Eihän tässä muutakaan voi. Roskaviikon kootut siirtyy jo kuudenteen osaansa. Tumppumies nousee haudastaan, ja matkustaa saappaiden ja spagetin kera preerialle, josta ei löydy pientä taloa. Sieltä kuitenkin löytyy lisää törkyä silmille, sillä lopettaminen tässä vaiheessa vuotta olisi mielenterveydelle haitallista ja hyvien tapojen vastaista. Nyt ammutaan kuudesti laukeavalla, eikä puhuta. Noudattakaa Tucon oppeja.
7.12.2020: The Last Killer (1967)
Paha posse polttaa George Eastmanin talon, tappaa talossa olevat vanhemmat ja ampuu miestä rintaan. Kuoleman kielistä hänet pelastaa Dragomir, joka osoittautuu varsinaiseksi pyssysankariksi. Koulutusjakson aikana virnistelevä Eastman oppii ampumaan pulloja ja kurkkii muun muassa kivien takaa harjoitustaiston aikana. Lisäksi hän vannoo kostoa kelmeille, ja The Last Killer on varsin maukasta spagettia, hyvillä musiikeilla maustettuna. Perinteinen kostojuoni on sekin vangitsevan hyvän kuvauksen ansiosta keskivertoa westerniä kelvollisempaa. Loppuhuipennuksessa ei paljon odotella, joka tekee kokonaisuudesta nopeamman ja allekirjoittaneelle sopivan kotoisan.
7.12.2020: Twice Dead (1988)
Bert L. Dragin ohjaamassa ja käsikirjoittamassa kasarikauhuleffassa ei tapahtumien summalla juhlita. Joku viiksivallu on kuollut kartanossaan, jonka uusia asukkaita hän alkaa kummitella. Jostain syystä myös lähiössä asuvat kovikset ottavat talon teinit silmätikuikseen. Mitään mainittavaa ei oikeastaan tapahdu ennen viimeistä varttia, jossa sitten turboahdetaankin tuutin täydeltä. Läskikovis joutuu riivatun prätkän tappamaksi, jonkun toisen koviksen kuminen pää jää hissikuiluun verestä märkänä ja tissitkin nähdään pitkän pätkän päätteeksi. On suorastaan törkeää väittää leffaa hyväksi. Joten en tee niin.
7.12.2020: Silmänkääntäjä (2006)
Joskus on melko hyvä katsella uusiksi vanhoja tuttavuuksia. Näin pääsi käymään maanantai-iltana, kun emme vaimon kanssa keksineet mitään parempaakaan katseltavaa. Olen aina ollut kiinnostunut taikuudesta ja illuusioista. Joten Silmänkääntäjä osuu varsin hyvään rakoon aiheensa kanssa. Itse elokuva on hyvin rytmitetty tarina, joka sijoittuu 1800-luvun Wieniin ja sen aristokraattiseen ilmapiiriin. Edward Nortonin esittämä taikuri osaa viihdyttää kuin myös ällistyttää yleisöä. Jonkinlaiseksi romanttiseksi pukudraamaksi kokonaisuus on silti sopivan mieluisa, jossa Norton palaa takaisin Itävallan kotikonnuilleen menetetyn rakkauden perässä. Myöskään Kierrätyskeskuksesta hommatun DVD:n heikko laatu, tunnelmaa hakeva kuparinen filtteri tai englanninkielinen puhe eivät pilanneet taidokkaasti tehtyä leffaa. Loppuratkaisu on hyvään taikurihenkeen jännittävä ja skeptikkoja miellyttävä.
MATKA PREERIALLA JATKUU VATSAN KAUTTA KIVEN JA KANNON
8.12.2020: Dollari hampaissa (1967)
Sitä se on, kun tähän maukkaan spagetin makuun pääsee, niin sitä tahtoo ahmia lisää haarukkakaupalla. Viiksetöntä Charles Bronsonia muistuttava Tony Anthony saapuu meksikolaiseen tuppukylään, eikä puhua pupella juuri ollenkaan. Jotkut kullan perässä olevat ahneet meksikanot riehuvat ja rälläväät minkä kerkeävät, joka aiheuttaa päänvaivaa kuuliaisille keskivertokansalaisille. Kelvollisen italowesternin tapaan tämäkin lautasellinen pastaa on nihilististä, vähäeleistä ja yöllisiä otoksia lukuun ottamatta kuvauksen puolesta kaunista. Kliseisesti loppuhuipennus on klassikkokamaa, jossa Anthony laittaa yksitellen kaikki pahikset haudanlepoon, välillä kurkkien ja ampuen lankkujen alta, ja välillä yksinkertaisesti vain olemalla lännen nopein. Jatketaan matkaa preerialla tämän muukalaisen matkassa vähän myöhemmin tässä blogissa.
8.12.2020: Palkkionmetsästäjä (1993)
Suoraan videolle räpelletyssä Lorenzo Lamasin toimintaleffassa joku saksalainen Matulaa muistuttava lihaskimppuinen Tarzan alkaa himoita liikaa pääomaa. Mukana menossa on aivan liian kaunis nainen, joka kuumaverisesti tappaa kaikki hyvikset jatimatikillaan. Lamas ei tee juuri mitään, mutta innostuu hakkaamaan jossain tunkkaisella salilla aasialaisia munille. Lopputulemassa köyhänpojan Corey Feldmanin skidilauma auttaa Lamasia voittamaan pahikset ja Natsitarzan tapetaan kuolettavan tylsästi.
Pitipä vielä todeta leffan musiikkien olevan hyvää rumpukonetta ja toiminnan ala-arvoisen laadutonta. Juuri sellaista, josta minä pidän. Ehkä.
8.12.2020: Luotisade Broadwaylla (1994)
Viikon ”pakollinen” Woody Allen on sitä tuttua ja turvallista neuroottista settiä, jossa häsläävä John Cusackin esittämä näytelmäohjaaja sotkeutuu 1920-luvulla mafian metkuihin, kun hänen tulevaan näytelmäänsä pestataan täysin lahjaton rasittava diivaksi haaveleiva Jennifer Tilly. Rasittavan raakujan henkivartijana nähtävä Chazz Palminterin kovanaama antaa Cusackille neuvoja kirjoittamiseen ja näytelmästä tulee menestys, jota kukaan ei olisi uskonut. Uskottava on kuitenkin, että Allenille tyypillisesti aikakausi romantisoidaan kultaiseksi ajaksi, jolloin asiat olivat paremmin. Huumori ei ole nauruhermoja kutkuttavaa, vaikka useaan otteeseen Dianne Wiestin esittämän diivan letkautukset saavatkin aikaan hymyilyä. Myös Jim Broadbentin karismaattisen veijarihahmon loputon ruokahalu ja kasvava maha ilahduttavat näinä vaikeina aikoina.
Taaskaan en tiedä puolikaan, mitä kirjoitan. Tuskin kukaan tästä kuitenkaan mitään tajuaa. Tillyllä on muuten harvinaisen rasittava ääni. Se käynee ainakin selväksi.
SOPIVAN KYPSÄÄ SYÖTÄVÄKSI
9.12.2020: The Stranger Returns (1967)
Tony Anthonyn muukalainen palaa jatko-osassa, jossa hänellä on aluksi mukaan päivänvarjo kuin Jodorowskylla El Topossa. Varjo kuitenkin unohdetaan sukkellaan, kun juonessa myyttinen antisankarimme on jälleen mammonan perässä. Yllätyksettömästi meksikolaiset ovat ilkeitä ja nauravat alati paskaisesti. Nihilistinen tyyli sopii hyvin tällaiseen italianpataan, jonka parissa viihdyn kerta toisensa perään näemmä paremmin kuin hyvin. Hikistä tunnelmaa tasapainotetaan yöllisillä ammuskelukohtauksilla, joissa irstaan näköinen pappi ampuu ilotulitteita jumalan armosta. Samaan aikaan nimetön muukalaisemme tappaa likaiset konnat nelipiippuisella winchesterillään. Sieluni lepää.
9.12.2020: The Prestige (2006)
Illan klassikkokatselussa katsoimme yhdessä vaimon kanssa Christopher Nolanin taikurielokuvan, jota pidän ohjaajansa tasaisimpana ja parhaana teoksena. Juonenkuljetus on alun pienen haparoinnin jälkeen taidokasta kahdessa aikajanassa hyppimistä. Kahden taikurin välienselvittelyä ja sen jälkipyykkiä pestään kahden tunnin keston aikana mainiosti. Palkintojen arvoiset roolisuoritukset vetävät lähes joka ikinen isommassa roolissa oleva näyttelijä. Etenkin pääosakaksikon Balen ja Jackmanin välinen kemia on huikeaa katseltavaa. Hyvin makaaberiksi menevä huipentuma on parasta elokuvaa, mitä Hollywood on 2000-luvulla tuottanut, vaikka Nolan tuttuun tapaansa tahtookin vääntää kaikki koukerot rautalangasta. Tunnelma ja ajankuva ovat kuitenkin rautaisia, jonka vuoksi twistit eivät tunnu turhan päälle liimatuilta. Kuuluvathan ne tavallaan myös tällaiseen taikurien koodin paljastamiseen. Kliseisesti kaikki on sitä, miltä se näyttää ja mikään ei ole sitä, miltä se näyttää. Näihin tunnelmiin on hyvä päättää jälleen pallonmuotoinen kommenttini.
AL DENTE Á LA TUMPPUMIES
10.12.2020: Ammu ensin – enkelit maksakoot (1971)
Nyt ollaan enemmän siellä roskaviikon antimien seoksessa. Ohjauksesta vastaa Pasquale Squitieri ei tiedä mistään mitään. Tajuttoman huonolla kuvan- ja äänenlaadulla varustettu annos spagettia, jossa köyhänmiehen George Hilton lähtee kostamaan perheensä kuolemaa. Klaus Kinskillä on silmälasit ja hän syö yhdessä kohtauksessa banaania. Joku väittää tätä Tarantinon suosikkileffaksi, mutta en tuohon ota tämän enempää kantaa. Viimeinen koitos on kuvattu niin pimeässä, ettei siitä saa mitään selvää. Ivan Rassimov melkein poltetaan elävältä ja intiaanit ampuvat nuolia ja huutavat uauaua! Suomenkielisestä nimestä pieni plusmerkki.
10.12.2020: School Spirit – kummitus käy kuumana (1985)
HALU ON HIRVEE MUTTA LIHAA EI OLLENKAAN…
Fix-Galleria
80-luvun tissikomediassa jostain yli-ikäisestä pallinaamasta tulee kummitus, koska hän kuolee autokolarissa. Jossain kohtaa tämä juonikuvio unohdetaan täysin, koska on tärkeämpää näyttää bilettäviä teinejä, kiukkuisia opettajia ja yläosattomia tyttöjä. Missään ei ole tämän enempää tolkkua ja loppuun on säästetty twisti, joka saisi jopa Christopher Nolanin ällistymään. Todella turha ja tarpeeton elokuva.
10.12.2020: Nocturne (2020)
Jotakuinkin täysin väärä elokuva tähän mielentilaan. Amazon Primen alkuperäistä tarjontaa oleva Nocturne käsittelee kateutta, pettymyksiä ja menestystä saatanallisen teemansa kautta. Nuorista kaksossisaruksista toinen on menestyvä pianonsoittaja, kun taas toinen on kateudesta katkera ja tekee diilin paholaisen kanssa edistääkseen uraansa. Mystiikkaa ja psykologisia näkemyksiä enemmän sisältävä filmi on väsyneenä vaivaannuttavan pitkäveteistä katseltavaa, vaikkei sen lähdeidea surkea olekaan. Ehkä jossain toisessa mielentilassa filmin olisi voinut katsoa avarammin silmin.
SYÖDÄÄN LAUTANEN TYHJÄKSI
11.12.2020: Päänahat (1987)
Nimet Claudio Fragasso ja Bruno Mattei eivät lupaa kummoista, mutta juuripa siksi Päänahat onkin mukava yllätys. Joku köyhänmiehen Sean Connery esittää etelävaltioiden kenraalia, joka on superrasistinen kusipää, tappaen kaikki intiaanit, jotka vain töikseen ehtii. Eräs inkkarityttö kuitenkin onnistuu pakenemaan verilöylyn jälkeen, ja hänet pelastaa hyvin pallinaamainen cowboy. Pallinaaman ja inkkarin välille alkaa äkkiä muodostua suhde, jossa haavoja kuin myös lihallisia tarpeita hoidetaan.
Spagettiwesternien ehtoopuolen helmeksi paljastuva leffa on yhtä öistä kohtausta lukuun ottamatta A-luokkaisen hienosti kuvattu. Hikeä, verta ja skalpeeramista on luvassa koko rahan edestä. Vielä kun lopussa ammutaan räjähtäviä nuolia, niin mitä muuta sitä enää kehtaa pyytää roska-annokseltaan. Ai niin, tietysti, sen räjähtävän miehen!
KARANTEENISSA
11.12.2020: The Lie (2018)
Amazon Primen turhaakin turhempaa tuherrusta, joka ei stressitilanteessa ollut kovinkaan hyvä leffa. Mielelläni kirjoittaisin tästä enemmän, mutta se olisi valetta.
Sitten jotain totta. Nyt kävi näin, että meidän perheessä on todettu pahamaineinen korona. Olemme nyt jouluaattoon asti eristyksissä. Joten en tiedä ehtiikö tai jaksaako tässä pitää perinteeksi muodostunutta maanantaibloggausta yllä. Juuri nyt on heikko olo. En ota vastuuta kirjoitusvirheistä. Osaatte lukea minua joka tapauksessa.
12.12.2020: Hatchet (2006)
Palataan kuitenkin siihen, että leffoja katsellaan, jos niitä ehditään. Jossain primen dokkarissa hehkutettu Hatchet on typerä leffa, jossa juoni on jätetty romukoppaan ja pääpaino on tisseissä ja ylipursuavassa väkivallassa, joka ei kuumessa jaksa säväyttää. Vuosisadan pökkelöimmän loppuhuipennuksen jälkeen meille kerrottiin, että tekstityksestä oli vastannut Taavi Tammenterho. Itse elokuvaa tämä ei tee paremmaksi, mutta kyllähän se huuruissa olevaa jaksoi naurattaa. Mukana oli muuten Robert Englund ja olen tämän joskus ennenkin nähnyt.
