Näillä eväillä mennään tällä kertaa. Koska mitään järkevää sanottavaa ei edelleenkään löydy, voisin muistella sitä, kuinka vietimme joskus nuoruusvuosina Espoon Keskuksessa pikkujouluja ja katsoimme hirvittävän räkänaurun kera noin sata kertaa putkeen Decameronen kohtauksen, jossa Ninetto tipahtaa sontaan. Naapurissa kotikäynnillä olleet poliisitkin kuulivat tämän ja tulivat torumaan volyymintasosta samalla hetkellä, kun toveri Tumppi sattui hakkaamaan syntetisaattoria ja kiljumaan laulua Kataisen seksuaalisista taipumuksista.
O tempora, o mores. Tyhmä tarina, se siitä.
28.9. Neonpyhimys (1995) (DVD)
En ole oikein koskaan päässyt sisälle Wong Kar-Wain elokuviin. Silti piti jatkaa Aasia-teemaa ja varata kirjastosta tältä näkemättä jääneet pätkät, lukuunottamatta jotain ihme wuxia-filmiä, koska voisin yrittää olla katsomatta enää yhtään vastaavaa loppuelämäni aikana. Tiedän itsekin, että valehtelen, mutta toivossa on hyvä elää, totesi lapamato. Nyt menee taas levottomaksi, hemmetin hemmetti. Neonpyhimyksessä oli tyyppi, joka pakkosyöttää jollekin kadunmiehelle ja tämän perheelle jäätelöä sekä joku nainen ja paljon sekavia tapahtumia. Välistä ruutuun tulvii väkivaltaa, enkä lopputekstien alkaessa ollut lainkaan varma, mitä ruudulla oikeastaan oli tapahtunut ja mitä siitä pitäisi olla mieltä. Olihan tässäkin ohjaajan monen muun työn tapaan hyvä öinen suurkaupunkitunnelma, ainakin ajoittain.
29.10. Dynamiitti-Napoleon (2004) (VHS)
Tämä kuona-aine ei ole mitään, eikä se ansaitse edes haukkuja. Kerrottakoon, että meinasin useammankin kerran vain kiskoa kasetin ulos nauhurista kiristellen samalla hampaitani siitä, että olen suonut tämänkään verran aikaani moiselle… moiselle… uhhh…
Tämän katselu oli hyvin surulliseksi tekevä kokemus. Katsokaa nyt jo pelkästään tuota julistekuvaa.
30.9. Escape Room (2019) (DVD)
Päätin etten tänä vuonna tee perinteistä lokakuun kauhukuukausilistaa, johon olen vuosi toisensa jälkeen suorituspaineissa puutunut: olen vuosia listannut etukäteen 31 kauhufilmiä, jotka olen sitten katsellut yhden syksyisen kuukauden pimeydessä. Ajatuksen tasollahan tämä on ollut kiva idea, mutta todellisuudessa kun aikaa ei enää ole tarpeeksi ja itsensä kahlitseminen noin pitkäksi ajaksi johonkin keinotekoiseen vankilaan tuntuu vastentahtoiselta, jäi viime vuonna listani lopulta kesken. Ajattelin siis katsella kauhuleffoja anno Domini 2020 omaan tahtiini ja vain sillä perusteella, mikä nyt sattuu minäkin iltana kiinnostamaan, mutta pitää silti pyhäinpäivän terrorimaratonin – siitä lisää myöhemmin!
Olipa turha alustus. Mutta niin, aloitin kauhupätkien katselun siis jo lokakuun aattona tällä hirvityksellä, jonka jostain syystä varasin lainastoon. Pakohuoneet ovat/olivat kuuminta hottia (ainakin sen perusteella, että veimme toimittaja Porttilan sinne tämän polttareilla ja blaa blaa blaa), joten pakkohan jonkun oli tehdä niistä leffakin.
Escape Room ei itse asiassa ala lainkaan typerämmin. Tai no, heikkouksensa omaavien henkilöiden esittelyt ovat syvältä, mutta kun nämä on saatu koottua pelin ääreen, alkaa raina saada tuulta siipiensä alle. Muutama ensimmäinen huone on näes suunniteltu sangen kiinnostavaksi ja katsoja jaksaa vielä jonkin aikaa pähkäillä, voisiko kaikelle kuitenkin lopulta olla jokin järkevä selitys, mikä pitää mielenkiintoa yllä – rumista CGI-liekeistä huolimatta. Valitettavasti osioiden aikana kuultavat muistelut hahmojen traumaattisista menneisyyksistä eivät toimi kuin vaivaannuttavina elementteinä ja viimeistään biljardihuoneesta alkaa mahalasku, joka kertonee lähinnä käsikirjoittajan (anaalin kautta) suuhun päätyneestä etusormesta.
Pahin alkaa kuitenkin varsinaisen pelin päätyttyä ja loputtoman selvityksen, selittelyn ja elokuvan turhan jatkamisen alettua, puhumattakaan sen halusta esitellä kaiken taustalla vaikuttava demoninen pahis ja yrityksestä petailla itselleen jatkoa. Lopulta leffa tuntuukin lähinnä köykäiseltä kimpulta haukotuttavia kliseitä, eikä herkullisia raaka-aineita – onhan ajatus ryhtymisestä leikkiin, joka osoittautuukin todeksi, sangen kuumottava – saada jalostettua sellaiseksi, mitä haluaisi lautaselta suuhunsa kaapia: jollei sitten omaa koprofilisia taipumuksia. Ideoita varastellaan sieltä sun täältä, aina alun Hellraiserin mieleen tuovasta laatikosta Kuutioon, Sawiin ja Hostelliin, joista tämä muotopuoli ja yksinkertaiseksi viihteeksi masinoitu teinikauhuilu päällisin puolin on kokoon ommeltu.
Mietin pitkään tyylikkäämmän julisteen ja nykyisen välillä, mutten voinut olla valitsematta tätä kökömpää, koska se on loukkaus graafista suunnittelua kohtaan. Sorgenauttihiiri.
1.10. Saw III (2006) (DVD)
Sama meno jatkui rajumpana seuraavana iltana, sillä koen selittämätöntä viehätystä kauhuelokuvasarjoja kohtaan, eikä Saweja ole kolme kappaletta unohtaen tullut katsottua (koska ne jo nähdyt ovat olleet toinen toistaan huonompia). Onnistuin kuitenkin löytämään osat 3 ja 4 Konttikirppiksestä eurolla kipale, joten paikataanpa nyt vihdoin ja viimein tätäkin aukkoa kauhukaanonisivistyksessäni.
Juonesta sen verran, että edellisosista tuttu, omahyväisyytensä ja habituksensa vuoksi historian ärsyttävimpiin elokuvapahiksiin lukeutuva Jigsaw ei voi hyvin, ja laittaa kuolinvuoteellaan pari immistä pelaamaan sadistista peliä elämästään ja kuolemastaan. Kyky sietää tuskaa auttaa puntaria kallistumaan edellisen puolelle.
Aloitetaan hyvistä puolista, jotka oikeastaan tulivat suurimmalti osin mieleeni vasta päiviä filmin katselun jälkeen. Pääosissa oleva gore on toteutettu näyttävästi ja osa murhista on hyvin kekseliäitä sekä iljetystä aiheuttavia. Suurin teho tulee kuitenkin omituiseksi saadusta kummitustalotunnelmasta, joka toi mieleeni pc-peli Harvesterin siitä eteenpäin, kun päähahmon on onnistunut pääsemään sen keskiössä olevan Lodge-salaseuran jäseneksi. Saw III:n miljöö koostuu liki yksinomaan omituisesta rakennuskompleksista, jossa tyyppi vaeltaa huoneesta toiseen kamppaillen oman sisäisen pahuutensa kanssa, tehden päätöksiä surmatako vastaan tulevia hahmoja verenhimoaan tyydyttääkseen vai ollako näille armollinen. Samaa fiilistä tuo taustalla kolkkona ja painajaismaisena kuultava Jigsawin ääni, joka on hyvin lähellä Lodgen huppupäistä portinvartijaa. Lopulta keskiössä olevaan painajaishuoneeseen päästyään tämänkin henkilön voi sanoa muuttuneen pahemmaksi kuin eteensä tulleiden ihmisten, joskaan tällä kertaa hän ei saa teoistaan palkkiota.
Mutta ne huonot puolet. Ensinnäkin leffan ulkoinen asu on yhtä rasittava kuin aina ennenkin. Syöksähtelevä levoton kamera ärsyttää siinä missä filtterikin, eikä jatkuvasta, hahmojen tuskalla mässäilevästä splattaamisesta voi tuntea kuin kuvotusta, sillä yhdistettynä musiikkivideomaiseen kuvakerrontaan ja välistä taustalla soivaan cooliin musaan se saa aikaiseksi tunteen siitä, että tällä kaikella on vain ja ainoastaan haluttu viihdyttää rajojaan etsiviä teinejä – tosin sillä poikkeuksella, että ennen vanhaan moisia leffoja pystyi sanomaan marginaalikamaksi, nykyisin niitä puolestaan tyrkytetään popcorn-yleisölle liukuhihnalta samaan tapaan kuin supersankarijuttuja tai teinikomedioitakin.
Kun taustalle laitetaan vielä perijenkkiläinen moralistiteema samaan tapaan kuin slasher-filmeissä (juu juu juu, Jigsaw esitetään psykopaattina, mutta onko hän lopulta sen erilaisempi kuin vanhatestamenttiläinen jumala ja eivätkö liki kaikki uhrit ole teoreettisesti rangaistuksensa ansainneet?), voi aina miettiä millä tavoin tällainen kuvamateriaali vaikuttaa osaan massaan lukeutuvia, harmitonta viihdettä hakevia ihmisiä? Tarkoitan lähinnä sitä osaa, jonka kuulee latelevan tiettyjen kanavien heille tyrkyttämiä arvoja osaamatta kuitenkaan itse analysoida näkökulmaansa ja perustella sitä mitenkään (Esimerkiksi: “Saatanan kommunistit!” “Mikä on kommunisti?” “Öööö….”).
En sano että asia olisi näin, mutta jos tällaista kamaa tyrkytetään todella suurille ihmisjoukoille, voiko siitä osa mieltää hyvin raa’an sadismin tietyllä tapaa hyväksyttäväksi ja jo valmiiksi turtuneena netin aitoihin murhavideoihin ajatella, että toisille nyt esimerkiksi sota-alueilla vain käy näin, ei voi mitään, sellaista se elämä nyt vain on? Kyse ei kuitenkaan enää ole siitä hihhuleiksi mielletystä kauhufriikkien ryhmästä, joka katseli mitä epämääräisintä kamaa sensoreilta salassa omasta halustaan, vaan – jos näin haluaa asian nähdä – massiivisten mainoskamppanjoiden ja pop-ilmiön luomisesta mielipiteitään vasta muodostavalle ja valtavirtaan kuuluvalle väestönryhmälle, joka nyt vain ajatteli mennä vapaa-ajallaan teatteriin ja katsoa jonkun suositun kauhuelokuvan, josta muutkin puhuvat. Onko kyseessä samaa henkistä kasvattamista, mitä USA:n sankarillisista hyökkäyssodista kertovat lukemattomat videopelit, tv-sarjat, elokuvat ja muut vastaavat tekevät?
Sensuuria en kannata edelleenkään, mutta sen sijaan pohdin sitä, miksi valtavirtakauhu on muuttunut tällaiseksi kamaksi, jossa itkeviä ja armoa rukoilevia ihmisiä sulatetaan, väännellään ja räjäytellään tuskanhuutojen kaikuessa ja cokiksen sekä karkkien kuluessa? Haluaako yleisö todella äärimmäisyyksiin vietyä sadismia, syötetäänkö sille kiduttamista perinteisellä eksploitaatiomaakarien ajatuksella tehdä rahaa ihmisen pimeimpiin vaistoihin vetoamalla, vai onko tällä kaikella jokin syvempi tarkoitus? Gore ei ole uusi juttu, mutta sen rakentaminen ja markkinointi näin trendikkäästi tuntuu muultakin, kuin Friday the 13th -sarjan luonnolliselta kehitykseltä. Toki voi olla, ettei nykyajan internetin puuduttama kuuma nuoriso enää kuin tylsisty ilman extremeä, ja tähän tarpeeseen vastaaminen on Sawien ja Hostelien tapaisten massatuotteiden perimmäinen tarkoitus – tosin en sitten tiedä, onko tämäkään omatoiminen turtuminen sen parempi juttu, kuin kasvatus kärsimyksen arkipäiväistymiseen. Ainahan on toki ollut se porukka, joka etsii miehuuttaan vaikkapa naureskelemalla yhden kertomalle tarinalle kiduttamastaan eläimestä tai katselemalla videota, joissa ISIS leikkaa vääräuskoisilta päitä irti, mutta onko tämän initaatioriitin tyrkyttäminen tähän malliin hyvä juttu? Jos ihmisen halutaan oppivan jotain maailmasta ja kuolemasta, eikö esimerkiksi pelkkä tutustumisretki teurastamoon, jossa Muumimamman pyörykät valmistetaan, riittäisi? Kaikessa rujossa realismissaan, vailla rockia, salamaleikkausta tai moralisointia?
Käsikirjoituksessa ärsytti muuten aika tavalla rustaajien halu selittää joka ikinen asia miljoonan mutkan kautta ja niin maan perinpohjaisesti, ettei kellekkään jää epäselväksi, mitä edellisissä osissa todella tapahtui. Kaikesta huolimatta palaan osaan neljä tässä lähiaikoina: oikeastaan pohdin mielenkiinnolla, miten pirussa näitä filmejä saatiin murhaajan veivinheiton jälkeen tehtyä vielä viisi kappaletta…
4.10. Bird (1988) (DVD)
Clint Easwoodin ohjaamassa elämänkertaelokuvassa on hyvää musaa ja Forest Whitaker sekoilemassa kamoissa. Lopun kohtausta, jossa poliisi toteaa Whitakerin näyttävän puolet ikäistään vanhemmalta ei ole uskottava, sillä mielestäni hän oli saman näköinen halki filmin. Nyt alkaa kyllästyttää koneella istuminen, joten en saa tätä plokia tänäänkään valmiiksi, vaan lähden perunateatteriin sekä valmistautumaan parin tunnin päästä alkavaan saunavuoroon. Yrittäkää edes pitää itsenne kasassa.
