Luin tuossa ottia tuota pari iltaa takaperin loppuun John Watersin kirjan Liftari, joka herätti tunteita laidasta laitaan. Teoksen ideana törkypaavi (kuten takakansi häntä kutsuu) on saanut kustannussopimuksen matkakertomuksesta peukkukyydillä Amerikan halki.
Esipuhetta seuraa kaksi Watersin rustaamaa pienoisromaania, jotka spekuloivat parasta mahdollista (jonka aikana tätä mm. käytetään hipsterisirkuksen veitsenheittotauluna ja ottaa avaruusolennolta panot pakoputkeensa sillä seurauksella, että saa maagisen taika-anuksen) ja pahinta kuviteltavissa olevaa (tuloksina mm. struuma, kidutus ja kuoleman myötä tuomio helvettiin, jossa esitetään non-stoppina Frank Capran Ihmeellinen on elämää) reissua. Näiden jälkeen tulee vihdoin noin satasivuinen raportti siitä, mitä todella tapahtui. Huvittavinta lienee lopun kiittelyosion huomautus, jossa Waters kertoo, ettei hänen toinen sihteerinsä aina pysynyt kärryillä siitä, kumpi kuvitelluista matkoista on hyvä ja kumpi huono.
Kirjassa on pahat suvantonsa lähinnä fiktiivisten osioiden puolella, jotka tuntuvat paikoitellen teennäisiltä ja muka-hauskoilta – johtuen omasta mielestäni hänen hieman vajavaisista lahjoistaan sujuvan tarinan kertojana – mutta onneksi vain paikoitellen. Suurimalti osin Liftari on on mukavaa ja iloiseksi tekevää lukemista, jonka kevyen pinnan alta voi löytää myös syvempää sisältöä. Niteen rivien välistä kumpuaa dokumentaarinen kuvaus Yhdysvalloista mantereena ja sen asukeista (sama juttu, kuin esipuheessa mainitussa, tosijuttuna markkinoidussa mutta humpuukkia olleessa John Steinbeckin romaanissa Matka Charleyn kanssa), joiden arvot, ajatukset, mielipiteet ja ennakkoluulot ovat vahvasti läsnä alusta loppuun. Vaikka pelko hallitsee Jenkkilää, paljastuvat todellisen elämän kuskit – ne harvat, jotka liftarin kyytiinsä ottavat – inhimillisiksi ja mukaviksi henkilöiksi. Tosin tähänkin vaikuttaa selkeästi se, että suurin osa poimii Watersin autoonsa vasta tunnistettuaan tämän julkkikseksi. Silti oletettua pummia sääliviä rahantarjoajia ja muitakin vilpittömiä avustajua löytyy, ja myös eri tavoin ajattelevat ihmiset paljastuvat hyviksi tyypeiksi. Samalla kuullaan Watersin monologien kautta tämän ajatuksia yhteiskunnastaja ja maailmanmenosta sekä mielenkiintoisia kulttuurisuosituksia.
Liftarin loppuessa lukijalle jää hyvä mieli ja tunne, että vaikka pallo menee alati pahempaan suuntaan, toivoa on vielä olemassa. Parhaiten se säilyy ennakkoluulottoman ja positiivisen asenteen myötä. Kirja on myös omiaan muistuttamaan USA-vastaista henkilöä siitä, että vaikka kyseisen valtion hallitus on mitä on ja vaikka maa olisi tunnettu tosi-tv-jutuista tutuista pahimman luokan mölleistään, oletettavasti suurin osa senkin asukeista on ihan tavallisia ihmisiä.
Kaiken kaikkiaan Liftarin jälkeen onkin sangen masentavaa palata Sean Conneryn elämänkerran pariin, joka on juuri sitä, mitä tyylilaji pahimmillaan (siis silloin, jollei kyse ole raflaavasti kirjoitetusta kehumismaratonista) on: tylsästi etenevä ja kuivasti rustattu historiikki, jonka maali tuntuu alle 300 sivusta huolimatta olevan jossain hyvin, hyvin pitkän matkan päässä.
14.11. Kolme naista (2018) (DVD)
Jafar Panahin elokuva on epäilemättä jälleen dokumentaarisesti esitettyä fiktiota. Varsinaisesta juonesta ei voi puhua, vaan Panahi ja näyttelijä Behnaz Jafari suuntaavat tähteydestä haaveilevan tytön lähettämän itsemurhavideon myötä selvittämään tämän kohtaloa Iranin azerinkieliselle maaseudulle. Filmi keskittyy lähinnä kuvaamaan melko neutraalilla sävyllä takapajuisen ja taikauskoisen, vahvasti perinteisiin takertuneen alueen arkipäivää. Alleviivaavaa kantaa ei oteta, ainoastaan näytetään asiat sellaisina kuin ne ovat. Vaikka syrjäkylät ovat vanhoillisia, paljon paremmin ei ole muuallakaan maassa, mihin dialogi viittaa useamman kerran (matkustuskiellot, elokuvanteon vaikeus…). Siitä huolimatta, että Kolme naista on mielenkiintoinen, mitään kovin säväyttävää se ei tarjoa, ja vaikka kyse on ohjaajan omasta tyylistä, tuntuu kerrontatapa Taxi Teheranin jälkeen jo hieman kuluneelta.
15.11. Veljeni Leijonamieli (1977) (Teatteri/35 mm)
Olin nähnyt Veljeni Leijonamielen joskus ala-asteikäisenä, mutta päätin katsoa sen uusiksi innoituksenani käytäväpuheet, jotka hehkuttivat kyseessä olevan “se lastenelokuva, jota kukaan ei saanut pienenä katsoa”. Paha on mennä kiistämään, että ehkäpä laadukkain Astrid Lindgren -filmatisointi on hyvin synkkä ja tylyjä teemoja sisältävä. Paikoitellen teemoiltaan mestaritason animen Tulikärpästen hauta mieleentuova filmi alkaa isoveljen uhratessa itsensä vakavasti sairaan broidinsa vuoksi, hyppäämällä tämä selässään palamaan syttyneen talon ikkkunasta. Kun pikkuvelikin on lopulta kuollut, siirrytään väreihin ja kuvaamaan elämää tuonpuoleisessa. Tämä ei ole kuitenkaan luvattu satujen ja seikkailujen valtakunta, vaan totalitaristinen poliisivaltio, jota johtavan diktaattorin hallitsemismetodeihin kuuluvat orjuus, tyrannia, ulkonaliikkumiskiellot ja ilmiantajat. Kansannousun jälkeen vanhempi veljeksistä halvaantuu, joten he päättävät jälleen siirtyä parempaan maailmaan tekemällä yhdessä itsemurhan – melkoinen tapa lopettaa junioreille suunnattu elokuva.
Kolkkoa tunnelmaa keventää ympäristönä toimiva fantasiamaailma, jonka uskottavaksi saaminen ei liene ollut kovin vaikeaa, löytyyhän Ruotsista niin keskiaikaisia kortteleita kuin tunturimaisemaa. Muutama trikkikuva on yllättävän onnistunut, tarinan päähirviöksi nouseva lohikäärme tuo puolestaan jälleen kerran mieleen Ruggero Deodaton pahamaineiset Barbaarit. Vaikka leffalla olisikin runsaasti mahdollisuuksia horjahtaa tahattoman koomiseksi campiksi, onnistuu Olle Hellbomin pitää suitset tiukasti käsissään ja yleisilmeen loppuun asti surumielisenä. Suuren taistelukohtauksen hidastukset ovat tehokkaita, tultasyöksevän pedon lopullinen hoitelu luolassa ei sitten niinkään.
15.11. Buddha’s Palm (1982) (PC)
Shaw Brosin martial arts -komediassa on yhtä vähän järkeä kuin Niuvanniemen suljetulla osastolla. Tässä oli joku demoni, lentävä hirviö, tyyppi jolla oli venyvä jättijalka, pidempi tyyppi joka piti sylissään iskuja jakelevaa “kääpiötä”, valomiekkoja, huimia erikoistehosteita ja vaikka mitä muuta. Ainakin töiden jälkeen väsyneenä pakastepitsan ja limonaatin kanssa tämä toimi kuin kristillisen ompelukerhon kahvipöytään salaa sujautettu hashishkakku. En osaa selittää tästä juuri mitään puolta viikkoa myöhemmin, mutta suositellaan silti ehdottomasti kaikille.
16.11. The House That Jack Built (2018) (DVD)
Lars von Trierin elokuvilla on toisinaan tapana masentaa. Myöskään tämän sarjamurhaajaleffan pohtiminen ei jälkeenpäin(kään) saa oloa auvoiseksi. Matt Dillonin helkkarin hyvin tulkitsema päähenkilö on kuin pahuuden ruumiillistuma, jonka tekoihin ihmiskunnan synnit on pitkälti tiivistetty ja elokuvan aikana tämä muun muassa leikkaa sammakolta jalan ja tyttöystävältään rinnan (josta tekee kukkaron), ampuu lapsia sekä muutenkin kiduttaa ja lahtaa kanssaeläjiään silmittömästi.
Leffan voi nähdä symboloivan vaikka mitä, vaikka ohjaaja yrittää (taas yhtä Jack-nimistä) tappajaa helvettiin saattavan Vergen avustaman dialogin myötä kumittaa monen monituista tulkintaa pois (tosin kuvat Hitlerin, Maon, Idi Aminin ja muiden kauhuteoista eivät kyllä jätä paljoa epäilyksen alaiseksi – maailma tiesi, muttei kuitenkaan huomannut). Silti ainakin loppu, jossa kaikista teoistaan huolimatta vähemmän kurjan sijoituskohteen saava Jack yrittää kunnianhimossaan epätoivoisesti kavuta ylös manalasta ja putoaa tämän vuoksi sinne alimpiin lieskoihin, on mielestäni erityisen hyvin yhdistettävissä vaikkapa jatkuvan talouskasvun mukanaan tuomaan maapallon ekologiseen romahdukseen… tai jottain. En tiedä, ulkona on pimeää ja kirjoitusfiilikset tai kyky käyttää päätä juuri nyt erityisen matalalla.
Oli The House That Jack Build miten sadistinen ja raaka hyvänsä, ei sen väkivalta ainakaan ole viihteellistä, vaan saa katseluhetkellä aikaiseksi inhon kaikkia veriteoilla ja murhilla mässäileviä ajanvietepläjäyksiä kohtaan.
Päässäni soi Vesku Loirin äänellä “…talossa, jonka rakensi Jussi-iiiii-iiii!”
17.11. Isä Sergius (1918) (Teatteri/35 mm)
Leo Tolstoin romaaniin perustuvassa, ennen bolsevikkien valtaannousua filmatussa mutta vasta näiden myötä esitetyssä elokuvassa ukkokulta saa tietää morsiamen paneskelevan tsaarin kanssa ja painuu luostariin, jossa lihan himot eivät jätä häntä rauhaan. Lopulta tyyppi onkin jo vankina Siperiassa, mikä on aikamoinen arvonalitus aatelismiehelle. Niinhän se kai on, ettei ihminen voi luonnolliselle seksuaalisuudelleen mitään, vaan se vainoaa häntä hamaan loppuun saakka, sanoi Piplia ja muut pyhät papatukset mitä himputtia hyvänsä.
17.11. Budem zorki (1927) ja Aktsionery (1963) (PC)
Pari lyhyttä neuvostopiirrettyä olivat.
18.11. Beasts Clawing at Straws (2020) (DCP)
Eteläkorealaista gangsterileffaa seuraisi pääosin ihan mielellään, sillä se soljuu eteenpäin sujuvasti ja on myös mukavan värikäs, mutta ensiksikin inhosin sen monia kliseisiä hahmoja. Ärsyttävimpiä näistä olivat pahaenteisen ystävällisesti puhuva mafiapomo, jonka suurin naamanläpsyttelyhetki koetaan hänen pohtiessaan selkäänsä saamasta puukosta, että mikä ihme minua pistää, ja tämän tatuoitu kätyri, jonka robottimaisen rauhallinen kävely ja mekaaniset väkivallanteot ovat nykyelokuvassa nähtyinä yhtä vaivaannuttavia kuin bussissa äkisti löyhkää alkavat ja matkustajien kesken Cluedo-pelin käynnistävät ilmavaivat.
Beasts Clawing at Straws yrittää muutenkin esittää coolia siellä teennäisyyden rajamailla, surkeiden sattumusten, niiden myötä käynnistyvän väkivallantekojen sarjan ja siivoojan viimein löytämän rahalaukun ollessa kaiken niin hemmetin monta kertaa aiemmin muissa elokuvissa nähtyjä, että voi vain ihmetellä, mitä tekijät tällä kaikella ovat oikeastaan halunneet sanoa.
Nerokkaammatkin hetket pilataan yksinkertaistavalla alleviivauksella, parhaana esimerkkinä loppupuolen Lucky Strike -kohtaus: hahmo kertoo aiemmin elokuvassa, kuinka ks. tupakkamerkin haku kioskilta pelasti tämän hengen, sillä hänen maksaessaan syöpäkääryleitä sattui isompi ajokki jyräämään heidän pysäkissä olleen kiesinsä lyttyyn. Siitä lähtien hän on polttanut Lucky Strikea onnentupakkina. Lopummalla näemme sitten kohtauksen, jossa sama henkilö on lähes selvinnyt ryöstöstä, mutta painelee hakemaan savukkeita, törmää reissulla takaa-ajajiinsa ja juoksee kulman takaa tulevan roska-auton alle. Katsojan jo innostuessa moisesta kerronnasta, käppäilee tämän kaveri paikalle, vilkaisee maahan pudonnutta askia ja manaa: “Saatanan Lucky Strike!” Tässä kohtaa ilo latistuu tympääntyneeksi “pitikö tämäkin nyt vääntää idiooteille rautalangasta?” -huokaukseksi.
Leffan tyhjänpäiväinen jakaminen kappaleisiin tuo mieleen köyhän miehen Tarantinon.
19.11. Jin-Rô (1999) (DVD)
Dystooppisessa animessa leikitään ajatuksella, että Japani on ajautunut toisen maailmansodan ja miehitysjakson myötä talousliberaaliksi totalitarismiksi, jossa poliisin erikoisjoukkojen salaiset iskuryhmät murhaavat ihmisiä ja mielenosoittajat räjäyttelevät kaupungilla pommeja. Juoneen yhdistetty Punahilkka-tarina pohtii väkivaltakoneiston osasen (poliisivoimien rivisotilaan) asemaa inhimillisiä tunteita kokevan sekä toimistaan itse päättävän yksilön ja käskystä tappamaan valmiin pedon välillä.
Piirrosjälki miellyttää eläinmuseoiden ja muiden miljöiden ohella etenkin ihmishahmojensa osalta, jotka eivät ole animelle tyypillisellä tyylillä tehtyjä, vaan näyttävät teinipoikien onanian kohteita ennemmin ihmisiltä. Itse tarina on paikoitellen sekava ja tuo puhkikaluttuun valvontayhteiskunnan aiheeseen kovin vähän uutta tai mielenkiintoista. Veri lentää parhaimmillaan metrin kaarissa.
19.11. Paska juttu (1987) (PC)
Paikalla olleen katsojan tekemä lyhyt dokumentti legendaarisen Jumalan teatterin esityksestä ja sen jälkipyykistä oikeudessa. Niille, jotka eivät tapausta tunne, kerrottakoon pähkinänkuoressa, että kyseessä oli joukko Jouko Turkan oppilaita, jotka laittoivat Oulun teatterilavalla rähinäksi, suihkuttivat yleisöä vaahtosammuttimella, heittelivät näiden päälle ulosteita ja huitoivat katsojia ruoskalla. Performanssin – jota Turkka itse ylisti onnistuneeksi – artistiryhmästä löytyivät mm. Jorma Tommila ja Jari Halonen. Jumalan teatteria katsomaan tullut Paskan jutun ohjaaja Eeli Aalto oli katsojista ainut, joka ei suostunut poistumaan salista kesken esityksen, joka päättyi vasta hänen nostettua entisenä nyrkkeilijänä tumppunsa pystyyn ja uhattua häneen kiinni käyneitä näyttelijöitä itsepuolustuksella. Paska juttu onkin erityisen mielenkiintoinen tapahtuman dokumentointi sen loppuun saakka läpi käyneen ihmisen omin sanoin. Löytyy kirjoitushetkellä Yle Areenasta.
19.11. Viimeiset (2020) (Teatteri/DCP)
Virolaisen Veiko Ounpuun ohjaama, Lapin erämaiden kaivosten pariin sijoittuva keskivertoa parempi kotimainen. Kävin katsomassa tämän arki-iltapäivän eläkeläisnäytöksessä myyrmäkeläisessä Kino Myyrissä, saaden näin ensikosketukseni tähän pieneen ja viehättävään, juna-aseman vieressä nököttäneeseen lähiöteatteriin, jonka tilavaa aulaa nopeasti vilkaistessani ehdin kiinnittää huomioni esille pistettyyn pikkuprojektoriin, jota olisin mieluusti tarkastellut lähemmin, jollei näytös olisi alkanut suht äkäseen. Sali oli suuri ja tilava, penkit mukavan pehmeitä, kangas riittävän iso ja äänentoisto hyvä, eikä ainakaan tässä näytöksessä ollut mainoksia.
Itse elokuvasta meikäläistä ei kiinnosta kirjoitella sen pidempiä, sillä kuvittelisin tätä pureskellun lehdistössä jo ihan riittämiin. Toisaalta pistin merkille, että taisin olla seniorien joukossa ainut, joka repesi parikin kertaa leffan mustalle huumorille, kuten hyvin vakavasävyiselle kohtaukselle, jossa Tommi Korpelan näyttelemä nilkki kaivospomo yrittää juosta kerta toisensa jälkeen kauppapaperit kourassaan palmikkopäisen Sulevi Peltolan luokse, nyrkit pystyssä kiroava Samuli Edelmann perässään. Näyttely on hyvää laidasta laitaan ja Laura Birnin pottaa ja takatukkaa yhdistävä kampaus ehkä karmivin ikinä. Sven Grünbergin musiikit ovat parhautta.
19.11. Moottoripyöräcowboy (1973) (PC)
Moottoripyöräcowboy jäi katsomatta kesällä, joten käytin Areenan uusintaa nyt hyväkseni. Noviisi motskaripoliisi tulee oppimaan maanteiden viheliäisyyden kantapään kautta: Easy Riderin hahmoihin ampumaradalla harjoittelevat kollegat ovat henkisesti kieroutuneita kusipäitä, jotka nöyryyttävät ja mättävät “asiakkaitaan” sekä lavastavat näitä rikollisiksi. Kuolinsyyntutkijaa ei tunnu kiinnostavan selvä murhatapaus ennen kuin ylempi poliisijohto ottaa asian puheeksi ja päähenkilön pari näpistää kuolleen miehen rahat maantiekiitäjän ostaakseen.
Yhteiskunnan polarisaatiota sikäli mielenkiintoisesti kuvaavan ja hauskasti filmatun leffan tunnelmaa latistavat liika kesto ja hyvin ärsyttävät hahmot. Loppuratkaisun, joka on kuin käänteisversio jo mainitun Matkalla-leffan vastaavasta, voi nähdä symboloivan sitä, miten kuvattu lainvalvoja koki kohtalonsa liikaan liberalismiin hurahdettuaan, ja ikään kuin sanovan, että moottoritien siviileihin kuin vihollisiin suhtautuvat kanssapamputtajat pysyvät elävienkirjoissa paskamaisen, epäileväisen ja väkivaltaisen asenteensa vuoksi. Oli päätös sitten manifesti taantumuksellisuuden puolesta tai ei, vaikuttava se silti on.
20.11. Pähkähullujen paratiisi (1976) (DVD)
Mel Brooksin komedia, joka on rakennettu yhden idean, eli mykkyyden ympärille. Dialogin esittäminen tekstiplansseissa on virkistävää, mutta filmi itsessään ei tunnu alkavan koskaan, enkä nauranut ainoallekaan vitsille. Yrittäminen tehdä homma vähemmän totuttuun tapaan estää tätä olemasta täydellinen maailmanlopun katastrofi. Silent Movie -nimellä julkaistun hupailun suominimike on vähintäänkin kyseenalainen.
21.11. The Neighbour’s Wife and Mine (1931) (Teatteri/35 mm)
Japanin ensimmäinen äänielokuva on eräänlainen ajankuva, jossa kirjailija pissattaa lastaan ja ihmiset nukkuvat samanlaisten ikäviltä näyttävien puutyynyjen kanssa, millaisia Amos Rexin museon Egypti-näyttelyssä oli esillä. Esityksessä olleen 35-millisen filmikopion ääniraita oli melkoisen sökönä ja suhinan alta kuulunut puhe vaimeudessaan nippa nappa korvan kuultavissa. Eipä siinä sitten sen enempää, olihan tämä ainakin kuriositeetti ja ilmeisesti samalla myös eräänlainen dokumentti, jossa esiteltiin Nipponin 30-luvun arkea ovelta ovelle kulkevine kauppiaineen ja perinteitä esimerkiksi kulttuurin saralla syrjäyttävine länsimaisine tapoineen (jazz, pukeutuminen).
21.11. Sál ztracených kroku (1960) ja Stopy (1961) (PC)
Katsoin Criterion Channelista kaksi lyhäriä Tsekkoslovakiasta, ohjaajanaan loistavan Valerie and Her Week of Wondersin (siinä muuten elokuva, jonka voisi katsoa uudestaan!) tehnyt Jaromil Jires. Ensimmäinen oli kommentti ydinaseista, toisesta minulla ei ole tuota vähääkään kommentoitavaa.
21.11. Daughters of Darkness (1971) (PC)
Belgialais-ranskalais-saksalainen yhteistuotanto kertoo sulhasen perheeltä salaa avioituneesta varakkaasta miehestä ja köyhemmästä naisesta, jotka kirjautuvat merenrantahotelliin alkuperäisenä tavoitteenaan viettää siellä yhden yön. Samaan majoituspaikkaan hakeutuva nainen kiinnittää huomionsa heihin ja alkaa tyrkyttämään tuttavuuttaan liiankin innokkaasti. Nopeasti käy ilmi, että hän on 1600-luvun alussa kuolleen pahamaineisen unkarilaisen verikreivittär Erzebeth Bathoryn kaima – vielä yllättävämpi sattuma on, että leidin ystävätär on nimeltään Ilona (sama nimi, kuin Bathoryn murhien pääavustajalla). Illanhumussa käydään hurmeinen historian oppitunti, jonka jälkeen tapahtumat alkavat mennä alati houreisempaan suuntaan.
Erikoisen ja unimaisesti etenevän Daughters of Darknessin ideana on se, että vaikka viitteitä vampirismiin tyrkytetään katsojalle tuon tuosta, lopulta mikään ei paljasta sitä, ollaanko leffassa tekemisissä verenimijöiden kanssa, vaiko samoilla jäljillä Düsseldorfin vampyyrin tapaisten sekopäiden polulla. Omituinen tunnelma ja pitkälti yössä tapahtuvat kohtaukset pitävät mielenkiinnon suhteellisen korkealla, vaikkei elokuvassa (vastoin traileria) hirveämmin sensaationhakuisia kohtauksia ole. Nakuilua ja muutama murha löytyy ja verta valuu lettutaikinan verran, mutta tästä huolimatta leikkaamatonkaan versio ei tarjoa mitään kovin rankkaa menoa. Leffan voi nähdä kannanottona vaihtoehtoisesta naisten välisestä ystävyydestä väkivaltaiselle miehelle, mutta tämä lienee saivartelua. IMDb:n arvion kielikuvaa lainatakseni absintinhuuruista lopputulosta voisi verrata Jean Rollinin parhaimpiin filmeihin.
22.11. The Invincible Armor (1977) (PC)
Keskiyön elokuvahetki sunnuntaita vasten tuli vietetyksi kökkökungfun parissa. Leffa alkaa omituisella treenimontaasilla, jossa äijä kiskoo maasta paaluja sormillaan ja tekee monta muutakin urotyötä. Sitten näemme erilaisia kung fu -taktiikoita, kuten näkymättömän panssarin, tappavat sormet jne jne. Juonesta en ottanut mitään tolkkua, sillä parhaimmillaan katselin tätä hämärän rajamailla silmät aina välistä kiinni lupsahtaen, mutta tärkeintä on, että törkeää irtopartaa ja peruukkia käyttävä pahis (jolla on myös kaksoisolento, jonka hän puolivälissä filmiä tappaa) on haavoittumaton iskuille ja vetäisee ainoan haavoittuvaisen paikkansa eli pallit kehonsa sisälle leijonauroksen tapaan. Lopussa nämä murskataan nyrkinpuristuksella hienossa kohtauksessa, jossa leikataan kuvaan mehukkaasti rusentuvista kananmunista. Riz Ortolanin Sormi liipasimella -spaguun säveltämä musiikki on laitettu härskisti taustalle. Eksploitaatiota josta ei ainakaan tässä olotilassa voinut kuin nauttia. En tiedä mistään mitään ja nyt julkaisen tämän oikolukematta, hyvää karanteenia.
