11.10. Tales That Witness Madness (1973) (PC/YouTube)
Kauhukuukausi jatkuu ja sain jopa aikataulun kiinni. Freddie Francisin heikompiin esityksiin kuuluva antologialeffa kerää Donald Pleasencen ympärille joukon tarinoita, joissa tiikeri syö ihmisiä, taulun fabu kostaa, puu ahdistelee naista ja sitten oli vielä jotain voodoota. En suosittele YouTubesta originaalilla ääniraidalla löytyvää versiota kellekkään: hirveän kuvanlaadun ja rätisevän äänen voisi vielä antaa anteeksi, mutta jonkun Ron Jeremyltä näyttävän supersankarin joka viidennen minuutin väliin heittämät tv-mainokset saavat sapen kiehumaan, vaikka niiden yli luonnollisesti pystyykin hyppäämään.
11.10. 54 (1998) (DVD)
Katselin tätä samalla kun tein mokkapaloja. Elokuva pyöri jonkin discon ympärillä ja siinä oli näin ollen myös ihan kivat musiikit. Loppuysärin hoteimman tähdet heiluvat estradilla ja esimerkiksi nykyään jonnekkin neljänteen ulottuvuuteen kadonnut Mike Myers ruinaa jätkää imemään kikkeliään. Ärsyttävintä lienee cool mummo, hahmo jonka väkisinväännetty hauskuus ei saa itseltäni armoa edes suvaitsevaisuuden nimissä. Jos todella halutaan jotain tällaista teinejä ja muita yksinkertaisia ihmisiä naurattamaan, yrittäisitte käsikirjoittajat ja näyttelijät nyt pentele edes tehdä sen työnne tosissanne!
12.10. Hirviön kosto (1955) (DVD)
No voi siskot, tämä oli tylsä. Paskiaiset lähtevät Amazonille riistämään vapauden Mustan laguunin hirviöltä ja tämä raahataan jonnekin Jenkkeihin paikallisen Särkänniemen vetonaulaksi. Oikeastaan tämä vaihe onkin se leffan toimivin, ja vesitankkiin muiden elävien keskelle kahlehdittu amfibi aiheuttaa paitsi samaistumista myös aitoa myötätuntoa ja surua tämän kohtelun vuoksi. Erityisesti kohtaus, jossa tyttö kiusaa olentoa ja tätä tökitään tainnuttimella, saa uskomaan Arnoldin tai jonkun muun tekijän jonkinlaiseen visioon ihmisen eläimiä kohtaan harjoittamaa törkeyttä vastaan. Loppupuoli onkin sitten karanneen otuksen aikaansaamaa paranoiaa ja ajojahtia, jonka voi toisaalta myös tulkita frankensteinmaisena (vrt esim äärioikeiston harjoittama paniikinlietsominen) esitetyksi hysteriaksi, mutta on silti, kuten jo totesin, aivan saamarin pitkäveteistä katseltavaa.
13.11. Dementia (1955) (PC/YouTube)
Jasså, toinen vuoden -55 leffa peräjälkeen. Vaatimattomasti sanottuna Dementia on ollut kauhukuukauden (luoja paratkoon, että tämä suunnitelmakatselu parhaassa Stalinin hengessä saisi jo loppua…) huippuja yhdessä Hellin kanssa. Elokuvan upea kuvasuunnittelu, muu visuaalinen anti, hieno musiikki ja unenomainen surrealistisuus (eritoten kohtauksessa, jossa nainen leikkaa tappamaltaan mieheltä pällistelevän väkijoukon keskellä käden irti ja tunkee sen taskuunsa, on sitä jotakin) ovat huipputasoista, suoraan psyykeen vetoavaa mahtia. Myös moni ratkaisu, kuten hypnoosissa hautausmaalle saapuvan friidun vanhempiensa muistelu, jossa takaumat nähdään kirkkomaan kivien lomassa, on vaikuttava. Valitettavasti välivaihe jepareilta karkuun juoksemisesta aina lopun klubikohdan käynnistymiseen tuntuu yhdentekevältä, mikä latistaa muuten mestarillisen filmin fiiliksiä ikävästi. Ympyrän sulkeva päätöskuva on silti palkinnon arvoinen.
13.11. Mothman – sanansaattaja (2002) (DVD)
Innostuin Mothmanista paitsi sen vuoksi, että tässä kesällä pläräsin otuksen sangen riipivästä legendasta kertoneen hirviökirjan, myös siksi että muistin teininä lukemieni sanomalehtien ylistäneen sitä hyvin pelottavaksi mutta väkivallattomaksi elokuvaksi. Kieltämättä Richard Geren tähdittämän leffan alkupuolella on aistittavassa jonkinlaista mystistä jännitystä, mutta tämä laskee pian kuin mustan kissan häntä ja muuttuu sitä petummaksi, mitä lähemmäs ylipitkän elokuvan köyhän miehen M. Night Shyamalanin loppua mennään. Tässä välissä lienee hyvä mainita, että omasta mielestäni jo itse Shyamalan itsessään on melkoisen köyhä artisti. Odotin vähän väliä Hachikon palaavan kotiin.
13.10. Draculan himo (1971) (PC)
Käsittämättömästi nimetty leffa on hyvin löyhä variaatio Elisabeth Bathoryn tarinasta. Hauskinta puolta edustaa Ingrid Pittin hävyttömän huono maskeeraus, parit hyvän maun ohittavat kohtaukset ja rehevät naishahmot. Onnistunut ratkaisu on myös ettei Bathoryn karmivilla veriteoilla mässäillä turhan graafisesti, sillä kyseisen hahmon onnistuu jo näine hyvineen värisyttämään ainakin omaa selkäpiitäni julmuutensa puolesta ja esimerkiksi mustalaispovaajan murha hiusneulalla sattui aidosti rintaani. Valitettavasti myös tämä pätkä kaatuu pitkäveteisyyteensä, sillä lopulta kokonaisuuden olisi pystynyt tiivistämään puoleen nyt käytössä olevasta kestosta. Ei hyvä, etenkään jos Hammer-tuotantojen parhaat hetket on kokenut elokuvien viihdyttävyyden puolella.
14.10. Vares – yksityisetsivä (2004) (DVD)
Toinen katselu (ensimmäinen oli joskus teininä) ja hei, tässä oli muuten aito pahanmielen elokuva! Harvemmin koen niin suurta myötähäpeää suomalaista plagiointia, osaamattomuutta, tekoviileyttä ja ylenpalttista kirosanojen viljelyä kohtaan, kuin tässä Selin–Mäkelän munapierussa. Pitäisi ehkä katsoa Fingerpori, jos se vaikka ansioillaan saisi nämä tunkkaiset fiilikset tuulettumaan jonnekin (missä viipyy muuten Hexburgerin Fingerpori-ateria?). Ainakin kohderyhmä löytyi: muistan yhä, miten innoissaan hyvin moni poju (terveiset Nahka-Jonille!) yläasteaikoinani näistä pöräyksistä oli. Kyllä se Markus-setä osaa lapsia viihdyttää myös paskalla ollessaan.
14.10. Silmänkääntäjien kuningas (1995) (VHS)
Clive Barkerin tilanne on nyt 50-50, jonka (myös) kauhukuukauteen kuuluva Nightbreed saa luvan ratkaista: mestarillisen (suorastaan niin hirvittävän, että ensimmäisen katselun jälkeen vein ennen ensijärkytyksestä toipumistani dvd:n divariin, mahdollisimman kauas itsestäni) Hellraiserin jälkeen tappotylsä Lord of Illusions ei saa osakseen oikeastaan yhtään hyvää sanaa. Kurja tekele polkee paikallaan, kunnes lopussa tunnutaan juuttuvan suohon oikein vimosen päälle. Erikoistehosteet ovat rumia, tarina mitäänsanomaton, hahmot samasta parrusta veistettyjä ja jopa parit kuvat niin yksitoikkoisia, että luulin jo katsovani samaa kohtausta uudestaan. Lopussa sentään huutaa aidosti tsemppiä sankarien puolesta, koska toivoo koko vitun elokuvan vain loppuvan (ei, ehei: se kuulkaa jatkuu ja jatkuu…) ja pääsevänsä armollisesti sohvalta sängyn puolelle nukkumaan.
15.10. Paholaisen palvelija (1957) (PC)
On suorastaan mainiota, että Suomessa kaikista sensuuritoimista huolimatta on paitsi julkaistu kauhuelokuvia, myös annettu niille kotoisia nimiä siitäkin huolimatta, ettei lupaa ensi-iltaan olisi koskaan myönnetty. Jacques Tourneaur taasen alkaa muodostumaan mielessäni väkeväksi tunnelmaohjaajaksi, eritoten tunnelmallisten kohtausten ohjaajaksi. Yhden kokonaisuutena vahvan poikkeuksen (Yö voodoo-saarella) sivuuttaen tältä näkemäni mestariteokset ovat kuitenkin olleet pitkälti haparoivia juttuja, joiden irtonaista rakennetta on pitänyt pikaliiman tavoin kiinni niiden parhaiden hetkien satumainen intensiivisyys. Kissaihmisissä tämä tapahtui esimerkiksi uima-allaskohtauksessa, Paholaisen palvelijassa taasen (kuulemma tuottajan toiveesta mukaan liitetyn) demonin ilmentymissä sekä parissa muussa skenessä (juoksu öisessä metsässä, huoneessa silmille hyppäävä pehmopantteri). Ehkä olen vain tyhmä, mutta muutenkin jaksoin jännittää loppuun saakka (ja hämmästyä), onko esitettyä saatanaa lopulta olemassa vai voisiko se vain olla jonkin sortin trikki. Kieltämättä Tourneaurin kyky luoda jännittäviä, liki pelottavia ja hyvin yksinäisiä jaksoja, joissa ei lopulta näytetä mitään, on omaa luokkaansa. Ilmaa näiden huippuhetkien välissä on silti liikaa, jotta hienosta kauhuelokuvasta voitaisiin Paholaisen palvelijan kohdalla puhua.
16.10. Hotel Fear (1978) (PC/YouTube)
Il perfumo della signora in nero vuodelta -74 oli tuntemattoman ohjaaja Francisco Barillon heittolaukaus suoraan häränsilmään, jotakuinkin yksi parhaista koskaan tehdyistä gialloista (voisin jopa väittää, että toiseksi paras…) yhdessä Argenton ja Martinon mestariteosten lomassa. Näin ollen lähinnä televisiolle työskennelleen tekijän seuraava teatteriohjaus sai kylminä valuvat väreet pintaan jo ennen katselua, muttei lopulta (kuten pelkäsin) lunastanut niitä korkeita odotuksia, mitä Barilloa kohtaan oli sihdattu. Toisen maailmansodan aikoihin sijoittuva Pensionere paura ei ole missään mielessä huono teos, muttei silti sitä raskastakaan sarjaa. Hotellissa työskentelevä tyttönen pohdiskelee isäänsä ja tapailee siippaansa, sietää asiakkaiden sikamaisuuksia ja lopulta sekaantuu myös jonkinsortin mafiapeliin silminnäkijän ominaisuudessa. Raiskauskohta on oksettava, murhien paljastuminen itsestäänselvää ja satunnaiset perversiot, kuten vihamielinen pillunlipittely niitä riemastuttavimpia kohtia. Loppu on klisee, mutta mahtavat ja parhaaseen giallo-tyyliin juuri oikeisiin väleihin istutetut sävelmät pitävät tunnelman pinnassa.
17.10. Frontier(s) (2007) (DVD)
Myös ranskalaiset keksivät ryhtyä vääntämää Hostel-tyyppisiä, äärimmilleen viedyn sadistisia kauhuelokuvia. Sama trendi yleistyi näihin aikoihin sekä muussa Eurooppassa että Aasiassa, kidutuksilla ja yksityiskohtaisen graafisella sadismilla mässäilevien teosten alettua sopeutua mainstreamiin standardiin kaiketi jossain uuden vuosituhannen tietämillä. Portonpierua naukkailleena ja aamuyön tuntien väsyttämänä en jaksa tai edes viitsi alkaa ynnäilemään sitä leffaa, joka tämän gore-trendin synnytti ja saatan muutenkin olla väärässä edellä laukomissani lauseissa, mutta osaan kaiken vääräksi todistamisen jälkeenkin luetella monta täysin jonninjoutavaa ranskalaista ohjaajaa, joiden loihtimat elokuvat ovat mitäänsanomattomasta sisällöstään ja olemattomasta jännitteestään huolimatta tahkonneet maailman kauhumarkkinoilla kiitettävästi rahaa (hyvänä esimerkkinä vaikka Marttyyrit, jolle yritin parikymppisenä gorefriikkinä antaa paljon anteeksi siitäkin huolimatta, että elokuva tuntui jo tuolloin kaikesta huolimatta olevan rectumista). Toki joitakin oikeasti onnistuneita, suorastaan kauhuelokuvan helmiin lukeutuvia sattumiakin on ollut mukana (Inside), mutta yleisesti ottaen näillä kömpelöillä tekeleillä ei itselleni ole ollut annettavanaan mitään: ei kauhua (tai hupia) jännityksen, splatterin tai yrjöttävyydenkään saralla. Iljettäviä kohtauksia voi toki aina loihtia, mutta pelkkä turruttava vastenmielisyys ei ole samaa, mitä Kannibaalien polttouhrit pystyi psyyken vääntämisensä (ja yhteiskunnallisen sanomansa) saralla tai Kauhun riivaamat sarjakuvamaisen väkivaltansa puolestaa esittämään. Frontier(s) paljastuu sekin kantensa mainonnan ennakoineelle pelkäksi tyhjäksi kliseeksi, joka ei omaa särmää oikeastaan millään tasolla ja jossa aivan kaikki tuntuu olevan jo nähtyä (Teksasin moottorisahamurhaajasta lähtien). Ainoat maininnat arvoiset puolet ovat alussa luotu (ja täysin hyödyntämättä jätetty) uhkaava poliittinen ilmapiiri sekä hahmojen kirjoittaminen muslimeiksi, mitä ei korosteta kuin parissa kohtauksessa (mikä tekee näistä yhtä yhteiskuntaan istuvaisia, kuin vaikka kristityistä tai juutalaisista). Myös lähes kaikkien hahmojen yhtäläinen vastenmielisyys on aina kotia päin.
Valitsin muuten kuvituskuvaksi mahdollisimman ruman julisteen ihan vain siksi, että se kertoo tästä tapauksesta ehkä eniten.
17.10. Verisen kammion salaisuus (1972) (PC/YouTube)
Hammer-tuotantojen kyytipojaksi vaihteeksi Amicusin tuottamaa antologiakauhua, joka tunnettiin meilläpäin videoaikoina myös nimellä Kauhujen talo (milloin ei ehtinyt olla sensuurin kokonaan kieltämässä pannassa mielenterveyttä vahingoittavana). Hourulasta löytyy monta ihmiskohtaloa, joiden sekoamiseen ovat vaikuttaneet niin paloiteltu ja kääreisiin laitettu elävä ruumis, Peter Cushing kuin jonkinlainen nukkeanimaatiokin. Jossain välissä aloin keskittymään katselua enemmän chattailuun internetissä ja elokuva meni siinä sivussa omia menojaan.
18.10. Kissan varjo (1961) (PC)
Olen sikäli paradoksaalisessa tilanteessa, että kuten syön pikaruokaketjuja ennemmin pienissä yksityisyrittäjien ravintoloissa, luen Ilkka Remeksen ja Aku Ankan sijaan mieluummin Pekka Siitointa tau Jarl Fahleria ja musiikin tapauksessa väännän vain radion reillusti kiinni, katselen myös yleisesti ottaen mainstreamin sijaan kaikkea sitä omituista, järjenvastaista ja peruspaskiasten tietokyvyn ulottumattomissa olematonta ihan vain siksi, että se tuntuu kolahtavan itseeni valmiiksipureskeltua huttua paremmin. Silti tarkasti etukäteen määrittelemäni kauhukuukausi (31 elokuvaa, jotka pitäisi katsoa lokakuun aikana) on luonut itselleni – ehkä anarkistiseksi mieltämäni persoonani vuoksi? – melkoisen loukun, jonka vuoksi sitten marssin viikolla kirjastoon ja lainasin sieltä kaiken mahdollisen saastan aina Veljeni vartijasta uuteen Blade Runneriin sun muihin Interstellareihin saakka, ja nyt vain odotan saavani nämä saatanan kauhupätkät alta, jotta pääsisin katsomaan sitä kunnon ripulista ryönää.
Kissan varjo oli Poen Mustaa kissaa lainaava, liki eläinkauhua lähentelevä pikku kauhupätkä, jossa ensin vainotaan kissaa ja sitten kissa vainoaa ihmisiä. Kokonaiskuvasta pysyy perillä, vaikka sattuisi lukemaan kirjaa siinä samalla.
