Vähän Alliolia leivän päälle!
Vedetään vuosi 2021 nyt viimein pois alta, niin päästään siirtymään Sienitaloon ja sen myötä nykypäivään. Tarjolla animaatiota ja pari muutakin kuvaa. Kirjoitettu virheettömästi, mahdolliset lapsukset zimbabwelaisten trollien työtä.
Köyhän miehen animasterifestarit
Criterion Channelin kuun lopussa poistuvien leffojen joukossa oli iso tukku näkemättä jääneitä animaatioita. Havahduin ajan kiiruhtamiseen tuossa 29. joulukuuta ja päätin pitää kahden illan mittaiset minifestarit, joiden aikana katsoin kahdeksan kiinnostavimman oloista tekelettä. Koska ihan oikeasti niistä ei taida olla sen ihmeempää sanottavaa, ei puhuta pehmoisia vaan paukutetaan koko paketti kerralla kasaan.
No. 7 Cherry Lane (2019) aloitti siinä suhteessa festivaalit asiaankuuluvasti, että odotin tältä hongkongilais-kiinalaiselta tuotannolta paljon, mutten lopulta saanut oikeastaan mitään vastinetta ajalleni. 1960-luvulle sijoittuvassa tarinassa yliopistojantteri hengailee naisten (ja välillä poikienkin) seurassa kuohuvassa Hongkongissa, jonka kaduilla heilutellaan rakkaan Maon kuvia ja Pieniä punaisia kirjoja sekä saadaan poliiseilta pamppua. Välissä nähdään jotain satuvälähdyksiä esimerkiksi käärmeraiskauksesta ja tämän tämmöistä muuta arkista. Taustat ovat ihan kivoja, mutta hahmot kankeasti animoituja ja itse asiassa hieman irvokkaitakin. Nostalgia ei välity ja parituntinen epookki on ylitylsää katseltavaa. Pari sekopäisempää psykedeliajaksoa estää kokonaisuutta olemasta täysi pannukakku.
Onneksi unkarilaiseen satuun perustuva János vitéz (1973) onnistui kääntämään suunnan kohti poutaa ja oli selkeästi se maratonin paras kuvaelma. Ohjaaja Jancovics Marcellin myöhempää (mutta jo kesällä katsomaani) Son of the White Marea muistuttava piirretty on huikeaa karamellivärien pursuttamista, jonka jokaisen kuvan seurassa silmä lepää. Juoni talonpojasta, josta tulee sotapäällikkö sun muuta, ei ole kummoinen, mutta tämän antaa anteeksi silmänkarkin ja lyhyen keston vuoksi. Sikäli huvittavaa miettiä, moniko ihminen lienee pahoittanut mielensä kohtauksesta, jossa ottomaaneja teurastetaan taistelutantereella – sen verran rasistiseksi turkkilaisista annetun kuvan voi mieltää. Ennen vanhaan se ei ollut niin justiinsa ja tokkopa Unkarin nykyhallituskaan tästä yöuniaan menettäisi.
Välihuomautus: koska vuosi 2021 on yhä päällä tammikuun puolivälissä motivaation puutteessa, ei välitetä puupennin vertaa, vaan yritetään päästä tästä roskasta nyt parissa minuutissa eroon. En jaksa tutkia onko leffoilla suominimiä, haluan vain tästä velvollisuudesta eroon. Uusia katseluitakin kun tälle vuodelle olisi jo kolmisenkymmentä.
Millennium Actress (2001) on animetyylillä tehty, välistä hieman herkkäkin tarina näyttelijästä, joka etsii kadonnutta rakkauttaan. Ajassa seikkaillaan, mutta valitettavasti haastattelijan mukaan tunkeminen ei ole se itseäni hymyilyttänein ratkaisu. Mind Game (2004) on paikoitellen irvokkaan näköinen rymistely, jossa käydään taivaassa ja valaan vatsassa ja josta katselukelpoisen tekee pitkälti sen omituisuus. Graafinen puoli nyt on mitä on.
The Plague Dogs (2008) Ruohometsän kansan tekijäin suunnalta kertoo labrasta karkaavista koirista, jotka saavat ihmisten tappajat peräänsä. Sympaatinen ja kauniisti piirretty leffa ei ole ehkä sieltä soljuvimmasta päästä, mutta onnistuu silti koskettamaan. Erityisesti viimeinen vartti riipaisee. The King of Pigs (2011) taasen edustaa ärsyttävästi piirrettyä koulukiusaamistarinaa, jonka maku on paikoitellen sadistinen siitä huolimatta, että sen tarkoituksena olisi sanoa sana lapsuuden “parhaista” vuosista. Toki katsojalla on itselläänkin hetkittäin hankalaa ajatellessaan, että nämä kiusaajakusipäät todella ansaitsevat kaiken mahdollisen osakseen saaman väkivallan. Pointti on silti hieman hakusessa, vaikka sen voisikin olettaa olevan kasvattaa katsojastaan sarjamurhaaja.
Singaporelaisen Tatsumin (2011) aiheena on joku manga-piirtäjä, josta en koskaan ollut kuullut. Tämän elämäntarinan lomassa katsojalle näytetään hetkiä äijän sarjakuvista animaatioiden muodossa. Itse en saanut koko juttuun minkäänlaista tarttumapintaa ja lähes koko leffan ajan oli olo, kuin olisin seissyt nurkassa katselemassa muiden, selkeästi keskenään hyvin viihtyvien ihmisten bileitä ja suoraan sanoen tämä tunne on hyvin perseestä. No, nyt tiedän sitten myös herra Tatsumin.
Tower (2016) käsitteli tätä Full Metal Jacketin vääpelin mainitsemaa tapausta Teksasissa, jossa joku raivohullu ammuskeli yliopistolla ihmisiä kellotornista. Animaatiodokumenttiin on saatu melko kolkko uhan tunnelma, mutta se ei sorru kostonhimoiseksi, eloon jääneen ja tapauksessa syntymättömän lapsensa menettäneen sekä hedelmättömäksi tulleen uhrin kertoessa antaneensa tekijälle anteeksi.
Jos filmin suominimi on Dillinger – maailman paras pankkirosvo!, onhan se nyt mainittava! John Miliusin kovaksikeitetyssä gangsteridraamassa vuodelta 1973 syydetään lyijyä kuin oltaisiin sulattamolla ja veri roiskuu sekä rosvojen että poliisien saadessa ylimääräisiä reikiä nahkaansa. Mukaansa tempaavan pätkän loppu sensuroitiin FBI:n toimesta, mutta lopputekstien jälkeen on sijoitettu lausahdus J. Edgar Hooverin suusta. Vuoden vikaksi rainaksi jäi eteläkorealainen Vaarallisia suhteita (2003) joka oli kaikin puolin mitäänsanomatonta ja sanoinkuvaamattoman tylsää epookkidraamaa.
Nyt otan aikakoneen ja siirryn takaisin tähän vuoteen. Kiitos lukijoille, että olitte koko vuoden niin [sensuroitu Kuvaputken kauniiden tapojen vastaisena] aktiivisia.
