Nämä eivät ole jäähyväiset, koska Kuvaputki ei oikeasti ole menossa minnekään. Tumppu on pakotettu kertomaan elokuvista, elämästä ja paskasta maustaan. Oikean journalistin tavoin, hän ei tiedä miestään mitään, mutta tästä seuraavaksi lisää. Ennen sitä kuitenkin vielä yksi giffi, jolla ei ole osaa tai arpaa mihinkään.
Global Metal (2008)
Kuten jo ensimmäisessäkin dokumentissa, Sam Dunn, käsittelee intohimoaan eli metallimusiikkia kattavasti eri näkökulmista. Tällä kertaa homma viedään entistä globaalimmaksi, kun Dunn matkaa ympäri palloa tutkimassa eri kulttuurien ja maiden suhdetta metallimusiikkiin. Matkan aikana käydään Brasiliassa, Japanissa ja Israelissa. Näin muutamia paikkoja mainitakseni. Dunnin mukaan kaikkia näiden mestojen tyyppejä yhdistää halu tuottaa tai kuunnella raskasta musiikkia.
Kokonaisuutena Global Metal ei pääse ihan Headbanger’s Journeyn tasolle, vaikka tällä kertaa fanit päästetään vielä suuremmin ääneen. Ainakin sain itse tästä inspiraatiota alkaa kuunnella kiinalaista deathmetalia.
Vanhemmat vaihtoon (1994)
Inspiraatiota itsensä tappamiseen sen sijaan saa Rob Reinerin ohjaamasta Vanhemmat vaihtoon paskakasasta.
Hobittina tunnettu Elijah Wood esittää jotain skidiä, joka haluaa laittaa täydelliset vanhempansa vaihtoon, koska häntä vituttaa heidän käytöksensä. Minua vituttaa tämän kommentin kirjoittaminen ja ylipäätään elokuvan muisteleminen vuorokautta myöhemmin. Ainoa syy, miksi joskus tämänkin poimin koronakassista, oli kansikuvassa nähtävä vaaleanpunaiseen pupuasuun pukeutunut Bruce Willis.
Palataan kuitenkin kertaamaan juonta vielä sen verran, että se on saatanan rasistinen. Wood muun muassa käy Alaskassa etsimässä parempia vanhempia, jotka asuvat igluissa. Myöhemmin hämmästellään savimajoissa asuvia afrikkalaisia, kun taustalla kuuluu Tarzanista tuttu huuto. Reinerin voisi yhtä hyvin laittaa känselöitävien listalle, koska eihän tällainen peli enää 2020-luvulla vetele!
The Dark Pictures: The Devil in Me (2022)
Mutta tällainen peli sitten vetelee. Nimittäin viimeisiään tässä vedellään, kun pelasimme vaimon kanssa kahteen kertaan The Dark Picturesin The Devil in Men.
Idea on sama vanha tuttu, jos pelisarjan aiempia osia on pelannut. Niistä onkin ollut blokissa jo puhetta, muttei pulputusta. The Devil in Men tarina on kiehtova. Idea lainataan H.H. Holmesin murhahotellista. Holmesia pidetään yhtenä varahaisena esimerkkinä sarjamurhaajasta. 1800-luvun lopulla hän murhasi rakentamassaan hotellissa porukkaa. Hotelli kätki sisäänsä salaovia, ansoja ja muuta häiriinnytyttä.
Tarina alkaa siitä, kun Holmes murhaa häämatkalla olevan avioparin, jonka jälkeen siirrytään esittelemään pelin pelattavat hahmot, joita on viisi kappaletta. Juoni siis kertoo kuvausryhmästä, joka lähtee syrjäiselle saarelle, jonne on rakennettu täydellinen kopio Holmesin pahamaineisesta hotellista. Erilaisista henkilöhahmoista koostuva porukka on vähän mitään sanomaton kuin myös pelin juonikin. On suorastaan häpeällistä, että näin hyvä aihio haaskataan.
Peliin on tuotu uusia ominaisuuksia, kun hahmoilla on kaikilla omat niin sanotut erikoisominaisuutensa ja invetorit. Kuitenkaan näitä juttuja ei hyödynnetä ollenkaan ja suuri osa ajasta menee käytävillä kävelyyn, kiipeilyyn tai ryömimiseen.
Samaan hengenvetoon voineekin sanoa, ettei peli ole tarpeeksi ahdistava tai pelottava eikä siinä ole tarpeeksi etsittävää, jotta tarinan kaikki palaset saisi loksautettua kohdilleen.
Lopputuloksena Devil in Me on sarjan heikoin osa ja se tuntuu liian juosten kustulta. Sen valtava potentiaali jätetään käyttämättä, vaikka pelistudiolle täytyy nostaa hattua uuden yrittämisestä.
Zombie flesh eaters (1979)
Tumppu ei myöskään koskaan lakkaa yrittämästä, sillä välillä vaimolle pitää näyttää elokuvahyllyn aarteita. Zombie fles eaters on edelleen aivan tajuttoman kova pätkä, jossa etenkin Fabio Frizzin säveltämät musiikit hivelevät korvia. Juoni itsessään on täyttä huttua ja näyttely sitä taattua b-elokuvaa, mutta kokonaisuutena tehosteiden kera kyseessä on yksi parhaista zombielokuvista.
Ja onhan tässä se legendaarinen kohtaus, kun zombi taistelee haita vastaan.
Fall (2022)
Fallissa ei ole zombeja eikä haita eikä siinä taistella, mutta se on kauhukirjailija Stephen Kingin hehkuttama jännäri kahdesta elämysharhailijasta, jotka jäävät jumiin monta sataa metriä korkeaan televisiotorniin. Tällaisen akrobaattisen lauseen jälkeen on hyvä kertoa, että elokuvan henkilöhahmot ovat yllättävän hyvin kirjoitettuja ja juoni kämmeniä hikoiluttavaa kamaa korkeanpaikankammoiselle. Elokuva ei juurikaan käy missään vaiheessa tyhjällä ja se on onnistuttu kuvamaan ahdistavasti. Epäuskottavasta tilanteesta on saatu myös jotenkin erikoisella tavalla uskottava, eikä lopussa oleva juonenkäännekään pilaa hyvin toimivaa kokonaisuutta.
Watcher (2022)
Hyvää kokonaisuutta on myös elokuvassa Watcher, jossa joku nainen muuttaa Romaniaan, sieltä töitä saaneen miehensä kanssa. Mies ei ole koskaan kotona ja yksinäisyyttä poteva nainen alkaa epäillä naapurin vakoilevan häntä. Samaan aikaan paikallisessa korttelissa tapahtuu raakoja murhia, joista nainen alkaa epäillä omaa stalkkeriaan.
Watcher alkaa hitaasti, mutta nostaa kierroksiaan sopivasti loppua kohden. Yksinäisyyttä ja yhteen kuulumattomuuden tunnetta käsittelevä trilleri onnistuu ajoittain olemaan todella ahdistava kokemus, kun sen päähenkilö ei puhu romaniaa ja suurin osa hänen ympärillään olevista puhuu sitä äidinkielenään. Tätä käytetään tehokkaasti hyödyksi, kun myöskään katsoja ei ymmärrä, mitä muut hahmot puhuvat.
Jaarittelen tämän kommentin loppuun, koska eihän tässäkään taas ollut järkeä eikä häntää.
Bodies Bodies Bodies (2022)
Järkeä ei ole tässäkään katselussa, jota eräs tissejä rakastava lukijani ihmetteli keskustelupalstalla kovaan ääneen.
Bodies Bodies Bodies kertoo rikkaista kakaroista, jotka myrskyisänä yönä päättävät pelata lasten peliä, jossa leikitään elokuvan nimenmukaista murhaajapeliä. Peli kuitenkin muuttuu todeksi, kun yksi näistä kusipäistä kuolee oikeasti. Slasheria, wokea ja muuta turhaa paskaa keskenään sotkeva kokonaisuus on ajoittain ihan viihdyttävää kamaa hyvien roolisuorituksien ansiosta. Lopputuloksena homma vajoaa kuitenkin melkoisen isoksi läjäksi sontaa, ja vaimokin pystyi arvaamaan loppuratkaisun heti. Musiikkivalinnoista annan ison miinuksen, koske tuollainen nykyajan poppiskeida kuulostaa pelkästään piereskelyltä korviini, vaikka se olisi kuinka itseironisesti mukaan laitettua kamaa.
Winnie-the-Pooh: Blood and Honey (2023)
Sitten seuraakin sellaista kamaa, että vaimoa ei jaksanut innostaa ollenkaan, mutta minä en tuollaisesta välitä, koska joskus tämäkin olisi kuitenkin ollut pakko katsoa. Kyseessä on tietysti se pahamaineinen Nalle Puh -kauhuelokuva eli Winnie-the-Pooh: Blood and Honey.
Heti alkuun kerrotaan, että puolenhehtaarin metsän eläinasukkaat ovat muuttuneet ihmismäisiksi eläimiksi. Risto Reipas on lähtenyt opiskelemaan ja hylännyt vanhat eläinkaverinsa. Viisi vuotta on kulunut, kun nämä suivaantuneet eläimet päättävät aloittaa verikekkerit, koska miksipä ei. He tappavat Reippaan tyttöystävän ja vievät vanhan kaverinsa kidutettavaksi johonkin varastorakennukseen. Samaan aikaan jotkut saatanan paskasti näyttelevät naiset saapuvat viettämään bileviikonloppua läheiselle huvilalle. Missään ei tunnu olevan mitään järkeä, kun koko touhu on pelkästään jonkun kaveriporukan sisäpiirivitsiä siitä, kuinka olisi hauskaa laittaa Nalle Puh tappamaan porukkaa vanhanliiton slasherien tapaan.
Sentään slasher-tehosteet ovat ajoittain onnistuneita, ja gorea on runsaasti. Kuitenkaan tämä ei pelasta umpisurkeaa elokuvaa, joka tosin on yllättävän kivuttomasti ohi. Enemmän itseäni huvittaakin, kuinka möllilaumat ovat pahoittaneet mielensä tästä kaikesta roskasta, vaikka itse olen nähnyt tänäkin vuonna tätä huonompia leffoja.
Mainittakoon, että parhaassa kohdassa Puh hakkaa ruoskalla Risto Reipasta selkään kuin Jeesusta konsanaan. Kohtauksessa kuultava Reippaan ulina varmasti saisi yhden Raamattua lukevan kaverini laukeamaan paremmin kuin ydinohjus.
SORKKAHERRAN VIIMEISET SANAT
Ydinohjus, pudonnut lentokone, Helsingin Jokerit ja radioaallot. Missään tässäkään ei ole mitään järkeä, mutta harkitaan tämä homma kuitenkin nyt loppuun, koska onnenpyörää ei tahdo enää kukaan pyörittää. Jostain syystä bloki ilmestyy, miten sattuu, sisältäen ihan saatanallisen määrän aivopieruja, verenvuodatusta ja kirjoitusvirheitä. En ole pahoillani, koska olen Pazuzu. Maukasta matkaa Manalaan. Nähdään pian!
