Niin se vain on, jotta into elokuvista kirjoittamiseen ei ole tämänkään viikon aikana kohentunut. Tuossa eilen ennen töitä yritin tosin käynnistää läppärini ja heittää pienet skeidat siinä vajaan parin tunnin varoituksella, mutta äkisti huomasinkin tapelleeni suurimman osan tästä ajasta viruksentorjuntaohjelmani kanssa. Heitän pian tietokoneeni ikkunasta, siirryn kirjoituskoneen pariin ja tungen lopputulokset satunnaisesti valikoiduiksi tulleiden postiluukuista sisälle. Kommentit tulevat olemaan aivan naurettavan lyhyitä siihen saakka, että inspiraatio jälleen kolkuttelee ovella.
15.1. Seitsemän miestä jäljellä (1956) (Teatteri/35 mm)
Sain epäuskoisen järkyttyneitä reaktioita aikaiseksi vastattuani kysymykseen ”mitäs tykkäsit” suurin piirtein sanomalla: ”No… olihan se ihan kiva… siinä ratsasteltiin aavikolla ja välistä hakattiin joku.” Bud Boetticherin ja Randolph Scottin b-länkkärien mestarillisuus ei toistaiseksi ole auennut meikäläiselle, vaikkeivät nämä huonojakaan ole olleet.
16.1. Päivä jona maailma pysähtyi (2008) (DVD)
Tämä sen sijaan oli absoluuttisen huono, voi jumavitamiini. Kaikki on rumaa kuin keskiverto Playboy-malli ja Will Smithin pojan kirjoittaminen mukaan tuntuu yhtä väkinäiseltä, kuin (itseltäni varmastikin pysyvästi näkemättä jäävän) John Singletonin Neljä veljeä -elokuvan ihonvärejä sekoittavasta perheestä lukemani. Virheitä täynnä oleva leffa sai ainakin nauramaan ääneen ja ansaitsisi muuten alimman mahdollisen pistemäärän, ellei sanoma olisi asiallinen. Robert Wisen originaali pitäisi ehkä katsoa, niin näkisi onko aiheesta saatu aiemmin miten paljon enemmän irti. Pienenä tietoiskuna jahkailin hyvin kauan ennen kuin uskalsin tunkea tämän soittimen sisuksiin ja suorastaan huusin riemusta vehjeen todettua ensimmäisellä yrittämällä ”no disc”. Toinen yrittämä kuitenkin sinetöi kohtaloni.
16.1. Apocalypto (2006) (DVD)
Mel Gibsonin maya-rymistely jatkaa hieman samansuuntaisilla poluilla kuin eksploitaatiosplatterin moderni klassikko Passion of the Christ, vaikkei samanlaiseen sadismiin ja gorella mässäilyyn ollakaan päädytty. Vaikka elokuva on epäuskottava ja kaikkea muuta kuin vakavasti otettava (ensimmäisenä tulevat mieleen Väli-Amerikassa elävät mustat pantterit ja maan ääriin viety, kyljestään keihästetty mies, joka juoksee haavoineen kotiinsa, joka onkin äkisti temppelien takapihalla… hitto vie, nyt kun alotin listauksen, voisinkin jatkaa tätä aika kauan, mutta antaa olla), mutta lopulta ryppyotsainen pöhköily, mustavalkoinen asetelma hyvien ja pahojen välillä, lokaatioiden maisemat, väkivaltaisuus ja yleinen tempo toimivat melko viihdyttävästi, eikä filmi ala puuduttaa edes alkuiltapäivästä auringonvalossa katsottuna. Hahmot ja huumori ovat heikompaa antia, mutta lopulta ylitse muiden on se, että leffa tuntuu suurin piirtein samalta, kuin Tarantinon harrastama historian vääntely: vain sillä erolla, että Gibson on jälleen haudanvakavana projektinsa takana.
16.1. Last Man Standing (1996) (DVD)
Bruce Willis, tuo lautasellinen paskaa ehkä parhaassa roolissaan. Walter Hillin Last Man Standing on kuin suora pulp-romaanin pastissi. Äijäily, väkivalta, psykopaattisuus ja dokaaminen on vedetty niin roimasti yli, että pitänee olla asbergerin syndrooma, jos tätä alkaisi ottamaan piirunkaan vertaa tosissaan. Siinä vaiheessa, kun elokuvan sävel on tiedossa ja hyväksytty, alkaa jonnekin gangsterien kulta-ajan rajaseutukaupunkiin sijoitettu brutaali Yojimbo-kopio toimia hylsyjen kalistessa kuin rasvattu. Itse ainakin huomasin pian nauttivani täydellisesti omasta muotistaan kaiken irti ottavasta menosta hyvin paljon. Jopa pätkään melkoisen ennakkoluuloisesti suhtautunut tyttöystäväni totesi lopussa, että toivoisi tälle löytyvän jatko-osan. Arvatkaa vain, kuka on se viimeinen mies pystyssä on?
17.1. Elämä on kaunis (2000) (Teatteri/35 mm)
Agnes Vardan omituisesti suomeksi nimetty dyykkausdokumentti sai innostuksen vanhaa, hyödyllistä, ekologista ja rahaa säästävää harrastustani kohtaan taas nousemaan ja kävin penkomassa naapurustoni roskalaatikoita iltalenkkini yhteydessä. Ei sieltä mitään löytynyt. Silti dokkari antaa hyvän kuvan siitä, kuinka kapitalismi ja ylikuluttaminen on haastettavissa, mikäli vain jaksaa nähdä hieman ylimääräistä vaivaa turvallisen kaupan liukuhihnalle nakkaamisen (tai netistä klikkailun) sijaan. Luin tämän jälkeen muuten pitseriassa ilmaislehdestä jutun dyykkiruoalla elävästä tyypistä, eli kaikki toivo ei ole yleisesti ottaen roskiksissa yleistyneiden lukkojen myötä mennyt.
17.1. Bakkantit (1961) (Teatteri/35 mm)
Vanhan kunnon fasisti-Ferronin ohjaamassa peplumissa on muinaista pakanajumalaa ja Taina Elgiä. Aika mitäänsanomatonhan tämä oli.
18.1. Terror-Creatures from the Grave (1965) (PC)
Italialainen goottikauhuilu, jolla on vaikuttimenaan niin ikää hyvin löyhästi Edgar Allan Poen Punaisen surman naamio. Mustavalkoisena kuvattu filmi on kovin tapahtumaköyhä ja siitä jää parhaiten mieleen kämäinen kohtaus, jossa mies kuolee aivan liian hitaasti liikkuvan tuolin ja pöydän väliin. Barbara Steele kirkuu kumppaneineen vanhassa kartanossa, jossa on kynttilän valaisemia holveja ja kuplivanaamainen mies. Lopulta ruton saastuttamat kalmat nousevat vielä haudoistaan vaeltelemaan käytäville. Jopa ohjaaja Massimo Pupillo halusi nimensä pois teoksesta, samalta vuodelta peräisin olevan sleazyn (eikä paljoa tätä paremman) kidutuskammioelokuva Bloody Pit of Horrorin tavoin.
18.1. Eerie Tales (1919) (PC)
Alussa taulujen kuvajaiset – demoni, viikatemies ja prostituoidun aave – kävelevät kehyksistään ja alkavat lukea kauhutarinoita, joissa he myös esiintyvät ja joista elokuvan viisi episodia muodostuvat. Kiinnostavin näistä lienee Poen Mustaan kissaan perustuva jakso, joka ei toisaalta tarjoa sen enempiä, kuin murjotusta tiiliseinästä pakenevan katin ja dramaattista ylinäyttelyä. Elokuvan yhdessä pääosassa nähdään Conrad Veidt.
19.1. Jerry Cotton – lepää vasta haudassa (1969) (PC)
Pelattuani Super Nintendoa sain omituisen ajatuksen ryhtyä tutustumaan Länsi-Saksassa puoli vuosisataa sitten tehtyihin Jerry Cotton -filmatisointeihin: kipinän tälle antoi lukemani uutinen suomessa julkaistun lehden edesmenneen päätoimittajan kuolemasta. Nimikkohahmoa tulkitseva George Nader vetää roistoja nenästä eurospy-hengessä berliiniläisillä joutomailla, illuusion kasassa pitämiseksi väliin leikataan hahmoja New Yorkin maisemissa. Välistä meininki on ihan vauhdikasta ja joku yökerhon laulukohtaus melkeinpä piristi, mutta lopulta kaikki jää melko liukuhihnamaisen tusinatuotteen tasolle.
Jerry Cottonin jälkeen käytin lopun lauantaiyöni valvomalla aamuneljään ja katselemalla läjän neuvostoliittolaisia piirrettyjä, jotka jäsentyivät amerikkalainen kapitalisti -teeman alle. Osa oli sympaattisempia, osa liikuttavampia, joku inhottavaa propagandaakin. En ala niistä enempää kirjoittamaan, koska niskojani särkee. Nämä tuli kuitenkin nähtyä:
Black and White (1932)
Mister Twister (1963)
A Foreign Voice (1949)
Ave Maria (1972)
The Millionaire (1963)
Shooting Range (1979)
Mister Volk (1949)
19.1. Pannaanpa konepistoolilla (1969) (VHS)
FiX-kasetin takapuoli lupaa seuraavaa:
” James Bond 007 -tyyppinen agenttiseikkailu tulvillaan rajua vauhtia ja SEKSIÄ! – Hullu rikollinen tyttöarmeijoineen uhkaa maailman turvallisuutta ja saa vastaansa kovanaama-agentin joka kellistää donnat ja konnat.”
Elokuvassa ei ole lainkaan seksiä, ei edes alastomuutta. Nippa nappa viihdyttävää eurospy-touhua, jonka kotelon esittely työpaikallani herätti aprikointeja ”hc-pornosta” ja kommentteja siitä, että kaikkea minäkin muilta lainailen. Tämä oli jatko-osa leffalle, jolla ei ole hauskaa suominimeä.
20.1. Psykedeeliset neuvostoanimaatiot (16 ja 35 mm/Teatteri)
WHS Teatteri Unionin Psykedeeliset neuvostoanimaatiot -näytös myi salin täyteen jo toisen kerran, mutta mahduin silti mukaan menoon. Pari olin nähnyt jo aiemmin, mutta valkokangas ja aito filmi herättivät nämä aivan uudella tavalla eloon. Upea kokemus jonka aikana sai nauraa, harmittaa että vol. 2:n uusinta jää duunien vuoksi meikäpirulta väliin. Esitetyt lyhärit olivat (sorge copy-pastettamisesta):
Valeri Ugarov, SALAISUUKSIEN RASIA (1976)
Andrei Hržanovski, PERHONEN (1972)
David Tšerkaski, MITÄ VIELÄ HALUAT? (1975)
V. Morozov, START (1977)
A. Solin, KIITOS, HAIKARA! (1978)
Valeri Ugarov, HAIKARA-KALIFI (1981)
Vladimir Tarasov, KONTAKT (1978)
20.1. Ikarie XB 1 (1963) (DVD)
Kun ei malta lopettaa ajoissa, voi vielä katsella iltasaduksi puolalaisia avaruusaluksia lentelemässä kommunismin hengessä. Nyt alkaa väsyttää ja kyllästyttää sen verran paljon, että taitaa olla hyvä aika lopetella tämä kirjoittelu tältä erää. Hyvää yötä ja kauniita unia.
