Pitkään suunnitteilla ollut trippi Turkkuseen toteutui viimein kuluvan vuoden jo taakse jääneessä syyskuussa. Ohjelmassa oli niin mässäilyä, lautapelailua kuin muutaman elokuvan katselmustakin. Kävimme myös läpi paikallisia divareita ja kirppiksiä, ja tapasinpa eräässä elokuvaliikkeessä myyjän, joka pitkän hikoilun ja hermostuneen selailun jälkeen ilmoitti, ettei voi myydä minulle eräästä pahvilaatikosta vitosella löytämääni Hana-Bi – tulikukkia -dvd:tä, koska se olikin jo ostettu nettikaupasta. Jasså, eipähän sitä tietenkään voi sille verkossa klikkailleelle sanoa samaa, etenkään kun toinen asiakas seisoo konkreettisesti tiskin ääressä käteistä kourassaan ja monttu ällikästä auki. Huvittavinta taisi olla kuitenkin se, että kun pääsimme takaisin kämpille ja vuorossa piti olla isännän samaisesta puodista vuosia sitten hankkima kotimainen kauhuryönäpläjäys Succubus, huomasimme kotelon sisältävän ainoastaan kyseisen julkaisun bonuslevyn. Sil’ viissiin!
25.9. I Am Here… Now (2009) (PC)
En oikeastaan enää muista laisinkaan, mitä tästä piti muistaa. Neil Breenin auteur-työssä Breen esittää jonkinlaista taivaallista olentoa, joka pudottautuu maan päälle tekemään taikojaan. Muilla taisi olla hauskempaa kuin minulla, vaikka camp-aspekti onkin olemassa.
26.9. Dominion: Prequel to the Exorcist (2005) (DVD)
Paul Schraderin alkuperäinen Manaaja: Alku oli liian huono, joten Harlinin piti tehdä filmi uusiksi. Originaalin version katselu on kiehtonut mieltä jo pitkään, ja parempihan se oli kuin Rennyn kammotus, joskin CGI-hyeenat löytyvät myös tästä, eikä Schraderin elokuvakaan kummoinen ole. Isä Merrin potee toisen maailmansodan jälkeensä jättämiä demoneita Afrikassa, jossa saa muuta ajateltavaa ikivanhasta kirkosta löytyvästä oikeasta pirusta. Tässä oli muutamia jokseenkin onnistuneita kuvia ja parhaimmillaan otteessaan pitävää tunnelmaa, kunnes jokin uusi munaus, kuten niitä haaskaeläimiä poskeensa popsiva CGI-karja, jälleen muistuttivat karusta todellisuudesta.
26.9. The long good friday – pitkä perjantai (1980) (BD)
Mafiapomo listii porukkaa Lontoossa vailla omaatuntoa, mikä lopulta johtaa tutunomaisiin seurauksiin. Nollasta sataan aggressiomittarissaan hetkessä kiihtyvän tyypin raakojen tekojen listalle pääsevät tarvittaessa jopa ystävät, ja loppupuolen “ihan vahingossa” tapahtuva henkirikos on hyvä vertauskuva tämän järjenjuoksulle ja siitä riippumattomille tavoille hoitaa asiat: lopulta äijä on pelkkä omahyväinen, itsekeskeinen ja kaikkia muita halveksiva pikkunilkki, joka ei omaa isomman luokan gangsterilta vaadittavia aivoja. Mukana menossa on pyörii myös IRA ja muistaakseni musiikit olivat oikein mainiot.
26.9. Magic Crystal (1986) (DVD)
Viikonlopun yllättäjä oli toimintaseikkailukomediaa Hongkongista. Lapsi tuo Kreikan tuliaisina kotiin taikakristallin, jolla on jalat ja suu – siis epäilemättä myös suolista ja ulostuloaukko, mikä selittäisi viimeisessä skenessä “jostakin” ulos pulpahtavan pikkukristallin. Neuvostoliiton agentit haluavat taikakiteen ja pahiksia vedellään näin ollen pataan aina, kun esimerkiksi kristallin tarjoamalta jäätelöltä tai koulukiusaajan pieksemiseltä ehditään. Suosikkijaksossani matkamuisto rankaisee tyyppiä vaihtamalla tämän kädet ja jalat päittäin, mitä mies sen jälkeen yrittää epätoivoisesti peitellä. Lopummalla E.T.:n ohella aletaan kopioida myös Kadonneen aarteen metsästäjiä, kun jengi sukeltaa maan poveen, josta paljastuu paitsi iso kasa ansoja, myös kauan sitten jumiin jäänyt avaruusalus matkustajineen.
26.9. Epäilyksen yläpuolella (1970) (BD)
Elio Petrin mainiossa poliittisessa elokuvassa kuvataan kansalaisten yhdenmukaisuutta ja valtarakenteissa yhä kummittelevaa fasismin muistoa täysin perslävellä poliisimiehellä, joka murhaa jo alkukohtauksessa naisen, mutta lopulta vedetään väkisin pälkähästä lukuisista tunnustusyrityksistään huolimatta. Ennio Morriconen sävelmät ovat erikoiset.
26.9. Full Contact (1992) (DVD)
Ringo Lamin ohjaamassa honkkariäksönissä ammutaan ja tapetaan myös muilla tavoin sekä rikostovereita, vihollisjengiläisiä että syyttömiä sivullisia kuin videopelissä ikään. Jatkuvasta räiskinnästä ja räjähtelystä huolimatta poliiseja ei näy paikalla kuin alussa, jossa keikka-auton kuski lasauttaa nämä tukevalla tykillään Pyhän Pietarin pakeille. Gangsterien pettämäksi joutunut Chow Yun-Fat ryhtyy harjoittelemaan vasemmalla kädellä ampumista, elämään koiran kanssa ja juomaan kivennäisvettä, kunnes tulee koston aika. Anthony Wong on puolestaan hätääntyneen näköinen ja tyylitelty toiminta menee jo överin puolelle etenkin kohtauksessa, jossa kuvataan matrixmaista luotien hidastelua – seitsemän vuotta ennen kyseistä rimanalitusta. Filmin jälkeen oli kova keskustelu siitä, edustaako sen makeileva, poikia kainalossaan pitävä ja discohaiksi pukeutunut pääpahis homofobiaa vaiko ei.
27.9. Tyrannosaurus Azteka (2007) (PC)
Brian Trenchard-Smith halusi ilmeisesti ilmaisen loman Hawajille, joten sen varjolla piti mennä sitten kuvaamaan myös elokuva. Englantia puhuvat (mutta jossain välissä espanjan kieleen viittaavat) konkistadorit saapuvat atsteekkien asuttamalle saarelle, huomatakseen sieltä löytyvän myös parisen kappaletta CGI-tyrannosauruksia. Pocahontasin ja Asylumin ja kumppaneiden haielokuvat mieleentuovassa tortussa mm. nähdään tykinkuulan kimpoavan dinosauruksen nahasta ja vastavihityn sekä hengenvaarassa olevan parin juoksevan heti seremonian päätyttyä papin luota metrin päässä olevaan pusikkoon kuksimaan. Tehosteet ovat rumaa tietokonejälkeä, kuvauspaikkoja tasan kaksi (ilmeisesti hotellin takapiha ja viereinen metikkö) ja intiaanien uhripyramidi kaiketi ohjaajan lapsenlapsen pahvista askartelema. Meininki ei jaksa edes naurattaa, vaikka tämä valikoitui katsottavaksi joskus aamun pikkutunneilla paremman aivot narikkaan -töryn puutteessa (sääli että huomasimme, että televisiosta olisi tullut Teit meistä kauniin vasta varttia ennen sen loppumista – tuossa Tuukka Temosen merkkiteoksessa olisi aivan selkeästi ollut Eifel-tornia korkeammat psykoosipaska-arvot tähän verrattuna). Lopussa yksi saari säästyy eurooppalaisten valloitukselta vähän niinkuin Asterixissa ja juoppo pappismies keksii sangrian.
27.9. Alpha Omega (2016) (PC)
Maamme ykköstähden ja Yhteishyvän kansikuvapojan lyhytelokuva. Jos egoismiin voisi kuolla, ei Cheekin grillaamiseen tarvittaisi tulitikkuja ja bensaa. Vuoden vastenmielisin tekele. Suomalainen viihdeteollisuus: mä en olisi halunnut, että tässä käy näin.
27.9. Sonatine (1993) (BD)
Omituisessa yakuza-pätkässä kuvataan aluksi Tokiossa riehuvaa jengisotaa, jonka myötä Takeshi Kitano “poikineen” lähtee Okinawalle nitistämään vielä pari gangsteria ja sen jälkeen pitämään hiljaiseloa lomailun muodossa. Siinä sitten kuvataan, kuinka turhautuneet tappajat leikkivät paperinukeilla, sumopainivat ja ammuskelevat toisiaan ilotulitteilla hilpeissä montaaseissa, kunnes jälleen on aika äksönin.
Kuvaputki palaa pelipöydän ääreen
Pelasimme lauantai-iltana myös Hollannista tilaamaani Trivial Pursuit Ultimate Horror Editionia. Kuten arvata saattaa, säännöt ovat tutut perinteisestä pelistä, mutta kysymykset liittyvät sekä kauhuelokuviin, -tv-sarjoihin että -kirjallisuuteen. Lisätunnelmaa tuovat luilla, pentagrammeilla ja saatanallisilla symboleilla koristeltu pelilauta ja nappulat, jotka esittävät zombikättä, lihakirveen pilkkomia aivoja, vuohen pääkalloa, demoninukkea, pakkopaitaista torsoa ja jotain laatikkoa. Tunnelmavalaistus kynttilöineen puuttui tällä kertaa, mutta ilmankin pärjättiin.
Kysymykset on jaettu kuuteen kategoriaan, jotka ovat slasher, yliluonnolliset jutut, gore, hirviöt, komedia ja psykologinen kauhu. Vaikka tenttausten muotoilu on pahimmillaan painajaista (noin parin sanan kyssäri vedetään kaikella ylimääräisellä sälällä pitkäksi kuin Jasonin viidakkoveitsi), oli suurin osa arvuutteluista järkevän puoleisia, tosin mukaan mahtuu myös niinkin helppoja juttuja, kuin jonkun tuiki tuntemattoman sarjan erään hahmon sukunimen tietäminen. Kysymykset tuntuivatkin vaihtelevan laidasta laitaan mainstreamista hieman syvempään genrefanitukseen. Erittäin positiivista oli pääpainon kallistuminen niihin filmeihin.
Yhden erän perusteella on vaikea sanoa, kuinka kauan 1800 kysymystä kattava pakka kestää, kunnes samat kortit alkavat kummitella kädessä, mutta ainakaan tällä kierroksella moista ongelmaa ei syntynyt. Sen sijaan tämä lautapeli oli hyvä keino muistaa jälleen huolestua jo alkaneesta varhaisdementiastani, kun en Robert Mitchumin nimeä onnistunut saamaan päähäni sieltä ulos puserretuista tuskan kyynelistä ja irti revityistä hiuksista huolimatta. Myös kakunpalojen operoiminen muotoiltuihin pelinappuloihin ja niistä ulos oli pienen palikkakokeen takana. Englanninkielisistä kysymyksistä oli toisinaan vaikea saada selvää korttia näkemättä, mutta onneksi kukaan ei estänyt kysyjää kääntämästä virkettä suussaan suomeksi.
Loppuvaikutelmaksi jäi tämän testin perusteella oikein menevä ja hauska kokemus, jota pitää ehdottomasti päästä pelailemaan piakkoin uudestaan. Tai sitten vain alan vittumaiseksi ja hankin jostain sen ysärillä mainostettu Kohtaa Dracula – Elämäsi painajainen!, jonka pelkkä pakkauslaatikon teksti saa tuntemaan myötähäpeää kaikkia koskaan tehtyjä kauhupelejä kohtaan.
