Sattumalta huomasin, että WordPress oli sensuroinut plokiani ja Pudotan pommin niskaan -viikosta ei voinut enää lukea mitään. Hätä ei ole tämän näköinen, nimittäin materiaali löytyy tallennettuna ja jaan sen nyt uudelleen paremmalla onnella, kai… Joten näin:
Päätinpä muun muassa viimeisenä lomapäiväni polkaista toverin luokse pitämään minileffapäivän, jonka aikana paskanjauhanta oli suuremmassa roolissa kuin itse elokuvien tapittelu. Vain isku ja kallo on täysin riekaleina. Isketään syvälle viikon saloihin!
Minileffapäivän kootut salaisuudet
20.7.2020: Edge of the Axe (1988)
Hahmot juovat paljon Coca-Colaa…
Ensimmäiseksi katseltu espanjalainen slasher on varsin huono elokuva, jossa ei tapahdu juuri mitään. Se muistetaan lähinnä alussa nähtävästä autopesulamurhasta ja kirvesmurhaajan suhteellisen omaperäisestä minimalistisesta naamiosta. Siinä sivussa espanjalainen Jim Carrey hakkaa halkoja, kun hänen maanmies Cruisensa kruisailee moottoriveneellä pitkin poikin järveä. Missään ei ole tämän enempää järkeä, vaikka kuinka toivoisi enemmän. Toveri kurkkuharjan mukaan kyseessä on aito eksploitaatio-elokuva, joka on myyty meille pelkän upean kansikuvan avulla. Teräväpiirroksi käännetty Arrow Videon julkaisu on jälleen kerran liian hyvän näköinen ollakseen totta.
20.7.2020: Stanley (1972)
Miksi näitä eläinkauhuja täytyy katsoa? Ei siihen ole mitään vastausta, koska myös Stanley on varsin huono yhden idean varaan rakennettu roskaleffa. Se yrittää olla jotain syvällistä kertomalla päähenkilönsä olevan jonkinlainen metafora Vietnamin sodasta, koska hän ei uskalla itse tappaa, vaan laittaa lemmikkikäärmeensä tekemään murhat puolestaan.
Tuota epämääräistä lausetta ei kannata sen enempää pohtia, sillä elokuvan paras hetki on, kun köyhän miehen John Lennon vetää kokkelia nenään, rähisee kaislikossa ja ilmeisesti harrastaa oikeasti eläinten pahoinpitelyä.
Viimeinen koronakassi
20.7.2020: Die Welle (2008)
Ennen loman loppumista kävin vielä hakemassa viimeisen koronapinon leffoja, koska en osaa hillitä itseäni. Tuon pinon saalis on valtavan hyvä, joten jopa maksoin siitä muutaman euron. Pinon päällimmäinen leffa sattui olemaan saksalainen fasismia tutkiva nuorisoelokuva, joka välittömästi sai vaimoni kiinnostumaan siitä.
Itse elokuva on vähän kaksipiippuinen juttu. Eräs lukion opettaja saa viikkotehtävän aiheeksi autokratian, jota hän alkaa havainnollistaa opiskelijoille vähän turhan intohimoisesti. Ensimmäisenä päivänä homma tuntuu vielä vitsiltä, mutta torstaihin mennessä luokalla on oma vaatetus ja logo. Ideologiakin on muodostumassa. Yksi oppilaista ottaa myös homman aivan liian tosissaan, joka johtaa ennalta arvattavaan loppuratkaisuun.
Tosipohjaa hyödykseen käyttävä tarina on ajatuksia herättävä ja jopa pelottavakin siinä mielessä, ettei se poissulje uuden diktatuurin mahdollisuutta. Olemmehan ihmisiä eli laumaeläimiä, jotka tarvitsevat alfan kertomaan meille asioiden toden.
Paluu menneseen aikaan… ja sieltä takaisin!
21.7.2020: Hot Shots! – kaikkien elokuvien äiti! (1991)
Kirjoitetaan hetki menneessä muodossa ja opetallaan äidinkieltä.
Jotain kevyttä teki mieli katsoa ensimmäisen työpäivän jälkeen. Nykyään enemmän siviilielämänsä sekoiluista tunnetun Charlie Sheenin tähdittämä parodia on muisto lapsuudesta, mutta toimii edelleen mielentilasta riippuen. Nyt mielentila oli sopiva, ja vitsitykitys onnistunut. Toki näitä elokuvia yhdistää aina tekijä, jossa samaa toistetaan niin kauan, että se alkaa lopulta naurattaa yleisöä. Tällä kertaa parhaat naurut irtosivat legendaarisesta ambulanssikohtauksesta, jossa erään lentäjän päätä hakataan ovien väliin lukuisia kertoja.
Palataan aikaan, joka on nyt. Opetallaan edelleen äidinkieltä.
Hot Shotsin vahvuus on kuitenkin sen totaalisen pöhkössä ulosannissa, joka häpeilemättä käyttää hyväksi esikuviensa materiaalin. Pidän tätä jopa parempana kuin Top Gunia, joka toimii suurimpien spoofien esikuvana.
22.7.2020: Hot Shots! 2 – kaikkien jatko-osien äiti (1993)
Nykyään paremmin yksityiselämänsä ongelmistaan tunnettu Charlie Sheen palaa tuttuun rooliin vuoden jälkeen. Nyt parodian kohteeksi otetaan Rambo-filmit kuin myös monet muutkin kasarin möykkyatleettien hikiset pullistelupätkät. Tekeminen on tekijöilleen tyypillistä tykitystä ja toistoa. Järki jää jälleen jonnekin tuonpuoleiseen, mutta se ei menoa haittaa. Ivailun kohteeksi joutuvat elokuvat ovat hyvin tunnistettavia, vaikka väsyneenä parhaat naurut irtoavat enemmän slapstickistä. Loppua kohden meininki alkaa puuduttaa, koska yhden vitsin varaan rakentuva kokonaisuus ei jaksa innostaa koko kestoa.
Ramboista tuttu Richard Crenna parodioi omaa rooliaan.
23.7.2020: Kurosawan Macbeth (1957)
Maanantain leffapäivänä tuli kurkkuharjan kanssa puheeksi Akira Kurosawan erinomaisuus elokuvantekijänä. Joten päätinpä lainata kirjastosta Kurosawan samuraieepoksen käsittelevän blu-ray-lootan, jonka sisältöä aloin purkaa Machbethin eli vanhojen nimien kesken Seittien linnan merkeissä.
Hulluksi paskanpuhumiseksihan tämä taas menee, koska elokuva on haastava väsyneille silmille. Eivätkä ohjaajan samuraileffat muutenkaan ole olleet allekirjoittaneelle niitä suurimpia elämyksiä. Seittien linna on kuitenkin tyyliltään uskollinen Kurosawa-pätkä, jonka Shakespearea-teema siirtyy kuvien kautta samuraiajan Japaniin. Tunnelmaa kohotetaan vakuuttavilla mustavalkomaisemilla, juonittelulla kuin myös kauhuelementeillä. Pidemmät paskat sikseen.
23.7.2020: Drop Zone -Pudotusalue (1994)
Kurosawan hidastempoisen kerronnan jälkeen sitä kaipaa jotain menevämpää. Koronapinosta löytyi varsinainen helmi, sillä Drop Zone on huomattavasti mainettaan parempi toimintapätkä.
Aivan tajuttoman sekaisin oleva Gary Busey puree heti ensimmäisessä kohtauksessa Michael Jeteriltä sormen irti. Jotain rahajuonia suunnitteleva Busey on muutenkin ilkeällä päällä, ja käristää yhden alaisistaan sähkötolppaan laskuvarjohypyn yhteydessä. Samaan aikaan Wesley Snipes selvittää jotain sotkua, jossa hänen veljensä on saanut surmansa. Elokuvassa hypitään paljon laskuvarjoilla, joka on aivan helvetin ekstriimiä! Kliseeksi muodostuneessa sananparressa haluan vielä kehua Hans Zimmerin luomaa musiikkia, joka kitararenkutuksineen on taattua ysäriä, ja on taatusti toiminut esikuvana Con Airin huikealle ääniraidalle.
23.7.2020: Mies vahakabinetissa (1964)
Nyt saa riittää! Kaikki kurkkuharjalta lainaamat Cormanin Poe-leffat on nyt katsottu. Enkä oikeasti tajua, miksi Vincent Price on monien harrastajien mielestä kovinta ikinä. Kieltämättä tässä filmissä on enemmän yritystä kuin muutamassa edellisessä katsomassani Price-Corman-Poe-akselissa. Sentään Price käy sekoilemassa jotain Stonehengellä, joka lienee elokuvan muistettavin kohtaus.
Corman on kuvannut melkein koko ensimmäisen kelan ulkokohtauksia. Ratkaisu on toimiva siinä mielessä, että linnalavasteissa on mielestäni kävelty jo tarpeeksi monta elokuvaa. Leffa näyttää muutenkin kalliimmalta kuin lukuisat muut tuottajansa räpellykset. Ei tämä sitä suinkaan pelasta. Tylsässä tarinassa nähdään muun muassa musta kissa, koska miksipä ei!
Viikonlopun yllättävät hetket
24.7.2020: In Fabric (2018)
Powered by Helmet eli kirjasto!
Joskus vastaan tulee tällainen outous, joka on paljon enemmän kuin pelkkä tarina tappajamekosta. Toki markkinointikoneisto pyrkii myymään Peter Stricklandin In Fabricin pelkkänä roskaleffana, jonka ainoa tarkoitus rakentuu oudon tappajan varaan. Onneksi markkinointikoneisto ei tiedä mistään mitään, ja itse tiedän, että Strickland on kaikkea muuta kuin helppojen leffojen ohjaaja.
Leffa onkin ohjaajansa todellinen täysosuma pastissiksi, joka yhdistää mustan huumorin jesúsfrancomaiseen kieroon erotiikkaan – tuoden samalla omituiseen tappajaansa sävyjä italialaisesta ekspoloitaatiosta sekä David Lynchin painajaisista. Tuskin tulee yllätyksenä, mutta musiikit ovat mestaritasoa, huokuen Carpenteria ja muita vanhan aikakauden taitajia.
Mitäpä vielä voisi sanoa… Noin tunnin jälkeen aivan törkeän eriskummalliseksi käyvä tarina sisältää unenlogiikkaa noudattavia käänteitä – vai nukuinko mahdollisesti itse elokuvaa katsoessa? Kaikkea sitä kirjastosta löytääkin.
25.7.2020: Broken Arrow: Operaatio erämaassa (1996)
Tupakkaa sauhutteleva ja jokerivirne naamalla roolinsa vetävä John Travolta paljastuu lähes heti alussa elokuvan roistoksi. John Woon Hollywood-tuotannon toinnen teos, Broken Arrow, on kaikessa käppäisyydessään viihdyttävää roskaa, jossa Christian Slater huhujen mukaan teki omat stunttinsa. Meininki on köyhän ukon versiota The Rockista, koska molempien filmien juonissa militaristit yrittävät kiristää rahaa tappavalla aseella. Aavikolle sijoitettu Woon toimintapökäle kuitenkin sisältää tolkuttoman määrän räjähdyksiä ja liudan epäloogisuuksia, jotka häiritsivät vaimoani suuresti. Hänellä ei ole tarpeeksi marinoituja silmiä paskaiselle toiminalle, jossa aivot kuuluisi jättää narikkaan.
Pakko vielä lopuksi ihmetellä, sillä jostain syystä kiukkuinen Kurtwood Smith on naarattu mukaan istumaan pyöreän pöydän ääreen…
26.7.2020: Se ainoa oikea (1996)
Se ainoa oikea on ositus siitä, ettei elokuvaa pitäisi koskaan lytätä nimen tai kansikuvan perusteella. Kierrätyskeskuksen ilmaispisteestä läpällä talteen poimima romanttinen komedia on paljon parempi kuin ensivaikutelma antaa ymmärtää.
Kahden newyorkilaisen veljeksen arkea, ihmissuhteita ja tyhjäntoimittamista kuvaava filmi on näyttelijäkäsikirjoittajaohjaaja Edward Burnsin mielenkiintoinen taidonnäyte, jossa yhdistyy Kevin Smith -tyylinen vahva dialogi nuorten aikuisten joka päiväiseen elämään. Tupakkaa palaa yllättävän paljon, ja lähes jokaisessa kohtauksessa juodaan alkoholia. Nuoret näyttelijät tekevät myös uransa parhaita rooleja, joista voinee mainita ainakin Cameron Diazin sekä Jennifer Anistonin olevan yllättävän laadukkaita. Show’n nimiinsä vie kuitenkin John Mahoney, joka veljesten isänä tekee huippusuorituksen, ollen samaan aikaan koskettava ja elokuvan hauskin hahmo.
Tavataan viikon päästä. Siihen asti Ach so gern!
