Kuten hyvään roskaan sietääkin kuulua, ei se lopu, vaikka niin luvataan. Joten tämä on kliseitä noudattaen uusi alku. Mitäpä tällä viikolla sitten tarjoillaan. Ainakin lihaksia ja tissejä, hiekkaa ja sandaalia, barbaareita ja pimuja. Kuka tietää, mitä roskalaatikon pohjalta löytyy. Ehkä jotain herkullista. Pakotettu olkoon minun tarpeeni tapitella paskaa, jottei sinun tarvitse. Sitten pullistuneen verisuonen kautta asiaan, koska tässähän alkaa jo lihaksia särkeä.
30.11.2020: Diego Maradona (2019)
Ennen roskaan palaamista, muistellaan hetki kuolleita. Jumalan käsi ja jalkapallon Jeesus, Diego Maradona, siirtyi ajasta ikuisuuteen. Suru-uutinen tavoitti hetkessä kaikki. Myös Kuvaputken toimituksen.
En suinkaan pidä itseäni jalkapallon eksperttinä, mutta Maradonan nimi on sellainen, jonka toki tiedän. Kehuttu dokumentaristi Asif Kapadia on kasannut valtavasta arkistomateriaalista henkilökuvan tasapaksusta Maradonasta, joka käsittää niin nousut kuin laskutkin. Vähemmän tietävälle dokumentti sisältää paljon kiinnostavia arkistokuvia, mutta enemmän aiheeseen perehtynyt tuskin saa mitään suurta tietoiskua.
Kuten totesin, kuulun itse tuohon ensimmäiseen ja tiesin lähinnä vain Maradonan kuuluisan käsimaalin ja huumesekoilut. Dokkari käsitteleekin jalkapallon lisäksi paljon kohteensa yksityiselämän sotkuja mafian ja huumeiden kanssa. Luettuani Wikipediasta lisää aiheesta, olisin toivonut näkeväni myös pätkiä Kuubasta, jossa Maradona tunnustautui Che Guevaran kannattajaksi ja tapasi itsensä Fidel Castron.
Hilpeyttä herätti myös Maran oma uskonto, jolla on vankkoja kannattajia jalkapalloilijan kotimaassa Argentiinassa. Kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen kokonaisuus ristiriitaisesta henkilöstä, joka kulminoi omalla tavallaan koko henkilöpalvonnan älyttömyyden.
30.11.2020: Amatsonien areena (1974)
No niin! Amatsonien areena. Pam Grier ja muut naiset kaapataan Rooman vallan aikaan johonkin köyhänmiehen keisarin areenalle. Ensin heidät tahdotaan vain viiden pennin huoriksi, mutta myöhemmin heistä leivoitaan kissatappeluiden takia gladiaattoreita. Juoni on vähäpätöinen, mutta puvustus, lavastus ja tunnelma varsin korkeatasoista. Mukavan viihdyttävässä seikkailuleffassa on siis väkivaltaa, alastomuutta ja sirkushuveja tiirailijoilleen. Leffaa voinee myös tutkia feministisenä vastalauseena kaikelle maskuliiniselle pullistelulle, joita nämä sandaalileffat normaalisti ovat. Lisäksi Grier on hyvässä kunnossa ja vetää varsin hyvän roolin. Pakko pistää nämä ympäripyöreät Kolosseumin muotoiset kommentit tauolle, sillä sekoaminen alkaa olla lähellä. Palaan kotvan kuluttua, jolloin barbaarit tulevat!
30.11.2020: On aika tappaa (1996)
Ei tämä ympäripyöreä kippurahäntä malta pysyä poissa. Pahoittelut blogin ja kommenttien laaduttomuudesta, jotka tulevat jatkumaan kautta linjan tässä uudessa alussa. Nyt muistellaan jälleen kuolleita, kun käsittelyyn pääsee Joel Schumacherin oikeudenmukainen elokuva. Mukana menossa myöhemmin paremmin tutustuneet Kevin Spacey ja Chris Cooper. Sekä tajuttoman lahjakas Kiefer Sutherland isänsä Donaldin kanssa.
Mennään sitten siihen juoneen, joista olen usein pakotettu jotain kertomaan. Kaksi punaniskaa raiskaavat kymmenen vuotiaan tummaihoisen tytön. Tytön isä päättää ottaa oikeuden omiin käsiinsä ja tekee konekiväärillä junteista reikäjuustoa oikeusalinaulan portaikolle. John Grishamin kirjaan perustuva On aika tappaa, on hyvä filmi. Monipuolisen näyttelijäkaartin lisäksi käsikirjoitus käsittelee oikeutta monesta eri näkökulmasta, kysyen kenellä on oikeus päättää toisen ihmisen tappamisesta tai kenellä on oikeus ottaa oikeus omaan käteensä. Poliittiseksi peliksi menevä huipentuma on hyvää oikeussalidraamaa, vaikka loppuratkaisun voi arvata lähes heti.
AIKA TAPPAA KATSELUHALUT
1.12.2020: Ator – Taisteleva kotka (1983)
“Hän oli barbaareista verenhimoisin…”
FIX-Galleria
Barbaarimeininki jatkuu pornoleffoillaan maineensa viimeistään menettäneen Joe D’Amaton italialaisella miekkojen kilinällä. Atorin perhe murhataan jonkun hämähäkkejä palvovan kaljupään toimesta. Ator karhunpoikansa kanssa on eräänlainen luvattu Jeesus, jonka on tarkoitus tuoda rauha ja tasapaino mystiseen maailmaan. Kuten jo arvatakin saattaa, ei elokuvassa ole mitään verenhimoista barbaaria tai käärmeitä, vaikka kansikuva niin väittääkin. Tunnelma on kaikin puolin tylsää metsässä oleskelua, ja vasta lopussa joku jättimäinen hämähäkki vääntää ripulit rinteeseen. Ripulia on siis koko leffa, jonka buugia eivät nostata edes keskinkertaisen hyvät musiikit. Lopussa räjähtävä tulivuori on yksi harvoja kohokohtia, josta on hyvä jatkaa matkaa alaspäin.
1.12.2020: Silk (1986)
JENNY SLEIGHTON ON SILK. KOVA, KAUNIS JA VAARALLINEN JEPARI.
FIX-Galleria
Cirio H. Santiagon tylsääkin tylsempi jeparileffa sijoittuu 80-luvun Havaijille, joka näyttää enemmän Filippiinien slummilta 70-luvulla kuin miltään amerikkalaisten raiskaamalta lomakohteelta. Alussa on kovanluokan toimintaa, kun katsojalle esitellään, Silk, eli naiskyttä, joka yksin ampuu lonkalta pahikset kumoon. Sitten ei tapahdukaan mitään, koska alun coolin mäiskeen jälkeen seuraavaa vauhtikohtaa saadaan odottaa puoli tuntia. Juoni ei oikeastaan kiinnosta veritipan vertaa, ja onkin hauskempaa miettiä, miten elokuva onnistuu tekemään jonkin laisen Guinnessin ennätyksen köyhissä miehissä. Tarinassa nähdään köyhänmiehen Arnold Vosloo, Sammo Hung, Christopher Lee, Lee Van Cleef ja pahamaineinen rekkahomo. Räjähtävä lentokone loppukohtauksessa on harvoja valopilkkuja. Pallinaamat painokoon vittuun.
1.12.2020: Madness in the Method (2019)
Hassuihin sivurooleihin kyllästynyt Jason Mewes haluaa olla vakavasti otettava näyttelijä. Hän saa käsiinsä metodinäyttelyn oppaan, jolla asian voi korjata. Jostain syystä Vinnie Jonesin kanssa hengaileva Mewes onnistuukin oppaan avulla tappamaan jonkun ylimielisen brittiohjaajan sekä silminnäkijän. Samalla Dean Cain antaa Mewesille vinkkejä, miten välttää artistin sudenkuopat ja selvitä elävänä faneista. Myös Kevin Smith käy kaverillisesti esittämässä itseään tässä metafiktiossa.
Mewesin itsensä ohjaama esikoispitkä onkin herkullisen hulvattomista lähtökohdistaan johtuen hyvä, vaikka tietty ammattitaidottomuus paistaa pitkin elokuvan etenemistä. Loppuratkaisu on silti varsin yllätyksellinen ja sitä kautta jopa fantastinen.
ELÄMÄ ON IHMISEN PARASTA AIKAA, VAIKKA VOISSA PAISTAISITTE MINUT
2.12.2020: The Warrior and the Sorceress (1984)
Jossain fantasiaplaneetalla David Carradinen esittämä onnensoturi saapuu paikalliseen linnakkeeseen, jossa kaksi klaania mittelevät vallasta. Carradine on niiden puolella, joilla on antaa hänelle enemmän kahisevaa. Miltei juoneton miekka ja magia –filmi etenee varsin nopeasti, vaikkei siinä tapatumilla juhlitakaan. Parhaiten kokonaisuudesta mieleen jää alati rintavarustustaan esittelevä velhotar. Muita muistettavia hetkiä ovat köyhänmiehen Kevin Sorbon kiukuttelut, raiskaavat lonkerot lattiasta ja nelitissisen naisen eroottinen tanssi, joka päättyy kyrpä otsassa tilannetta todistavan Carradinen pahoinpitelyyn. Menoa ja meininkiä ei ole valaistu laisinkaan, vaikka fantasiaplaneetalla on kaksi aurinkoa.
2.12.2020: Alien 2: On Earth (1980)
Tää leffa ois voinu olla hyvä elokuva jos tää ei olis niin paska leffa
Naisia vähän enemmän kuin miehiä vihaava Nasu
Mielessäni mietin, että tämä on huono idea, mutta silti annoin mennä. Nyt kaduttaa.
Lähestulkoon kelvoton italialainen halpajatkis Alienille, jossa palloillaan suuri osa ajasta pimeässä luolassa, jossa ei tapahdu mitään. Kukaan ei osaa kuvata, kukaan ei osaa mitään. Kaikki on tehty totaalisen päin vittua, vaikka jossain kohtaa silmästä pullahtaa ulos ankea lonkerokaulainen mupetti. Sitten taaskaan ei tapahdu mitään, ja kaikki selitetään jollain arkistoista kaivetuilla avaruusvideoilla, miten merenpohjan kautta jonnekin perseraiskattuun luolaan on eksynyt symbioottisia munia, jotka lisääntyvät oman logiikkansa mukaan, jos naiset kirkuvat tarpeeksi kovaa. Yhdessä ainoista huippuhetkistä, jonkun pallinaaman päälle kaadetaan litra maalia, jota väitetään pokkana vereksi. Irtopää lentää maahan ja sitä kuvataan valehtelematta lukuisia kertoja, koska budjettia on ollut rajallisemmin kuin minulla on taitoja ilmaista itseäni. Lopulta päästään kliimaksiin, sillä kaikki ihmiset vain katoavat ja keilahallissa ei ole ristinsielua. Miksi minä käytän aikaani tähän? Nähty materiaali nimittäin sopisi sellaisenaan Guantanamo Bayn vankileirille kidutusvideoksi.
Ciro Ippolito saattaa hyvin olla ammattitaidottomin ohjaaja, jonka tiedän. Olen puhunut.
3.12.2020: Rautasoturi (1987)
Tämäpä vasta mukava yllätys. Suhteellisen kamalan barbaari/sandaaliviikon päätöselokuva on kaikkea muuta kuin surkea räpellys. Rautasoturi on A-luokan elokuva B-luokan tiimiltä. Musiikeissa on valtavasti tunnelmaa, kuvaus on erittäin tyylikästä ja juoni on seikkailua sanan paremmassa merkityksessä.
Ator on siis täällä jälleen, mutta tällä kertaa ilman karhunpoikastaan. Hänen kaksoisveljestään on tullut pahamaineinen rautasoturi, joka kylvää tuhoa fantasiamaailmaan sijoittuvassa tarinassa. Meininkiä on koko keston ajaksi, kun taiteellisesti unenomaiset surrealistissävytteiset hetket pitävät filmin alati kiinnostavana. En oikein osaa pukea tätä paremmin sanoiksi, vaikka iloitsenkin kokonaisuuden täyttämästä riemusta. Ympäripyöreän sepustukseni voineekin lopettaa hyvin tähän ja todeta leffan myös sisältävän räjähtäviä vieriviä kiviä, sillalla haahuilua ja Hellraiserista tutun mystisen laatikon. Myös noituutta on jatkuvasti ilmassa, joka johtaa palavan nuken tiputtamiseen kielekkeeltä. Itse koreografiat taisteluissa ovat nekin laatua, vaikka verta gorehoundit saattavatkin kaivata desin enemmän.
3.12.2020: Yöihmiset (1985)
Roger Cormanin tuottamassa tylsässä ilotyttöleffassa ei tapahdu mitään. Raakalaismainen pallinaama rähisee ja laittaa kaikki paikat paskoiksi. Mukana menossa on myös Ally McBealista tuttu hassumies, joka kertoo kullinsa olevan kovana. Joku poloinen kärsii ennenaikaisista siemensyöksyistä, kun taasen hotellin tiskirotta tahtoo sadomasokistisia nautintoja kahdelta gimmalta samaan aikaan. Jossain kohtaa ollaan tissibaarissa ja neonvalot loistavat. Leon niminen näyttelijä elää vain kahdesti. Lopussa rähisevä pallinaama saa luodin rintaansa ja ainoastaan jammailtavat musiikit ovat enää mainitsemisen arvoisia. Tajunnanvirtani on loppumassa.
3.12.2020: Sinisilmä Mickey (1999)
Hugh Grant esittää tässä kepeässä hömppäleffassa taidehuutokauppiasta, joka kosii tunnetun mafioson tytärtä. Alkaa vaivaannuttava tilannekomedian sarja, joka saisi jopa Mr. Beanin punastumaan.
Erikoislaatuisesti en kärsinyt Sinisilmä Mickeytä katsoessa, vaan jopa salaa nautin sen noloista tilanteista ja lumipallomaisesta juonenkasaantumisesta. Etenkin James Caan onnistuu tuomaan paatuneena mafiapomona kuivaa huumoria kokonaisuuteen. Lopun farssi on yllätyksellinen ja kyseessä on paljon mainettaan parempi komedia Grantin katalogista.
PIDÄTTÄKÄÄ HENGITYSTÄNNE! TÄMÄ EI OLE TÄSSÄ!
4.12.2020: Whatever Works (2009)
Woody Allenin ja Larry Davidin yhteinen elokuva on juuri sitä, mitä siltä sopii odottaa. Neuroottinen käsikirjoitus yhdistyy kyyniseen ja ihmisvihaiseen henkilöön, joka toimii kuin… en nyt keksi mitään vertauskuvaa. Kuten Jäitä hattuun myös Whatever Works toimii eräänlaisena metafiktiona, jossa David esittää niin sanotusti itseään. Välillä hän jopa intoutuu flirttailemaan kameralle ja kertoo yleisön katsovan elokuvaa vain hänen takiaan.
Silti käsikirjoitus on taattua Allenia, joka poukkoilee loistavasti kuvattujen sekä kirjoitettujen hahmojen sisäisten solmujen kanssa. Huumori on misantrooppista, joka miellyttää erityisen paljon allekirjoittanutta. Jos pidät kommenteistani, katso tämä elokuva. Jos pidät Larry Davidin jutuista, katso tämä elokuva. Homoilu on muuten edelleen miesten hommaa. Sen minä ainakin tätä katsoessa opin. Opin myös jotain muuta, mutta en tiedä mitään. Jotenkin tämä kirjoittaminen vaihteeksi tökkii. Palataan asiaan, kun keksin uusia kujeita.
4.12.2020: Yesterday (2002)
Täällä ollaan taas!
Keskinkertaista huonommassa korealaisessa scifileffassa seikkaillaan vuodessa 2020. Leffa on kuolettavan tylsää ja sekavaa toimintaa, jossa lähestulkoon mikään ei kiinnosta ensimmäisen vartin jälkeen. Juonessa on potentiaalia, jos jotain positiivista yrittää keksiä. Siinä joukko lapsia katoaa vuonna 1990, ja kolmekymmentä vuotta myöhemmin joku sarjamurhaaja terrorisoi korealaisia ympäri kaupunkia. Aikuiseksi kasvaneiden lasten muistot ovat pirstaleisia ja tunnin jälkeen huomasin olevani kokonaisuuden kanssa täysin hukassa.
Onkin varmaan selvää, että ainoa syy katsoa Yesterday on kuluva vuosi, jonka takia etenkin sen moderneille teknologisille ratkaisuille on helppo hihitellä. Esimerkiksi murhatutkijoiden vempaimet, joilla voi selvittää ties mitä tietoja uhreista pelkästään tökkäämällä sen kuolleen ruhon hapaisiin kiinni ovat lähellä totuutta. Ainakin jossain mikkihiirilandiassa.
PALJASTETAAN VIIKONLOPUN MENÚ
5.12.2020: Boondock Saints: Etelä-Bostonin enkelit (1999)
Kulttimaineeseen nousseessa toimintaleffassa on menoa ja sitä meininkiäkin. Kaksi amerikanirlantilaista veljestä ottavat Bostonissa oikeuden omiin käsiinsä ja tulittavat kuoliaaksi mafiosoja ja muuta roskasakkia. Pyhimyksiksi itseään kutsuvat veljekset eivät paljon välitä seuraamuksista, vaan toteuttavat tätä pyhää viestiään varsin verisesti ja sitä kautta viihdyttävästi. Moraalikysymyksiä heitellään lopputekstien aikana ilmoille, kun kadunmiehiltä kysytään aatteita vigilantesmista.
Pakko toki vielä todeta, että show’n varastaa murhatutkimuksia johtava Willem Dafoen tulkitsema FBI-agentti. Dafoe sopii rooliinsa paremmin kuin stringit transulle. Herra vaikuttaa olevansa niin kotonaan roolin kanssa, että on edes vaikea nähdä hänen näyttelevän.
Vielä lopuksi lisää lätinää, sillä olen toki tämänkin joskus lukuisia vuosia sitten nähnyt, mutta totaalisesti unohtanut. Aika olikin nyt sopiva korjata muistikatkot, koska seuraavaksi luvassa on ennennäkemätön jatko-osa. Tuskin se tämän tasolle kipuaa. Pysykää kanavalla. Kaikki selviää seuraavassa jonninjoutavassa kommentissani.
5.12.2020: The Boondock Saints II: All Saints Day (2009)
Tosiaan se ennennäkemätön jatko-osa on nyt katsottu. Bostonin omat suojelusenkelit palaavat takaisin hassuttelemaan jonkun laivalta mukaan napatun meksikolaisen koomisen kevennyksen kanssa, sillä joku on lavastanut heidät syylliseksi papin murhaan.
Voinenkin, ettei kommentoinnista tule tämän parempaa. Meillä oli vaimon kanssa vapaapäivä lapsesta, joka tarkoitti leffojen liukuhihnakatselua. Joten en todellakaan enää tätä kirjoittaessa muista yhtään mitään, mitä minun piti sanoa. Toimintaa tässä ainakin oli paljon, ja huumoriakin sopivasti. Ei kuitenkaan yhtä hyvä kuin ensimmäinen, muttei myöskään varsinaisesti pettymys.
5.12.2020:Kokki, varas, vaimo ja rakastaja (1989)
Peter Greenawayn suvereenissa mestariteoksessa Micheale Gambon käyttäytyy huonosti. Jo ensimmäisen vartin jälkeen jonkun paskassa rypeneen tyypin päälle oli kustu ja Gambon oli todistanut olevansa kusipäiden aatelinen. Porvareiden hillittyä vittumaisuutta käsittelevä Greenawayn teos on haastava, mutta herkullinen kokemus, jonka parissa kokee kaikki tunteiden ääripäät. Petosta, kiinnijäämistä ja sen jälkiruokaa käsitellään varovaisen hitaasti, joskin alleviivaavan epäkorrekteja konsteja käyttäen. Lavastuksessa, näyttelemisessä ja musiikeissa on aitoa erinomaisuutta, joka vankistaa kokonaisuuden olevan taiteellisesti pätevä. Etenkin Gambon vetää roolin kuin olisi siihen syntynyt. Viimeistään puolen tunnin jälkeen pelkästään hänen äänensä kuuleminen aiheuttaa vitutusta – mutta pelkästään sanan loisteliaassa merkityksessä. Loppuhuipennus on kaiken lisäksi tärkeintä ja parasta elävää kuvaa, jota olen vähään aikaan katsonut. Se saisi jopa Issei Sagawan punastumaan. Minun osani.
5.12.2020: Älä kuuntele (2020)
Joskus on hyvä antaa vaimonkin valita leffoja katseluun, vaikka se sitten tarkoittasikin jotain suoratoistopalveluiden helvetillisestä valikoimasta. Älä kuuntele on osuva nimi. Olen melko egoistinen valintojeni kanssa. En yleensä kuuntele. Ei siitä kuitenkaan sen enempää. Paskaako tässä marisemaan, sillä varsin unohdettavassa Netflix-kauhussa joku noita terrorisoi espanjalaista perhettä, joka ostaa ja kunnostaa taloja. Mitään uutta aiheeseen tuomatta, on kyseessä keskinkertainen säikyttely, jonka jaksaa vaivoitta katsoa ennen yön pikkutunteja.
PITKÄT PASKAT ITSENÄISYYTEEN
6.12.2020: Tuhannen tilanteen mies (1997)
Eddie Murphy esittää rääväsuista neuvottelijaa, joka on keitetty kovissakin tilanteissa. Meininki on yllättävän vakavaa, vaikka Murphy yrittää ujuttaa joukkoon paskaa huumoriaan. Parhaassa kohtauksessa joku psykopaatti kaappaa raitiovaunun, jota Murphy kollegansa kanssa jahtaa. Kohtauksessa näkee, kuinka stunttimiehet ajavat avoautolla ratikan perässä, joka kolaa kaikki San Franciscossa olevat autot pois tieltään.
Harmillisen pitkäveteiseksi loppua kohden menevä toimintapätkä ei jaksa siis kiinnostaa koko kestoaan, vaikka lopussa räjähtävä auto tippuukin veteen. Tony Scottin hyppysissä tästä olisi tehty ikimuistoinen leffa. Kaikesta huolimatta, silti parempaa tuotantoa Murphyn surkealta 90-luvulta.
6.12.2020: Veljeni vartija (2018)
Poskettoman huono idea päättää itsenäisyyspäivä. Suomi täyttää 103 vuotta ja me vaimon kanssa katsomme elokuvan Cheekistä ja tämän kaksoisveljestä. JP ”Vitun” Siilin ohjaama henkilökuva on niin luokattoman huonosti tehty, ettei siitä löydä edes huumoriarvoja. Näytteleminen on suoraan alimmasta helvetistä, äänisuunnittelija ammattitaidoton ja Aleksi Bardyn käsikirjoitus laaduton. Puoleentoista tuntiin on siis ahdettu koko kansan tähden elämä aina syntymästä ”viimeiseen” keikkaan asti. Solmukohtia käydään läpi, kun isä ei osaa kasvattaa kaksospojistaan muuta kuin mukiloivia teinejä, joka johtaa mielenterveysongelmiin ja egon paisumiseen. Vain elämäähän tämä on, koska Jaren ja Jeren seikkailut eivät kiinnosta ollenkaan. Parempi vain sammuttaa valot. Kuka muu muka osaa sen paremmin kuin jos mä oisin sä tai alfaomega. Vitulla päähän tuplaroolin vetävä Antti Holma ja monologit kameralle.
Hei-hei ja ensi viikkoon. Tilulilulei! Luvassa on saapasmaan ihmeitä ja Tumppumiehen paluu. Hän elää!
