Mielessäni pyörii aina satunnaisesti myös jotain järkevää, mutta syystä tai toisesta unohdan kaiken sellaisen aina alkaessani näpyttelemään. Koska miljardi lukijaani on kiinnostunut siitä, kuinka viikonloppuni sujui, vastaan että hyvin, kiitos kysymästä. Aurinko paistoi, vierailimme kaverini kanssa Porvoossa kiivetäksemme mutaiselle laskettelukukkulalle ja tukeaksemme paikallista yritystä ostamalla jäätelöt.
Itse olen yritellyt naputella isojalkakatsaustani, joka kuitenkin tuntuu etenevän kovin, kovin hitaasti. Jos nyt suoraan sanotaan, runosuonen avaamiseni sijaan tässä työpisteellä päivystäessäni mieluummin lukisin lehteä tai katselisin digitoituja vhs-kasetteja, kun tällainen mahdollisuus kerran on olemassa. Mutta päivitetään nyt viime aikaiset katselut kuitenkin teille. Olkaa niin hyvät.
16.4. Viiden miehen armeija (1969) (PC)
Kelvollisessa spaghettilänkkärissä äijä palkkaa Bud Spencerin näyttelemän hämärähemmon ja pari muuta kaveria suureen junaryöstöön. Musiikit ovat loistavat ja kuvasto toimii, mutta kestoa on venytetty sisältöön nähden aivan turhan paljon. Tai ei se oikeasti niin massiivinen ollut, mutta tuntui huomattavasti pidemmältä. Lopussa on myös vallankumouksellista eetosta, joka on ihan kiva homma. Ei tämä leffa mitään sen suurempia ajatuksia herättänyt ja turhan paskan jauhaminen lapioi vain kallista aikaa vanhan Nickin uuniin. Nyt tein sen silti jälleen vahingossa. Katsottu intraan siirretyltä vanhalta videonauhalta.
16.4. Salakuljettajan laulu (1952) (PC)
Lasagnen valmistamisen yhteydessä katseltu kotimainen, jossa on sekä kuunneltavampaa (Tapio Rautavaaran tulkitsemaa) että hirveämpää (muiden esittämää tai Tapsan tulkinnoistaan uusiksi vääntämää) laulua, mikä tuntuu olevan jollei pääasia, niin ainakin puolet todellisesta sisällöstä. Nimensä mukaisesti rikosaiheinen juoni pyörii salakuljetuksen ympärillä, mutta filmi ei ole lainkaan niin jäätävää menoa, kuin mihin näiden yhteydessä normaalisti on totuttu. Ehkä yksi syy tähän on se, etten muistaisi elokuvan liiemmin herkutelleen epäuskottavasti kirjoitetulla ja tulkitulla ”kovaksikeitetyllä” dialogilla tai sisältäneen alamaailman nimiä tyyliin ”Mälli”, ”Tälli”, ”Paukkurauta-Tomppa” tai jotain vastaavaa sontaa. Vanhoja maisemia on mukava katsella ja Rautavaara näyttelee yhtä kankeasti kuin aina ennenkin. Noin 70-minuuttisena Salakuljettajan laulu olisi voinut olla jopa nautittavakin B-luokan pätkä, tällaisenaan loppu tuntuu etenevän hitaasti kuin viinanostoon lähtenyt etana.
16.4. Manaajan paluu (1975) (PC)
Paul Naschy väittää omaelämänkerrassaan kirjoittaneensa käsiksen jo vuosia ennen filmauksia, minkä Espanjan kirjoittajien kilta voi kuulemma todistaa. Sikäli tämä kuulostaa uskottavalta, sillä filmi alkaa osoittaa tuttuja hetkiä Friedkinin Manaajan nähneille vasta lopummalla (nämä ovat itse asiassa kuitenkin jo sen tasoisia, että oli niin tai näin, kyllä sitä käsistä nyt vähintäänkin on jälkikäteen hieman ehostettu). Huvittavimmillaan moiset ovat riivatun pulauttaessa litroittain roiskuvan hernekeiton sijaan pienen määrän vettä kiljuvan naisen eteen tai vääntäessä selkäänsä suurin piirtein saman verran kaarelle, mihin itsekin jäykkine lihaksineni kykenisin.
Tällä kertaa demonit valtaavat tytön luolassa suoritetun saatananpalvontariitin yhteydessä. Paul Naschy esittää huonojen perhesuhteiden häiritsemää pappia, joka lopulta ottaa pirua sarvista ja ryhtyy manaushommiin karkottaakseen pahan hengen takaisin helvettiin. Saatanallinen puoli onkin se leffan kantavin anti: koin esimerkiksi surulliseksi kohtauksen, jossa gimma iloiseksi yllätykseksi tarkoitetun syntymäpäiväkakun saatuaan sekoaa, huutaa ja paiskoo ovia – ehkä olen pimeä, mutta tunsin pahaa mieltä juhlat järjestäneiden puolesta, nämä kun varmasti tarkoittivat eleellään pelkkää hyvää. Lopulta flikka myös muuttuu sormia napsauttamalla lahokasvoiseksi, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa marmorikuulasilmiä kuppa-arpien keskellä. Vaikka maski on halpa, on siinä jotain aidosti puistattavaa, ja riivatun esiintymiset tuntuivat tämän vuoksi jolleivät sentään ahdistavilta, niin joka että hieman kylmääviltä.
Lopussa Naschy tunkee yläkertaan ovien paukkuessa ja tavaroiden lennellessä ja vetää Manaajan tavoin matsia sekä Hornantuutin että oman päänsä sisäisten demonien kanssa. Todella miedolta tuntuvassa ratkaisussa paholainen siirtyy saksanpaimenkoiraan, jonka Naschy nitistää jännittävän kamppailun sijaan yhdellä iskulla. Vaikka olo onkin ratkaisun jälkeen melko valju, en voi kieltää, ettenkö olisi kuitenkin viihtynyt lopputuloksen parissa kiitettävän hyvin. Elokuva sisältää myös väärinpäin kääntyneet kasvot, poliisiaseman ikkunan läpi pihalle pystytettyihin piikkeihin hyppäävän perkelekultin johtajan ja rituaalien varjolla nähtävää naisalastomuutta häpykarvoineen kaikkineen – vinkkinä teille, pikku pervertikot!
17.4. Herkules (1983) (PC)
Luigi Cozzi meni ja teki suuren elokuvan suuresta muskelimiehestä nimeltä Herkules. Kyseessä on – vaikken genren asiantuntija olekaan – vanhojen peplumien henkinen pullistelu, joka tuo mieleen paikoitellen ainakin Taistelun kultaisesta taljasta (juoniaan punovat jumalat, kallioita hartiavoimin siirtävä sankari…).
Filmi alkaa mahtipontisella kuvauksella universumin synnystä ja juontaa meille tarinan siitä, kuinka jumalolennot muuttivat kuuhun asumaan. Sitten käydään läpi legendaa Herkuleen putkahtamisen taustalla ja nähdään tämän kuristavan parin käärmeitä, jotka ovat toteutuksensa puolesta kaiketi olleet esikuvina Ruggero Deodaton Barbaarien lohikäärmeelle. Herkules tappaa isäpuolensa kimppuun käyneen karhun ja sinkoaa otson taivaisiin, mihin jumala kommentoi toiselle jotakuinkin ”aina kun laitat jonkun hoitelemaan hänet, taivaalle syttyy uusia tähtiä” – näin syntyi siis eläinrata. Sitten näemme kaikkea muuta fantastista, kuten jumalten Tellukselle lähettämiä murhanhimoisia robotteja ja tummaihoisen, norsun luurangon sisälle rakennetuissa vaunuissa istuvan kuninkaan, jonka edessä Herkules repii Euroopan ja Afrikan irti toisistaan – onko kyseessä karhukohtauksen tapainen myyttinen nuotiokertomus maapallon alkuajoista, vaiko jonkinlainen poliittinen manifesti Pekka Siitoimen tai Suomen Sisun aktiivien uskoman muinaisen pohjoisen kuningaskunnan sävelin, jääköön jokaisen omaksi päätettäväksi.
Herkules on värikäs, epäuskottavan näköinen ja kestoltaan lyhyt, ja sillä voisikin olla kaikki mahdollisuudet järjestää ainakin hetken aikaa muistoissa pysyvät campin juhlat, mikäli paikalla olisi isompi määrä ihmisiä ja miljöönä toimisi joko teatteri tai edes olohuone. Tietokoneen ruudulta työpäivän aikana katsottuna se tuntuu kuitenkin lähinnä laahaavalta ja aiheuttaa saman efektin, kuin turkkilaisten makeisten ahnas nauttiminen yksinään nurkan takana – pääkivun, jota haaliessaan ymmärtää kaiken olevan teoriassa makeaa, mutta maistuvan paremmin muiden kanssa jaettuna. Vaikka useammat lähteet ovat arvottaneet asian toisin päin, sainkin tämän johdosta enemmän irti leffan paria vuotta myöhemmästä jatko-osasta.
17.4. The Man Who Killed Hitler and Then the Bigfoot (2018) (DVD)
Hitler ja isojalka samassa elokuvassa! Kirjoitan tästä nimeään kypsemmästä teoksesta lisää isojalkaraporttiini, jahka joskus sen aika tulee.
18.4. The Snow Creature (1954) (PC)
Sama juttu kuin yllä. Hiljaa hyvä tulee.
18.4. Eri pöydissä (1958) (DVD)
Näytelmään perustuva, mielenkiintoinen ja nykyajan hengessä ristiriitaisia tunteita herättävä draama, joka sijoittuu kokonaisuudessaan täyshoitolaan. Keskustelujen kautta etenevä elokuva avaa talon asukkien ja henkilökunnan sielunmaisemaa, paljastaa näiden sisimmässään varjelemat salaisuudet ja pakottaa hahmot kohtaamaan pelkonsa. Tuhoisaa suhdetta välttelevä pari ajautuu ottamaan riskin yhteiselämästä, koska voisiko heidän polkunsa muuten olla muuta kuin riutunutta laahustamista kohti hautaa, mihin ainoan värinsä tuovat päihteet. Tyrannimaisen, kristillisen moralistiäitinsä kanssa elävä ikäimpi uskaltautuu sanomaan lopulta vastaan, aloittamaan oman elämänsä ja kyseenalaistamaan seksin kuolemansyntinä. Syvimmässä valheessa elävä ”majuri” puolestaan joutuu tiputtamaan naamionsa, jonka on rakentanut pelätessään todellisuutta ja yrittäessään tehdä elämästään hohdokkaampaa* – itse asiassa tämän henkilön voi väittää paljastuneen jo alkukohtauksessa, ukon kertoessa hilpeästi Berliinin valtaamisesta sanoilla ”ei siellä tylsää fräuleinien ja mädchenien ansiosta ollut” – historiaa lukenut katsoja kun suorastaan pöyristyy repliikistä tietäessään, että suurin osa kaupungin naisista raiskattiin tämän viimeisen, sankarillisen taistelun kunniaksi.
Eräs teema on muiden ihmisten tekojen taustalla olevien syiden ymmärtäminen ja anteeksianto. Tätä käsitellään erityisesti ”majurin” tapauksessa: hän paljastuu uljaan sotasankarin sijaan naisia elokuvateatterissa ahdistelevaksi pervoksi, joka harjoittaa moista koska ei muutoin osaa lähestyä vastakkaista sukupuolta. Kahden ääripään – moralistimummon helvettiin tuomitsemisen ja irlantilaista whiskyä naukkailevan miehen vähättelyn – välissä suurin osa muista ihmisistä tuntuu yrittävän suhtautua tapaukseen jonkinlaisen keskitien kautta. Lopulta päästään lopputulokseen, jossa kuullaan myös syytettyä ja annetaan tälle kollektiivisesti anteeksi: yhteiskunta on hänelle (sanomalehdessä tapahtuvan henkisen lynkkauksen vuoksi kovan) rangaistuksensa jo langettanut, mutta emmekö me muut voisi yhä kohdella häntä ihmisenä.
Tästä näkökulmasta onkin mielenkiintoista, että Eri pöydissä tuntuu aikansa moraalikäsitysten valossa edistykselliseltä, ja sen sanomana kuulostaisi olevan seksuaalisuuteen liittyvien tabujen purkaminen sekä edellä mainittu kyky antaa tuomionsa saaneille ja tekojaan katuville uusi mahdollisuus. Vaikka olenkin onnellinen siitä, että ainakin osa länsimaisista yhteiskunnista lienee hiljalleen ottamassa suuntaa, jossa kenenkään ei pitäisi joutua kokemaan (etenkään iholle tulevaa) häiriköintiä vaikkapa leffassa istuessaan, ja muutamien hahmojen ”majuria” puolustavat kommentit (”no onko se nyt niin paha?”, ”lukemissani kirjoissa käy tuota törkeämpiä asioita”) ovat mielestäni vanhoillisia, mihin suuntaan on mennyt yhteiskunta, jossa itseään edistyksellisinä pitävät voimat edustavat nykyään pitkälti juuri em. moralistimummoa? Onko tällainen ihminen lopulta yhtään raskaimman kautta tuomitsemaansa tekijää parempi?
*Miten yleistä moinen kulissien ylläpitäminen tällä individualismin ja sosiaalisen median aikakaudella onkaan!
19.4. Fury of the Dragon (1976) (PC)
Onko mitään pahempaa tapaa viettää sunnuntaiaamua, kuin katsoa Batman-henkisestä 1960-luvun tv-sarja The Green Hornetista Bruce Leen menestyksen ja kuoleman jälkeen kokoillan elokuvaksi leikattu räpellys, jota mainostetaan nimensä, julisteensa tai alkutekstien värikkään (ja parasta puolta edustavan) kuvasarjan kautta Lohikäärmeen tien tai Vihan nyrkin tapaisena kung fu -mäiskeenä? Enpä tiedä, oma päiväni ainakin meni jokseenkin pilalle ja leffan loputtua olin niin uupunut, että jouduin ottamaan päiväunet. Guantamo Bayssa katsottaneen alkuperäissarjaa non-stoppina aamusta iltaan. Ainakin tässä oli jotain laserpyssyjä ja naamioita.
19.4. One Thousand and One Arabian Nights (1969) (DVD)
Katsoin vielä japanilaisen animaation Tuhannen ja yhden yön tarinoista. Osama Tesukan Animerama-trilogian aloittanut pätkä ei sarjan nimestä huolimatta ole animea, vaan piirretty länsimaiset sarjakuvat mieleentuovalla tyylillä, ollen välistä visuaalisesti aika ärsyttävä. Hahmojen naamanvääntelyt antaa kuitenkin anteeksi runsaana säihkyvän värimaailman vuoksi ja onhan massiivinen, yli kaksituntisena esitetty tarina melko hyvin pysynyt tekijöiden kourissa, eikä tunnetta kokonaisuuden kannalta irrallisista stooreista näin pääse syntymään. Kesto oli silti kaltaiselleni keskittymisvaikeuksista kärsivälle (ja kukonlaulun aikaan heräävälle – katselu venyi lähemmäs puoli kahtatoista yöllä) ihmiselle liikaa ja jossain välissä niskanikin olivat niin kipeät, että odotin vain hartaasti leffan päättymistä. Odotan silti toiveikkaana sarjan keskimmäistä, itseltäni vielä toistaiseksi näkemättä olevaa osaa, Kureopatoraa.
20.4. Konnat kehään (1986) (PC)
One Thousand and One Arabian Nightsin jälkeen oli luonnollista jatkaa samalla teemalla. Mm. City of the Living Deadissa nähty Luca Venantini näyttelee Al Haddin -nimistä poikaa, joka löytää työmaanaan olevasta romukaupasta taikalampun, jota hieromalla satoja vuosia lomaillut Bud Spencer saapuu toteuttamaan tämän toiveita. Toisin kuin tuntemassamme tarinassa, Bruno Corbuccin modernissa versiossa henki tarjoaa pojalle toiveita mielin määrin, minkä vuoksi ranttaliksi saadaan laitettua oikein huolella. Valitettavasti Cannonin tuottama leffa ei saa aiheestaan kunnollista otetta ja huitelu henkimaailmassa on pitkälti tylsää ja mielikuvituksetonta. Mukana on sekä suojelurahaa keräävää mafiaa että kieroja tiedustelupalvelun miehiä, taikamatolla lentelyä ja kämäisiä erikoistehosteita sekä Bud Spencer juomassa maljallisen olutta. Pieniä virheitä riittää, joista ensimmäisenä voinee mainita lampunhengen tapa olla välistä muille näkymätön jollei erikseen pyydetä, mutta seuraavassa hetkessä jo unohtaneen tämän. Oli niitä muitakin, mutta viis niistä. Nyt alan lopettelemaan, jotta pääsen lukemaan päivän lehteä.
…Paitsi että piti vielä mainita, että katsoin samana iltana blu-raylta Walerian Borowczykin lyhärit Gavotte (1968), L’encyclopedie de grand-maman en 13 volumes (1963), Le phonographe (1969) ja Rosalie (1966). Nyt lepakot nukkumaan!
