Lyhyestä virsi kaunis ja marjat paskoina. Tässä tulee Tumpun viikko.
Brother (2000)
Takeshi Kitanon esittämä yakazu pakenee Japanista Los Angelesiin etsimään velipuoltaan. Hän törmää tähän velipuoleensa ja tämän tummiin ystäviin, ja päättää perustaa paikallisen rikosjärjestön. Myöhemmin he ajautuvat ongelmiin mafian kanssa ja meno on todella verista, mutta kaunista katsottavaa.
Alkuun Brother tuntuu todella upealta elokuvalta ja se on temaattisesti myös mielenkiintoinen. Sen henkilöhahmoissa on tartuntapintaa, vaikka Kitano halvaantuneen naamansa kanssa hämmentääkin. Kokonaisuus ja sen huumori alkavat revetä loppua kohden, joka tekee viimeisestä näytöksestä varsin puuduttavan kokemuksen. Sentään musiikit pysyvät jatkuvasti melankolisena.
Vihollisen vesillä (1997)
Tumppu pysyy myös tässä blokitekstissä melankolisena, vaikka yrittääkin tehdä äijän muutokset. Siitä ei ehkä koskaan tämän enempää, sillä Vihollisen vesillä on joku elokuvan mittainen televisiosarjan jakso, jossa Rutger Hauer esittää neuvostoliittolaista sukellusveneen kapteenia.
Jotain ydinaseita kylmänsodan aikaan Atlantilla kuskannut vene ajautuu ongelmiin jenkkien kanssa ja kaikki ovat huolestuneita. Etenkin Martin Sheen on kireä kuin viulunkieli ja Hauer esittää ryssää lähinnä vain viiksiensä ansiosta. Meno on alati keskinkertaisen heikkoa, vaikka Max von Sydow tuleekin kertomaan totuuden. Lopussa neukuista tulee sankareita. En tiedä yhtään miksi.
Katsoin tämän vain Hauerin takia.
Glastonbury Fayre 1971 (2018)
Tätä en katsonut minkään takia. Se olkoon elämän suurimpia mysteerejä, mutta tässä sitä nyt ollaan, sillä Peter Nealin ja Nicolas Roegin ohjaama dokumentti käsittelee nimensä mukaisesti vuoden 1971 Glastonburyn musafestaria.
Joku hippi heiluu lavalla heiluttelemassa kulliaan, myöhemmin kasa hippejä pyörii alasti mudassa ja musiikki on psykedeelistä. Dokumentointi on tätä tajunnanvirtaa vailla sen suurempaa merkitystä. Kyseessä on ihan mielenkiintoinen ajankuva, mutta kokonaisuus on loppujen lopuksi varsin tylsä.
Elokuvan voi katsoa vielä vajaan kuukauden ajan Yle Areenasta.
Hud – Lännen kapinallinen (1963)
Elokuvan voi myös katsoa, jos sen on lainannut ystävältä. Näin pääsi käymään Hud – Lännen kapinallisen kanssa, jossa Paul Newman esittää alkoholiin menevää nimikkohahmoa, joka aiheuttaa veljensä ennen aikaisen kuoleman auto-onnettomuudella.
Mustavalkoinen filmi on karismaattisen Newmanin ansiosta varsin hyvä. Keskittymiseni oli jälleen kärpäsen herrojen tasolla, joten en voi juurikaan kertoa elokuvasta tämän viiltävämpää analyysia. Jätetään viiltelyt Jackille. Sillä tällaista tämä mun viikko nyt vain on.
A Plague Tale: Innocence (2019)
Tällaiseen tynkäviikkoon mahtuu myös pelailua. Pelasimme vaimon kanssa A Plague Tale: Innocence -nimisen seikkailu/hiippailupelin läpi. Kyseessä on varsin mainiolla narratiivilla ryhditetty kokemus, jossa seurataan kahden sisaruksen matkaa 1300-luvun ruton raatelemassa Ranskassa. Hyvin 17:ään osaan rytmitetty kokonaisuus sisältää lukuisia huippuhetkiä ja pieniä roolipelielementtejä, kun pääosahahmon aseena toimivaa linkoa pystyy päivittämään tarinan edetessä.
Loppuun oli kuitenkin säästetty sen luokan vittumainen bugi, joka miltei tuhosi koko pelikokemuksen. Luettuani tuon kohtauksen haastavuudesta ja ongelmista, ymmärsin heti, että tässä ollaan aika kusisen asian äärellä. Kuin jonkun ihmeen kaupalla onnistuin kuitenkin selvittämään tuon bugisen kohtauksen, ja pääsimme pelin loppuun.
Tuosta bugista huolimatta pidin pelistä todella paljon. Raikkaat ideat, hiiviskely, vahvasti kirjoitetut hahmot ja audiovisuaalinen ilme olivat kaikki yhdessä poikkeuksellinen pelikokemus. Jossain kohdissa jopa selviytymiskauhuksi yltyvä meno oli todella mieleeni.
Ripley Under Ground (2005)
Ripley-elokuvat ovat myös olleet mieleeni. Joskus taannoin toisessa blokikirjoituksessa lupasin palata tämän aiheen pariin. Nyt aika oli kypsä kuin kyrpä otsassa. Joten ei siitä sen enempää.
Jostain syystä Barry Pepper esittää elokuvan nimikkohahmoa, joka ajautuu esittämään jotain onnettomuudessa kuollutta nousevaa taitelijaa. Tämän taitelijan maalauksista kovasti kiinnostunut Willem Dafoe näkee heti, että uudet maalaukset ovat väärennöksiä. Myös Dafoe pääsee hengestään, koska katkaistu ei kasva.
Alkuun Ripley Under Ground on mielenkiintoinen rikosleffa, jossa on hyvän näköinen Claire Forlani esittelemässä jatkuvasti vartaloaan. Edetessään meno kuitenkin alkaa muuttua ajoittain puuduttavaksi ja Pepper ei oikein istu tuohon nimikkorooliin samaan tapaan kuin Matt Damon tai John Malkovich. En kuitenkaan vihannut tätäkään adaptaatiota tuosta kuuluisasta huijarista.
TUMPUN VIIKON LOPPUSANAT
Ei ole Sorkkaa ilman Herraa ja luojan kiitos on perjantai. Palaamme ensi viikolla asiaan, kun sitä on huomattavasti enemmän. Toivon mukaan silloin sekoillaan ihan kunnolla eikä vain tällein puolivaloilla. Pidetään hiuksista kiinni ja annetaan anteeksi blokin vajaavaisuus, kaikkine kirjoitusvirheineen.
