Aijaijaijaijai-aaah! Kello on 9:18 maanantaiaamuna ja huh huh, että väsyttää. Eli pääkoppa pelaa epäinhimillisen aikaisen herätyksen ja suht myöhäiseen ajoittuneen nukkumaanpanon myötä jopa tavallistakin hitaammaalla, minkä puitteissa näiden katselujen raportoinnista tulee vissiin entistä laadukkaampaa. Terveiset vaan täältä konehuoneesta.
Vaikka maanantain Muistoja alikehityksen ajoilta jäi näkemättä, elokuvateatteriin sitä viikon alkajaisiksi tuli lopulta kuitenkin eksyttyä. Seuralaiseni oli kiinnostunut näkemään myös itseltäni aiemmin välistä jääneen Ghibli-animaation Lupin III – Cagliostron linna ja sitä piti sitten taivaltaa aina Kino Engeliin saakka katsomaan. Hayao Miyazakin ensimmäinen pitkä (digitaalisena näytetty…) ohjaus oli tekijälleen aiheena tuttu jo tv-sarjasta, jossa tämä oli aiemmin mukana. Näyttävä, värikäs ja vauhdikas, mutta tarinansa kannalta yhdentekevä ja ärsyttäviä hahmoja sisältänyt anime tuntui mielikuvituksellisuudestaan huolimatta hieman kankealta ja loppua kohden tylsistyttävältä harjoitustyöltä etenkin studion mestariteoksiin verrattuna, mutta jostainhan sitä toki on jokaisen aloitettava. Parhaiten näytöksestä kuitenkin jäi mieleen katselutilanteen absurdius: vaikka yleisöä taisi oma poppooni mukaan lukien olla sellaiset kymmenen päätä, meininki oli silti kuin villissä lännessä. Takanamme istunut ulkomaalainen pariskunta esimerkiksi kommentoi tapahtumia kuuluvaan ääneen aina kun sille päälle sattui ja jossain välissä piti ihan kurkottaa katsomaan, oliko pari riviä edempänä istuneella jonkinlaisella hare krishnalla peräti jotain syötävääkin mukanaan, vai poksutteliko hän jotain kuplamuovia silkkana stressileluna halki sataminuuttisen näytöksen. Jotain se näytti lopulta suuhunsa kuitenkin tunkevan. Mahtoi olla nälkä.
Tiistaina voisin sanoa katsoneeni puoli elokuvaa, sen verran huonoa keskittyminen konehuoneesta käsin oli Roger Vadimin Jane Fonda -sekoiluun Kun leikki loppuu (1966), joka alkoi niin eläväisellä ja happoisalla introlla, että ihan aloin pienessä hädässä tutkimaan, ettei vain mikään linssi ole huonosti paikallaan tai muuta vastaavaa mukavaa. Elokuvan höpötyksistä en jaksa selittää yhtään mitään, mutta mukana oli kaksi vihaista koiraa jotka tappelivat. Nyt muuten taitaa taas väsyttää aivan liian paljon, mutta jatketaan silti matkaa, kun tälle tielle kerran ollaan lähdetty.
Carlos Saura on omilla listoillani ristiriitainen ohjaaja, vaikken ennen keskiviikkoa tältä ollut kahta useampaa filmiä nähnyt. Näistä Carmen oli tylsistyttävä tanssielokuva, Korppi sylissä puolestaan suureen taloon sijoitettu vertauskuva Francon diktatuurista, minkä espanjalaisen musiikin tähtihetkiin lukeutuva Porque te vas -biisi soi säännöllisesti paitsi päässäni myös levysoittimessani. Nyt nähty Muurahaispesä (1969) on jälkimmäisen henkinen, sensuurin pelossa syvän kryptiseksi väännetty puolisurrealistinen kertomus varakkaammasta tehtaanjohtajasta ja tämän nuoresta edustusvaimosta, jotka passittavat palvelijat lukaalistaan viikonloppua viettämään ja käyttävät ajan viiniä lipittäen ja omituisen perverssejä, hahmojen sisimpiä tunteita peilaavien leikkien parissa. Vaikka filkka selkeästi käsittelee symbolismin keinoin konservatiivisessa yhteiskunnassa syntiviä tukahduttavia patoumia, myönnän Sauran lähestymistavan olleen liian kiertelevä, jotta olisin sen jokaisen skenen merkityksen ymmärtänyt. Piiskauksen ohella muistettavimmassa (uni)kohtauksessa orgasmin kourissa kieriskelevän naisen päälle kaadetaan ammeellinen rapuja.
Muurahaispesän jälkeen katsoin vielä kaksi elokuvaa, varhaisen neuvostoliittolaisen animaation China in Flames (1925) ja kyseenalaisia arvoja omanneen luontodokumentin Congorilla (1932), joista molemmista kirjoitin Laajakuvan tulevaan kirjaprojektiin ja näin ollen sivuutan ne tässä kirjoituksessani olan kohautuksella. Koska Congorillan myötä innostuin jollain tapaa tutustumaan tekijäpariskunta Martin ja Osa Johnsoniin, vilkaisin vielä yösaduksi näiden ensimmäisen dokkarin, yli satavuotiaan Cannibals of the South Seasin (1912). Muutaman minuutin mittainen mykkäfilmatisointi kuvaa trooppisella saarella asuvien natiivien traditionaalisia kallonvenytysperinteitä, joita pari väliplanssia selventää. Ihan mielenkiintoista settiä siis.
Viikon kotimaiseksi valikoitui broidille vielä ojentamattomaksi syntymäpäivälahjaksi ostamani Edvin Laineen 1946 ohjaama Kirkastuva sävel, joka oli pöyristyttävä esitys. Karmaisevan ylipitkä elokuva kertoo metallityöläisestä, joka tykkää naapurinsa harmiksi lauleskella näsäviisaan pikkuveljensä kera hippojen ohella myös kämpillään. Tämän seinän takana asuva, ravintola Mustassa Kissassa liiankin hyvin viihtyvä, pahasti alkoholisoitunut muusikko huomaa kuitenkin mahtavan potentiaalin, mutta onko oikeaa työtä tekevällä ahkeralla duunarilla todellista halua kehittyä musiikkiurallaan etiäpäin? Soppaan lisätään vielä jotain omituista naissekoilua ja voila! Käsittämätön kalkkunamaisuus, aikuismaisesti lesoavan kakaran “voi juku!”-sutkaukset ja lopulta oikeasti aika mainiot musiikkinumerot (“Harakatkin nauraa!”) nostavat omalta osaltaan maahan yliolkaisesti nakattua rimaa, joskin täysin eri tavalla, kuin mitä Edvin Armas ilmeisesti oli ajatellut.
Työvuoron luonteen puittessa pystyin jatkamaan leffojen parissa vielä illemmalla. Natsi-Saksassa 1941 valmistunut Stukas – syöksypommittajat oli hyvin tavanomainen, murhaorgiat miesten homoseksuelliksi äijäperhe-elämäksi vääntävä, kieltämättä näyttävin efektein tehostettu sotaelokuva, jossa saksalaiset veijarit tiputtavat hymyssä suin pommilastinsa vihollisten, siis liittoutuneiden niskaan. Vierekkäin nukkuvat miekkoset heittävät hyväntuulista huulta, kokevat tappamisen velvollisuudekseen ja surevat ainoastaan laivueensa taistelutoverien tipahtamista. Tutut propagandakeinot, kuten ison liudan fransmanneja vangitseva sakemanni tai silmiä räpyttävät fraasit tyylillä “ei ole mitään hienompaa, kuin kuolla isänmaan puolesta” ovat tuttuja kaikkien muidenkin maiden vastaavista törkyteoksista, mutta tästä huolimatta juuri tämä filmi on niin pahamaineinen ja moraalisesti arveluttava, ettei sitä ole mahdollista näyttää missään päin maailmaa ilman tarkasti määriteltyjä turvaohjeita. Esityksen pitää olla akateeminen luento alkupuheineen, jossa alleviivataan leffan olevan natsien propagandaa ja mainitaan näytöksen katkeavan heti ensimmäisen hurrauksen tai sieg hailin kuuluessa. Tuoreessa muistissahan ovat erään televisiojuontajan potkut tämän alustettua jonkun Vietnam-elokuvan historianluennolla amerikkalaisten käynnistämästä brutaalista hyökkäyssodasta, mutta mutta… Joka tapauksessa Stukas oli yhtä pitkästyttävä siinä missä muutkin näitä katastrofeja glorifioivat hyväntuuliset aivopesuohjelmat.
Illan viimeinen valssi oli jälleen Jane Fonda -elokuva, Tytöt pitävät pitkistä pojista (1960), jonka kuvauksissa kuulemma sekä Fonda että elokuvan ohjaaja olivat epätoivoisesti taistelleet miespääosaa vetäneen Anthony Perkinsin rakkaudesta. Filmi virnuilee sekä seksuaalisiin toimintoihin kauhunsekaisesti suhtautuville moralisteille että mekaanisen pikkutarkoin säännöin toimivalle akateemiselle maailmalle, mutta hymy ei oikein tahdo tarttua katsojan suupieleen. Lopussa pelataan vielä koripalloa neukkuja vastaan. 35-millinen kopio oli ennakkotiedoista poiketen yllättävän hyvässä kunnossa.
Perjantaina oli vapaapäivä. Tarkoituksenani oli käydä metsässä etsimässä nokkosia, mutta pilvien paiskattua sadetta niskaan tasaisella tahdilla päätin mieluummin luuhailla nurkissa ja lopulta tutustua Dwain Esperin tuotantoon. 1930-luvulla vaikuttanut ekslpoitaatiomaakari sai monista käsikirjoituksista vastanneen vaimonsa tukemana aikaiseksi 12 törkyfilmiä, jotka mehustelivat ihmisiä kiinnostavilla shokkiaiheilla sangen röyhkeästi, yrittäen samalla ajan hengen mukaisesti naamioida tämän kaiken joviaaliksi keinoksi levittää katsojille informaatiota ja varoittaa näitä kavalan maailman vaaroista. Rainoista ensimmäisestä, Narcoticista (1933) kirjoitin Laajiksen kirjaan, joten viis siitä. Seuraava, hyvin puuduttava ja tapahtumaköyhä How To Undress in Front of Your Husband (1937) oli genreltään komedia, eikä tarjonnut kuin suurin piirtein sukkanauhojensa kimpussa ähisten räpeltäviä, oman naismakuni Y-junan lailla ohittaneita daameja. Vuoden 1934 Seksipedossa on jo enemmän yritystä, vaikka senkin jämähetket ovat liian kovassa suhteessa hassuihin puoliin nähden. Joidenkin psykologin teesien välissä nähdään seksipeto riehumassa ympäriinsä, ruumiita herättelevää hullua tiedemiestä, (kirjaimellisia) kissatappeluja, ruumiinkätkentää ja vaikka mitä, visuaalisten efektien ollessa etenkin loppupuolella kuin LSD-tripistä.
Lauantaina matkasin Tampereelle katsomaan Claudio Simonetti’s Goblinin keikkaa. Kuten jokainen tietää, Goblin-bändejä on siis kaksi, yksi missä ovat alkuperäiset soittajat ja toinen josta löytyy Simonetti ja tämän uudet kaverit. Toisin kuin pahasti flopanneessa parin vuoden takaisessa Hellsingin esityksessä, jossa konseptina oli Dawn of the Deadin näyttäminen DCP:ltä ja niiden elokuvan harvojen musiikkien soittaminen päälle livenä, tällä kertaa tunnelma oli katossa ja meininki juuri sellaista mitä esimerkiksi Fabio Frizzin tai John Carpenterin taannoisten esiintymisten myötä olin toivonut. Yhdellä jäsenellä kasvanut yhtye veti läjän biisejä sekä Goblinin kahdelta varhaiselta studioalbumilta että Dario Argento -tuotantojen soundtrackeilta. Luvassa oli niin The Card Playeria, Dawn of the Deadia, Suspiriaa, Phenomenaa, Tenebrea, Sleeplessia, Verenpunaista kauhua, joitain italialaista tv-sarjaa varten tehtyjä kipaleita kuin ennen kaikkea vielä kirjoitushetkellä päässäni soivaa Demonsiakin. Jo mainittujen kollegojen tavoin heijastettiin tälläkin erää taustalle väkivaltakohtauksia aina kyseisestä elokuvasta ja järjestyksenvalvojat todennäköisesti luulivat olevansa jossain saatananpalvojien kokoontumisajoissa salin puhjetessa osoittamaan suosiotaan Tenebren kohtaukselle, jossa käsi mätkäistään irti kirveellä ketsupin suihkutessa vitivalkoisille seinille kuin Hohdon hissikohtauksessa. Saattoipa ohjelmistossa olla mukana myös Mother of Tears, ellen väärin muista. Vauhdissa olleen basistin meininki oli tarttuvaa ja Simonetti onnistui loihtimaan keikan parhaat naurut yllyttämällä suomalaisyleisöä lallattamaan Suspirian tahdissa, mikä onnistui vasta tämän alettua kuvaamaan katsomoa. Myynnissä olisi myös ollut kaikkea sälää aina t-paidoista musiikkiin ja italiankieliseen Simonettin elämänkertaan, mutta koska omistan jo tarpeeksi vaatteita eikä Demonsin soundtrackia pelkän teemabiisin takia kannata ostaa, passasin markkinahumun suosiolla muille. Helvetin kova keikka kaikin puolin, onneksi olin mukana.
Musa-annin jälkeen siirryimme kaverini apartmentille jatkamaan iltaa ruoan ja elokuvien merkeissä. Jollakulla oli taas ollut helvetin hyvä idea että hei, katsotaan kolmituntinen Bollywood-elokuva, koska siitä oli nähty yksi hauska kuva! Kieltämättä Bajrangbali (1976) oli tuon yhden hetken, jossa pilvien läpi lentävä sininen irtopää huutaa “Rahu!”, vuoksi kaiken tuskan arvoinen. Kirjoitin myös tästä, apinajumala Hanumanin seikkailuja kuvaavasta kansanfilmistä Laajakuvan kirjaan.
Kaikkein tehdessä Bajrangbalin jälkeen enemmän tai vähemmän vakavaa kuolemaa, päätimme illan katsomalla filkan Demon Cop (1990), jonka levittämisestä vastannut Fred Olen Ray on julistanut kaikkien aikojen huonoimmaksi rainaksi. Nimikkohahmo on joku drive-by-tulituksen alle jäänyt ehdonalaisvalvoja, joka saamansa verensiirron myötä on muuttunut kiharalla takatukalla varustetuksi hirviöksi, jonka ilme näyttää siltä, kuin jollain kuvausryhmän jäsenellä olisi ollut vaikeus pidättää ilmavaivojaan. Käsissään otuksella on tiskihanskat. Elokuva on todellinen draamahelmi, sillä puolentoista tunnin kestosta puhutaan valehtelematta ainakin se 70 minuuttia. Ääniryhmää ei ole ollut, vaan kaikki on dubattu ja tätä yritetään kompensoida ottamalla tiukkoja, pitkiä lähikuvia puhelimista, huulista, takaraivoista tai vaikkapa kaljamahaisesta, yläosattomasta äijästä, jonka polla on rajattu kameran ulkopuolelle. Välissä jonkun irtopää lentää kadulle, sitten lopulta demonikyttä alkaa rähistä, katujengin yrittäessä nuijia tämän. Kyseessä lienee leffan tärkein kohta, sillä siinä vaiheessa kun yksi kaveri on lassonnut hirviöltä jalat alta ketjulla ja toinen taputtelee tätä hyvin hennosti ja varovaisesti selkään pesäpallomailalla, kaivaa sakin nainen käsilaukustaan konekiväärin ja ampuu uskomattomin efektein petoa mahaan suuremmitta vahingoitta. Koska ohjaaja-käsikirjoittaja-pääosanesittäjä-auteurin ei onnistunut hypätä aidan yli, tämä kohtaus on toteutettu kuvaamalla tyyppiä juoksemassa päin kyseistä rakennelmaa ja viime hetkellä leikkaamalla toiseen kuvaan. Vaikkei sota-aseesta singonnut luotisarja onnistunut tappamaan oliota, ampuvat poliisit lopulta tämän maahan pikkuisilla pistooleillaan. Sitten käy ilmi että kaikki olikin jotain televisioshowta ja sitä katsoneen muorin suusta alkaa valua hammastahnaa. Niin, unohdinko sanoa, että ties mistä arkistosta kaivettu Cameron Mitchell sekä alustaa että lopettaa filmin ja alkutekstit on sotkettu jonkin denveriläisen talon tiiliseinään? Kaiken kaikkiaan Demon Cop on unohdettu tuleva kulttiklassikko, joka ansaitsi samoin avuin vähintään yhtä kovan fanihysterian ympärilleen, kuin joku The Room tai Samurai Cop.
Aamulöylyjen jälkeen ehdimme katsoa vielä Jack Nicholsonin kirjoittaman ja tähdittämän LSD-trippailun Kuumaa 60-lukua (1968), jossa joukko narsisteja vetää huumeita ja hallusinoi tämän myötä mm. puiden palavan. Eräässä kohtauksessa hapoissa oleva jätkä näkee kaverinsa zombeina ja oman kätensä mädäntyneenä ja yrittää sahata sen irti jollain sähkötyökalulla. Mietityttämään jää, kuka säilyttää gekkoja räikeäksi maalatussa jääkaapissa – todennäköisesti Nicholson oli parhaaseen Corman-tyyliin jälleen testaillut pätkän keskiössä olevia kemikaaleja kirjoitusprosessia varten (näin tarina kertoo The Monkees-elokuvan Head käsikirjoituksen syntyneen, mikä sekin pitänee siis lähitulevaisuudessa katsoa). Kaikesta sekoilusta huolimatta tylsähkö leffa, joka tosin ajaa asiansa ihan hyvin kaveriporukan juttujen taustalla pyörineenä hälynä.
Äitienpäivä jatkui illemmalla kotona, paikattuani viimeisen aukon suosikkiohjaajiini lukeutuvan pappa Carpenterin filmografiasta ja katsomalla tämän vuoden 1995 tuotannon Kirottujen kaupunki. 1960-luvun (näkemättä jääneen) alkuperäisversion uudelleenlämmittelyssä joukko naisia tulee kollektiivisen pökertymisen yhteydessä raskaiksi ja nämä synnyttävät tiedemiesten tarjoaman rahapalkinnon vuoksi joukon yliviisaita blondeja. Avaruusolentojen pesiksi paljastuvat, yliviisaat, ajatuksia lukevat ja tunteettomat tappajakersat ovat pirullisen ärsyttävä hirviövalinta ja re-makesta paistaa originaalin taustalla jälleen kerran kummitellut kommunisminpelko. Yksi hyvä gorekohta, jossa grilliin nukahtanut äijä on palanut barbequeksi sekä laadukkaat musat estävät Kirottujen kaupunkia olemaan aivan täysi susi, vaikkakin ainut sen alittava Carpenter-elokuva on parin vuoden takainen, täysin katselukelvoton The Ward.
Niin päättyi viikkoni, joskin vilkaisin vielä pisteeksi iin päälle yhden afrikkalaisen lyhärin. Naisohjaajan tekemä eleläafrikkalaiskenialainen post-apocalypse-leffa kuulostaa kiehtovalle, mutta tunteisiin vetoavien kamarimusiikkien voimistama, radioaktiivisen aavikon taimenistutuksista kertova harras Pumzi (2009) oli mielestäni suoraan sanottuna pelkkää eurotyylistä kitshiä. Anteeksi että totean tämän ääneen, mutta tietyistä marginaalijutuista huolimatta elokuva tuntui tekotaiteelliselta opiskelijatyöltä, enkä ala sitä nostamaan jalustalle vain siksi, että maakarin ihonväri tai sukupuoli sattui olemaan tietynlainen.
