Ennustiko J.R.R. Tolkien Taru sormusten herrasta trilogian toisessa osassa kahden tornin romahtamisen. Onko Juhan Af Grann avaruusolio, ja ovatko hänen ennustuksensa tulleet toteen? Tähän kaikkeen, ette saa vastausta, koska tämähän on elokuvablogi eikä mikään pilliin puhaltelijoiden salaseura. Nyt pala palalta viikon katselut. Muistakaa laittaa foliohattu päähän, koska iso veli valvoo.
27.9.2020 – 28.9.2020: Diamond Dogs (2007)
Dolph Lundgren pitää Mongoliassa jotain epäonnistunutta vartiointifirmaa ja on korviaan myöten veloissa. Jostain paikalle saapuva köyhänmiehen Folke West haluaa palkata Lundgrenin retkikunnan johtajaksi etsimään jotain mongolialaisten mystistä esinettä. Vastineeksi Lundgren saa tukun rahaa ja vielä isomman tukun rahaa, kun tehtävä on suoritettu.
Halvaksi seikkailuksi Diamond Dogs on yllättävän hyvä ja kuvauspaikkana Mongolia virkistävää vaihtelua Bulgarialle tai Romanialle. Alfa-Lundgren muun muassa juo mongolialaista pontikkaa hyvin kiinnostuneesti, esittää yhden pennin Indiana Jonesia ja vääntelee pahiksilta niskat nurin, koska he yrittävät raiskata puolustuskyvyttömän naisen. Ilokseni elokuvassa on myös kielekkeeltä alas tippuva auto, joka jumalauta räjähtää! Juuri tällaista aivotonta seikkailuhenkeä minä kaipasinkin.
29.9.2020 – 30.9.2020: Octagon – hiljaiset tappajat (1980)
Sitten vähän Chuck Norris äksöniä kahden päivän katseluna. Octagon on hyvin perinteiseen tapaan kuivakka toimintapätkä, jossa Norris kohtaa armeijallisen ninjoja. Missään ei tunnu olevan suurempaa järkeä, ja etenkin dialogi filmissä kukkii hyvin hämmentävästi, olemalla totaalisesti pois sijoiltaan. Ninjailua on silti yllättävänkin paljon, vaikka suuri aika kulutetaan taas katselemalla, kun Norris tekee kaikkea muuta kuin potkii pahiksia kumoon. Jostain syystä hän pelastaa naisen tienvarresta, jutustelee useaan otteeseen hyvin kyrpiintyneen oloisen käärmekasvon, Lee Van Cleefin kanssa ja pohdiskelee kaikuvalla äänellä asioita pitkin tarinan.
Van Cleefin roolihahmo jää muuten katsojalle todelliseksi mysteeriksi. Hän vain usein ilmestyy tyhjästä höpisemään paskaa ja katoaa tämän jälkeen samaan paikkaan. Sentään lopussa on palava mies. Norriskin päästetään iskemään jengiä turpaan. Valitettavasti tätä ennen nähdään elokuvahistorian epämääräisin rakastelukohtaus, jossa Norris lempii naista, kun ohjaaja kokee parhaaksi leikata väliin kuvia yläosattomasta antagonistista valmistautumassa viimeiseen taistoonsa.
VAPAAHERRAN VAPAA
Pari vapaapäivää meni leffoja katsellessa.
1.10.2020: Juopon legenda (1988)
Rutger Hauerille esittämälle juopolle tarjotaan 200 frangia, josta hän ei voi kieltäytyä. Velka pitää kuitenkin maksaa sunnuntaihin mennessä takaisin, joka osoittautuu vaikeaksi tehtäväksi. Sympaattisen Hauerin eteen kaadetaan jatkuvasti punaviiniä, kun hän istuu ranskalaisissa kuppiloissa. Jossain neorealismin ja kaurismäkeläisen kuvaston tienoolla operoiva Juopon legenda on vertaansa vailla oleva kuvaus sillan alla nukkuvasta puliukosta, joka hakee elämälleen hyvitystä. Surrealistissävytteisesti ja jopa unenlogiikkaa noudattavasti mikään ei ole miltä näyttää. Ilahduttavan hyvin vetävä Hauer sopii rooliinsa paremmin kuin kulaus viinaa alkoholistin kurkkuun. Musiikkivalinnat pitävät ajoittain meiningin kepeänä, mutta Hauerin likaiset hampaat ja punottavat silmäluomet muistuttavat meitä lopussa vakavammista asioista.
1.10.2020: Antiporno (2016)
Sion Sonon Antipornoa voi oikeutetusti kutsua mestariteokseksi. Roman pornon uudelleenkäynnistämiseen liitettävä teos on paljon enemmän kuin alastomia naisia kekkuloimassa. Värikäs, häiriintynyt ja erittäin epäkiihottava leffa on taide-elokuva, joka voisi hyvin pyöriä Kiasman projektorissa. Toveri Kurkkuharja tästä kertoikin omassa plokissaan kaiken oleellisen. Menee heittämällä Sonon tärkeimpien leffojen joukkoon. Neljässeinä onnistuttiin rikkomaan hämmentävän hyvin useita kertoja.
2.10.2020: Ruusun nimi (1986)
Nyt tulee huuto, sillä vaimo olisi varmaan halunnut nähdä tämän. Onnekseni voin kuitenkin puolustella asiaa niin, ettei hän varmaan olisi nauttinut näkemästään.
Jossain 1300-luvulla Sean Connery ja Christian Slater hälytetään munkkiluostariin tutkimaan yhden munkin kuolemaa. Kuolemien sarja käynnistyy ja Connery kyselee paljon, yleensä vastaten näihin omiin kysymyksiinsä. Ron Perlman esittää jotain ihmisen ja gorillan mutaatiota ja karjuu parhaassa kohdassa hysteerisesti. Sanomattakin lienee selvää, että elokuvan ensimmäinen puolisko on jännittävää murhamysteeriä, mutta alkaa loppua kohden laahata kerronnallisesti.
Komeat maisemat, synkät luostarin nurkat ja James Hornerin mielettömät musiikit kuitenkin pitävät leffan kiinnostavana aina loppuun asti. Lopussa on vielä palava munkki!
2.10.2020: 7 Seconds (2005)
Wesley Snipes seikkailee jälleen Romaniassa, mutta tällä kertaa homma vedetään jokseenkin kieli poskella, kun herra Snipes muun muassa vittuilee tai vähintään sarkastiseen sävyyn toteaa rakastavan Romaniaa tankatessaan autoaan kusisella huoltoasemalla. Jonkun taidevarkauden ympärille kehkeytyvä juoni on ö-mapista vedettyä kuraa, joka ei kiinnostaa ollenkaan. Toimintakin on tuttuun tapaan ala-arvoisen heikkoa kameran heiluttelua, mutta onneksi Snipes on saanut näillä leffoilla käärittyä fyffeä verottajilta piiloon.
3.10.2020: Tappava ydin (2002)
Mark Dacascos esittää sotilasta, joka saa tehtäväkseen estää globaalin maanjäristyksen syntymisen. Ydinaseiden laukaisun vuoksi koko maailma on vaarassa ja tästä huolestunut presidenttiä esittävä Rutger Hauer imitoi onnistuneesti Donald Trumpia jo paljon ennen aikoja. Tappava ydin on silti kurainen katastrofileffa, jossa kaikki jää pelkäksi kosiskeluksi, sillä budjettia ei ole ollut nimeksikään. Meininki on vaivaannuttavan huonoa tehostetta, näyttelyä ja kerronnallista sekoilua huonoimmillaan. Leffaa voi suositella pelkästään koville Hauer tai Dacascos-faneille.
4.10.2020: Mission: Impossible – Fallout (2018)
Viimeistä viedään niin tämän blogitekstin kuin myös Vaarallisten tehtävien osalta. Vielä kerran omat stunttinsa tekevä Tom Cruise seikkailee ympäri maailman. Nyt jotkut hemmetin apostolit yrittävät tuhota maailman ja yllätyksettömästi Cruisea syytetään taas järjestön pettämisestä ja hänen täytyy puhdistaa maineensa. Toimintakohtaukset alkavat olla jo puuduttavan pitkiä ja juontakin voinee kuvailla liian monitasoiseksi, väärällä tavalla. Meininki on muutenkin yhtä tyhjän kanssa, eikä kiinnostus enää ensimmäisen tunnin jälkeen ole kovinkaan korkealla. Juonittelukin on ennalta arvattan huonoa.
Näitä uusimpiä katsellessa tulee ikävä Jon Voightia, maskipelleilyä ja kokkelista Hoffmania.
Nyt tämä artisti katoaa yhdessä Halmeen kanssa takaisin pöntön uumeniin.
