Darkness – pimeys (2002)
Isoon espanjalaiseen kummitustaloon muuttanut jenkkiperhe (pitäähän katsojan voida toki samaistua hahmoihin) alkaa murentua kliseiden keskellä, aurinkolasipäisten mummojen astellessa alas taulun raameilta, lapsikummitusten toljottaessa olohuoneen perältä ja kaiken taustalta löytyessä maailmankaaokseen tähtäävä satanistijuoni – vähän kuten nykyisten vaihtoehtomeditaattorien aatoksissa. Juonenkäänteet haistaa kilometrien päästä ja efektit ovat rumia, mutta jostain syystä suurimmilta vitutuksilta vältyttiin, mikä kertoo enemmän siitä, että peilasin Darknessia vain sukupuunsa lähihaaroihin, eli uuden vuosituhannen NV-henkiseen kakkakauhuun.
Adiyug (1978)
Intialainen elokuva yllätti iloisesti. Ainut dialogi kuullaan heti ensihetkillä, kertojaäänen ladellessa kumeasti latteuksia ihmiskunnan aamunkoitosta ja jotain muuta soopaa. Tämän jälkeen vietetään reilut puolisentoista tuntia pukeutuneina taljoihin, öristen ja hakkaamalla kaikkea liikkuvaa nuijalla päähän. Perinteisestä luolamiesleffaa on siis tarjolla, eli marginaalin kartoittamattomalla rajamaalla liikutaan. Jättimäiset liskohirviöt myllyttävät ja joku on pukeutunut varmaankin Teuvo Puron Noidan kiroista vuokrattuun mustaan peikkopukuun. Harmillisin tekijä on ajoittainen raakuus eläimiä kohtaan ja parhaan terän menettäminen loppua kohden. Jos käsikirjoitus oli olemassa, paljoa siitä ei selluloidille ole siirtynyt ja kaikki päättyy lopulta kuin luolan seinään suuren joukkotappelun muodossa.
Pikkukissan seikkailut (1986)
Löysin The Adventures of Milo and Otisin jenkkiversion kierrätyskeskuksesta 50 sentillä (plink plink Miljoona-Blink) ja odotin lätyn katselua innolla kauan, kunnes lopulta kotiväen kanssa saatiin eräs lauantai-ilta sovittua sen ahtamisesta soittimen kitaan.
Katseluhetki ei kuitenkaan ollut aivan odotetun kaltainen. Paitsi että kertojan roolista ja kaikesta muusta puheesta vastaava amerikkalaiskertoja kuulostaa tehneen suorituksensa crack-pöllyissä, sai myös itse japanilainen sisältö lähes alusta saakka avoimeksi jääneen suun vain ja ainoastaan muistuttamaan Marmoriluolien suuaukkoa, mitä pidemmälle päästiin.
Yritin selvittää tietoa elokuvan tuotantoprosessista, joka tuntuu vielä tätä kirjoittaessanikin olevan salaista tietoa. Eläinoikeusjärjestöt ympäri maailmaa kampanjoivat aikoinaan kissan ja mopsin huikeaa tarinaa vastaan, jonka kuvauksissa eläimiä väittämän mukaan kuoli liukuhihnalla. Aasialaistahot puolestaan väittävät lokaatioksi valikoituneen eläinrakkaan pohatan yksityissaari, jota asustavat ja harmoniassa elävät runsaat lajit tämä halusi tekijöiden tallentavan selluloidille pitkäksi venähtäneiden kuvausten aikana. Myös japanilaiset järjestöt ovat antaneet tukensa filmille – onko kyseessä kultainen tassunpuristus vai aito tutkimustyö, jäänee mysteeriksi.
Oli miten oli, hyytävää katsottavaa raina on. Kissa muiden muassa nähdään seilaamassa laatikossa vuolaassa joessa, tipahtamassa vesiputouksesta ja kallionkielekkeeltä, unohtamatta tietenkään lokkien ja karhun hyökkäyksen kohteeksi joutumista. Otson päähän pudotetaan myös tavaroita hyllyltä ja eläimet näyttävät useammissa kohtauksissa aidosti stressaantuneilta ja pelokkailta. Kun päälle lisätään vielä tieto aikansa Avaran luonnon ja Lassien tuotantotavoista, pitää kyllä sanoa japsien olevan melkoisia velhoja, mikäli tämä kaikki on toteutettu nelijalkaisia vahingoittamatta. Toivotaan eläinhassuttelun ilahduttaneen edes kohdeyleisöään pikkuväkeä, itselleni kun jäi ilottelusta todella paha olo. Tärkeimmässä kohtauksessa nähdään onneksi mopsin synnytys, joka oli sensoreille liikaa rapakon takana.
IMDb väittää (kieltämättä huomattavasti originaalia lyhyemmän) USA-leikkauksen olevan sensuroitu japanilaisen kaikkein brutaaleimmista kohtauksista. Tästä on vaikea sanoa mitään, sillä jos pääosanesittäjiä on rääkätty vielä tätäkin kovemmin, aletaan hiljalleen lähestyä jo mondo-elokuvan sfäärejä. On kiehtovaa ajatella, että kaiken laidasta laitaan katsotun kauhun ja väkivaltasaastan jälkeen ahdistunein ja surullisin fiilis jäi allekirjoittaneelle lastenelokuvasta. Ihmiskunta on kaunis asia.
Catman in Lethal Track (1990)
Godfrey Hon supersankarielokuva on tehty Burtonin Batmanin vanavedessä, vaikka näyttää parisenkymmentä vuotta vanhemmalta. Pari jamppaa potkii rikollisia ja toinen muuttuu vieläkin rautaisemmaksi oikeudenpuolustajaksi saatuaan raapaisun radioaktiivisen kissan kynnestä. Välistä joku motoristi, jota luulin pojaksi mutta joka paljastuikin lopulta naiseksi, pieksee pahiksia, jonkun stalkatessa tilannetta ikkunaluukun lankkujen läpi. Tai mitä helvettiä minä selitän: en oikeasti lopulta tajunnut yhtään, mistä tässä oli olevinaan kyse. Supersankarielokuvaksi kutsuminen on kyllä gorgonzolaa väkevämpää liioittelua, sillä lähinnä leffa muistutti jotain karatekohellusta. YouTube yritti pistää jatko-osan pyörimään heti ykkösen loputtua, mikä oli liikaa meikäläisellekin. Mielestäni jokaisen Marvel-fanin voisi pakottaa katumusharjoituksena katsomaan myös Catmanin.
Mysterious Object at Noon (2000)
Apichatpong Weerasethakulin leffa oli tunnelmallinen ja näyttävä, mutta en myönnä saaneeni siitäkään mitään tolkkua. Lapset tekevät kaiketi jotain näytelmää tai jotakin. Katsoin tämän töiden jälkeen joskus myöhään illalla bussin kiitäessä halki pimeyden kohti Turkua. Ei ehkä se optimaalisin hetki, kai.
Fangs of the Living Dead (1969)
Amando De Ossorion vampyyrielokuvassa neito saapuu sukulaisukon linnaan, mutta onko äijän suonissa oikeasti tämän verta (mmmm…) ja kuka on tuo tutulta näyttävä, maalauksesta molottava harakka? Pitkälti tylsäksi käyvää aikansa goottikauhua, jossa mm. juoksennellaan hautausmaalla.
There’s a Noose Waiting for You Trinity! (1972)
Klaus Kinski tupruttaa sikaria hyvin geneerisessä spaghettilänkkärissä. Kun olet nähnyt +100 lajityypin teosta, tiedät kaiketi mistä puhun.
No Country for Old Men (2007)
Huumeet liikkuvat ja aseet paukkuvat Teksasin rajaseuduilla. Javier Bardem on yksi ärsyttävämmän näköisistä tiedossani olevista näyttelijöistä. Ei näistä kaikkien katsomista mainstream-leffoista jaksa kirjoittaa, vaikka laatu esim. tässä tapauksessa olisikin kohdillaan.
Crimson (1976)
Paul Naschy -kuume iski, joten katsoin tämän Tubesta löytyneen espanjalaistrillerin, joka oli muuten aika paska. Lähtökohdat ovat tutut useammasta muustakin näyttelijän elokuvasta, eli rikoskopla pakenee pääkallonpaikalta ja Naschyn tulkitsema nulkki päätyy pää kapaloituna epämääräisen porukan ylläpitämään taloon. Suuri ongelma on se, ettei loppujen lopuksi oikeastaan mitään tapahdu – lähinnä mieleen jäi junakiskoille heitetty ruumis, jonka pää kieri mäkeä alas – mutta eniten Naschy-fania harmittaa, ettei Lounais-Euroopan Boris Karloffia nähdä kuin satunnaisesti, joidenkin tusinatoopejen viedessä lähes kaiken ruutuajan. Lopussa sidepäinen tähti lopulta sekoaa ja hyökkää parin naisen kimppuun. Vaikea Crimsonia on mukana ilman mukana retuutettua ketunhäntää suositella kuin niille, joille hymypojan koko filmografian katsominen on pakkomielle.
The Mystery of Chess Boxing (1979)
Wu-Tangia diggailevaa ilahduttaa, että klaanin ensimmäiseltä levyltä löytyvä kappale Da Mystery of Chessboxin’ on saanut innoitteensa tästä elokuvasta. Ihan mukiinmenevässä, vähän turhan runsaasti huumoria sisältävässä kung fu -filmissä nakellaan soppakulhoja kanttiinissa ja harjoitellaan paritaistelua shakkityylillä. Pääpomon nimi on Ghost Face Killer!
Tenet (2020)
Huokasin syvään, kun heti ensimmäisen kelan aikana eräs hahmo sanoi toiselle, ettei hänen edes kannata yrittää ymmärtää tätä juttua. Jep jep. Nolan on nero ja meidät on kaikki tenetoitu.
No niin, no niin. Tilanne on nyt semmoinen, että katsoimme parin kaverin kanssa tässä eräs sunnuntai kaikki seitsemän Poliisiopisto-elokuvaa putkeen tilapäisen mielenhäiriön vuoksi. Tai oikeammin siksi, että viimeinen osa olisi kuulunut IMDb Bottom 100 -listalle ja jos se olisi pitänyt katsoa, mitä sitä suotta kursailemaan ja koko sarja vaan samoin tein työn alle. Tämä oli huono idea: jo ensimmäisen elokuvan aikana koko seurakunta istui naama norsunvitulla ja lopputulos oli se, että Moskovan keikkaan mennessä olin vetänyt päälle melkoiset helikopterikännit, kun ei vain enää jaksanut. En ala näitä leffoja erittelemään, koska periaatteessa kyse oli yhden ja saman pätkän kierrättämisestä niin kauan, kunnes maksavan yleisön mielenkiinto loppui.
Ehkä suurin uudistus oli se, ettei enää osasta neljä eteenpäin käyty Blue Oyster Clubilla tanssimassa. Jossain episodissa lenneltiin kuumailmapallolla, toisessa taas oli krokotiili ja tappajahai. Ai niin ja yhdessä osassa oli myös Michael Winslowin räpit. Tissejä nähtiin satunnaisesti ja hahmot pysyvät yhtä mitäänsanomattomina hamaan loppuun saakka. Bubba Smith sentään sai tarpeeksensa, eikä alentunut enää lämmittelemään mädäntynyttä raatoa Moskovan tulilla. Tetris on paha peli ja jos joku tulee elämäni varrella selittämään minulle innoissaan, jotta olenko nähnyt Poliisiopistoja, toivotan kohteliaasti hyvää päivänjatkoa.
Where Are We Headed? (2021)
DocPoint -ohjelmistoon kuulunut leffa kiinnosti lähinnä siksi, että toiseksi sen tuotantomaaksi oli merkitty Valko-Venäjä. Tässä kuvattiin ihmisiä hengailemassa metroasemalla. Leffa ei tuntunut tarjoavan mitään sen kummempaa, eikä esimerkiksi sen venäläisen auton tuulilasikameradokkarin raflaavuuteen päästä: jengi rähisee assalla, toiset kantavat kuvia voitonpäivän paraatissa, välistä miliisit käväisevät pamppuineen pitämässä kansaa kurissa ja pakkasukko tappelee jonkun naisen kanssa uskonnosta. Väittäisin Helsingin metroasemalla kuvatun dokumentin olevan suurin piirtein yhtä kiinnostava.
Far Eastern Golgotha (2021)
Heti perään katsotussa toisessa venäläisdokkarissa tubettaja ajelee autolla ja tekee videoita – lopussa myös itsemurhaa, jonka onnistuminen jäi nyt vähän arvoitukseksi. Leffa meni aika hyvin ohi, sillä juttelimme kaverini kanssa suurimman osan sen ajasta.
Babi Yar. Context (2021)
Saiskos olla vähän lissää DocPointia? Fastarien parhaimpaan antiin lukeutunut Babi Yar on hyvin synkkä kuvaus toisen maailmansodan riepottelemasta Ukrainasta, jonka väestö saa kokea niin natsien kuin neukkujenkin ylimarssit. Eniten kärsi juutalaisvähemmistö, joista suuren osan saksalaiset veivät kuopalle ja ampuivat liukuhihnalta. Jo ihmisten hakkaaminen ja potkiminen tekee pahaa, mutta onneksi luvassa on myös ruumisröykkiöitä ja hirttäjäisiä, teloitettavien sätkiessä köyden jatkona. Karua kamaa arkistomateriaaleista siis saatu muistuttamaan ihmisten raakalaismaisuudesta. Kokonaisuutta vaivaa lievä sekavuus.
Terästyttö (1984)
Ei valitettavasti ihan Cannonin Teräsmies IV:n tasoa, mutta aika riettaat ovat tämänkin erikoistehosteet. Suht seksistisessä filmissä Krypton-planeetan (menikö oikein?) toinen asukki, Clark Kentin serkku Linda Lee (se Bukowskin heila) hämmästelee maapalloa, pomppii ympäriinsä eläinten kanssa ja on niin maan mölliä blondia joka ikisen vastaantulijan kanssa. Joku noitanainen yrittää juottaa vastenmieliselle lähettipojulle lemmenjuomaa ja välistä trippaillaan karkoitusplaneetalla sekä nähdään hirviöitä. Vaikka yleisesti ottaen tätä filmiä tunnutaan vihattavan, itse väitän kokonaisuuden menevän alas aika hyvin sen yhen kerran camp-hulluttelun varjolla.
Muukalaislegioonan monnit (1939)
En muista koskaan katsoneeni yhtään Ohukaista & Paksukaista, eikä tämä ensikosketus oikein halunnut vakuuttaa. Möllit hankkiutuvat muukalaislegioonaan, Seinessä ui hai ja huumori ei juurikaan naurata. Oikeastaan pallikutinalta tuntuneen klassikon pelasti loppu, jossa – kröhöm, nyt tulee spoilerin poikasta – kaverukset rysäyttävät lentokoneella maahan, toinen lentää enkelinä taivaaseen ja esittäytyy vähän myöhemmin toverilleen puhuvaksi lehmäksi inkarnoituneena. Tällaista soisi näkevän valkokankaalla useamminkin.
Faya Dayi (2021)
Vielä vähän DocPointia. Jenkkiläis-etiopialaisessa dokumentissa kuvataan khatia purekselevia muslmeja. Mustavalkoisena kuvatun filmin tunnelma oli kai ihan hyvä… Aika väkinäisiksi nämä festarit omalta osaltani menivät, kun mieli olisi tehnyt katsoa jotain ihan muuta, kuin ryppyotsaisia dokumentteja.
Bullitt (1968)
Steve McQueen kaahailee San Franciscon mäkisessä maastossa ja salakuljettelee siinä samalla ruumista. Yksi takaa-ajokohtaus jää mieleen hienon kuvauksensa ansiosta ja meininki on muutenkin aika nihilistinen. Loppu ei lunasta odotuksia. Tämäkin katsottu ihan vain siksi, että venähtäneen kirjastolainan pääsi palauttamaan.
Paroni Ungernin loppu (1968)
Paroni Ungern oli Venäjän sisällissodan aikana Mongoliaan lyhytikäisen valtakunnan pystyttänyt lepakkotapuli, jonka edesottamuksista löytyy kiinnostavaa lisäinformaatiota esimerkiksi diktaattoripörssistä. Tämä Neuvostoliittolais-mongolialainen eastern sijoittuu tyypin elämän loppupuolelle. Alkupää leffassa on oikeastaan oikein viihdyttävä, päähenkilön joutuessa juomaan samasta maljasta paiseiden peittämän spitaalisen kanssa ja sotakohtausten seuratessa toistaan. Valitettavasti tämän jälkeen taannutaan ikuisen jaarittelun ja votkan ryyppäilyn kurimukseen, eikä mitään mielekästä tarjoilla ennen viimeistä kelaa. Ei se mitään, WHS Teatteri Unionissa oli joka että mukava käydä hyvin pitkän tauon jälkeen: on hyvinkin mahdollista, että kyseinen miljöö taitaa olla se viimeinen perinteikäs elokuvalinnake oman mukavuusalueeni sisäpuolella.
Rosvoja Milanossa (1968)
Euro crime -filmi tuntuu paikotellen vähän italialaiselta A Day Without A Police Manilta – kovin pitkää hetkeä ei mene, etteikö joku murhattaisi, hakattaisi tai ryöstettäisi. Rosvot kääntävät pankkeja liukuhihnalta, mikä ei ihmetytä saapasmaan poliisivoimien koostuessa pienten, hitaiden ja joltain hyönteiseltä näyttävien vihreiden Fiatien armeijasta. On hyvinkin mahdollista, että tässä oli myös jonkinlainen juoni. IMDb tietää kertoa törkyisen väkivaltaryöpyn olevan osa Italian suojeltua elokuvaperintöä, mikä sai ainakin oman mielialani nousemaan.
Still Life (2006)
Maailma muuttuu, niin myös Kiina. Kaunista ja melko vähäeleistä draamaa, johon oli jälleen kerran vaikea keskittyä, kun pää oli tukossa.
Mutta onko Kuvaputki yhä elossa, vai mihinkä suuntaan tuuli tätä kusenkeltaista lehteä oikein kuljettaa? Se saattaa selvitä lähitulevaisuudessa, mikäli Joe-setä ja faari Vladimir eivät ennen sitä siirrä maapalloa ja siinä samalla myös Suomea sienipilvillään jää- tai kivikaudelle. Kiitos jokaiselle miljardista lukijastani näistä kolmesta vuodesta – minulla on omituinen tunne, että me tapaamme vielä.
