ainoastaan verkkosivu. Viimeksi koneen sammutettuani se taisi asentaa päivityksiä, en tiedä sitten onko se päättänyt tuhota samalla nettiasetukseni tai jotain. En kyllä ihmettelisi, kun töissäkin eräs monitorointilaite hajosi päivityksen jälkeen. Vittu että jaksan vihata tätä tekniikkaa.
Minna Canthin novelliin perustuva leffa on toki asiaa (patruuna kuksii piikojaan ja köyhää sorretaan), mutta valitettavasti tänä päivänä katsottuna nämä teemat ovat niin puhkikaluttuja, ettei lopputulokseen jaksa keskittyä millään. Myös vammainen näyttely (”Äiti äiti, minun on nälkä!” ”Voi rakas lapsi hyvä herra isä sus siunakkoon!”) saa suuttumaan ja jossain välissä taisin ärähtää ääneen että vattu mitä puskaa. Loppuratkaisu pelastaa jälleen kerran paljon, oikeuden tuomitessa uhrin ja päästäessä rikkaan, hyväntekijänä esitetyn paskaparoonin kunniakansalaisena vapauteen, jopa miehen vaimon todistaessa rahanahneena ukkoaan vastaan.
3.7. Cuadecuc, vampir (1971) (PC)
Jesus Francon Verenhimoisen Draculan (jota alkutekstit väittävät Hammer-tuotannoksi) kuvauspaikalla taltioitu dokumentin ja taideversion välimuoto, jossa valoa käytetään hyväksi kuin Nosferatussa tai Vampyrissa ikään ja jonka äänimaailma koostuu hyvin omituisista surinoista, kolahduksista ja muista, joiden luulin välistä tulevan ikkunan takana olevalta rakennustyömaalta. Välistä kuvataan kulissien takana, miten lamppuja siirrellään tai Christopher Leen päälle ammutaan tekohämähäkinseittiä. Lopussa nähdään filmin ainut värit ja äänet sisältävä kohtaus, jossa Lee lukee Stokerin romaania ääneen. Olihan tässä oma omituinen tunnelmansa, vaikka itse koin makingofmaisuuden yhdistettynä fiktioon paikoitellen häiritsevänä. Cuadecuc myös eroaa Jeesuksen surullisesta (mutta silti omalla tavallaan itseäni innostavasta) elokuvasta kuin kirjaimellisesti yö päivästä. Sitä, kumpi versioista on väkevämpi kokemus, tuskin tarvitsee pohtia.
3.7. Ystäväni Gorbatshov (2018) (PC)
Werner Herzog haastattelee Neuvostoliiton viimeistä johtajaa, josta piirtyy liki marttyyrimainen kuva miehenä, joka tarkoittaessaan hyvää menetti maineensa ja peliin astuneen leukemian myötä myös vaimonsa. Välistä nähdään myös kuvituskuvana fotoja, filminpätkiä ja niin edelleen. Margaret Tatcher käy myös kertomassa, kuinka ydinaseet ovat suurin pasifistinen teko maailmassa. Itse en saanut tästä dokumentista hirveämmin irti, sillä lopputulos ei paljoa uutta Gorbatshovin omaelämänkerran lukeneelle anna.
4.7. Clairen polvi (1970) (Teatteri/35 mm)
Aiemmin jaksoin innostua Eric Rohmerin elokuvista, mutta mitä useamman näitä olen nähnyt, sitä enemmän alkaa tuntua siltä että äijä tekee samaa filmiä kerta toisensa jälkeen uudestaan ja uudestaan. Mitään ei tapahdu, jollei ylimielisten filosofihahmojen (pikkuvanhat nuoret tytöt ja näitä hiplaava parrakas setä, jonka omahyväisyys on sitä luokkaa, että tyypin hukkumista järveen suorastaan anelee mielessään) elämästä oivaltavaa ja auteurin omasta nerokkuudesta kertovaa dialogia oteta lukuun. Ymmärrän toisaalta, miksi jotkut näistä pitävät, mutta Clairen polvesta jäi kieltämättä lähinnä tunkkainen sonnan maku kieleni päälle.
4.7. Kazaam – kaikki mitä toivot (1996) (PC)
No nyt! Ärsyttävä teinipoika vapauttaa taikamankasta Shaquille O’Nealin esittämän henki Kazaamin, joka ruinaa kloppia pyytämään tältä toiveita, jotta pääsisi takaisin kasettinauhurinsa uumeniin lepäämään. O’Nealin absurdi pelleily ja räppääminen yhdessä erikoistehosteannin kera tekevät tästä Touchstone-filmistä menolipun mielisairaalaan.
Käväisin tämän jälkeen kaverini kämpillä, jonne oli kokoontunut isompi joukko porukkaa ja repäisin veskastani esille Chuck Norrisin lastenelokuvan Metsien soturi, mutta sen katselu torpattiin yksimielisesti ja niin kovalla huudolla heti kättelyssä, että nielin tappioni ja tungin lätyn takaisin reppuuni.
5.7. Rikollisen tuho (1954) (Teatteri/35 mm)
Don Siegelin rikoselokuvassa kyttäkaksikko jäljittää rahanväärentäjää ja joutuu kamppailemaan omantuntonsa kanssa siitä, pitävätkö takaa-ajon yhdeydessä saamansa setelit menolippuna makeaan elämään vai noudattavatko työmoraaliaan. Elokuvan osittain käsikirjoittanut Ida Lupino hengailee kankaalla ottamassa muun muassa turpaansa.
5.7. Stir of Echoes – henkien vankina (1999) (DVD)
Kevin Bacon juo appelsiinimehua ja kaivaa kuoppia kellariinsa geneerisessä mutta ihan katsottavassa kummituselokuvassa, joka ei tuo aihepiiriinsä juuri uutta.
