Jestapa jepulis, penikat sipuliks. Eli tämä oli tässä. Tai ainakin melkein oli. Piti näes ilmoittaa, että ploki jää nyt vähintäänkin kesälomalle, mutta se olisi sitten kai sulkenut oven myös tulevalta VIDEOILLALTA, joten päätin nyt sitten raapustella yli suven jotakin – jollen sitten muuta, niin edes niitä kappale per elokuva -mittaisia juttuja. Mitään en kuitenkaan oikolue ja kirjoitan tätä oletettavasti lähinnä harvoilla vapailla humalassa, joten jälki tulee olemaan sietämätöntä – ainakin surrealistista. Naattikaa.
Joopa joo. Heinäkuun aloitin katsomalla niin ikään toistamiseen pätkän Suomisen Olli yllättää (1945), joka viehätti käsitellessään sotaveteraanien traumoja näinkin tuoreeltaan. Elokuva antaa hyvän kuvan siitä, kuinka murhatantereille lähetetyt todella olivat monesti juuri Ollin kaltaisia ”Voi veljet!”-veitikoita, jotka helvetistä palattuaan saattoivat heijastaa kokemuksiaan sosiaaliseen kanssakäymiseen ympäristössään. Toki porvarillinen meininki on läsnä eikä paatokseltakaan säästytä, mutta nämä antaa anteeksi, sillä filmissä soi Suvivirsi. Tämän jälkeen söin ensimmäistä kertaa aikoihin amerikkalaisen hampurilaisaterian, eli menneet sukupolvet olisivat minusta ylpeitä. Vai oliko sittenkin niin, että ainoastaan kivääri kourassa rajan yli tuleva valloitustoimintahan oli sitä pahaa?
Tiistaina katsoin jälleen televisiota naisystäväni luukussa. Sielläpä pyöri maisteri Särkän arvatenkin Tuntemattoman sotilaan rahojen jälkihumussa väsäämä Pieni luutatyttö (1958), joka oli jo niin abstrakti näytös, että kirjoitin siitä peräti tärkeimmät asiat paperilapulle ylös. Keskiössä on siis pieni tyttökulta, jonka alkoholisoitunut isäpappa laittaa suureen kaupunkiin (mitäs niitä Soomesta löytyikään?) myymään kännispäissään jouhista ja aidanvarsista kyhäämiään luutia. Hirveästi näytellyn tregedian ensimmäinen silmiinpistävä tekijä on iljettävä pedofiilisetä, joka alkaa liehittelemään tyttöä, jota vanhemmat ihmiset varoittavat tästä limanuljaskasta – itse en äkkiseltään muista tällaista tabua käsitellyn tätä varhaisemmassa vaiheessa. Onneksi Siiri Angerkoski kuitenkin seisoo äkisti lapsenraiskaajan keittiössä, mikä pelastaa luutakauppiaan karmivalta kohtalolta – sitä, miksi tällä on selkeästi halveksimansa ja tietämänsä miehen avain, ei selitellä. Äkisti elokuva myös muuttuu musikaaliksi, mutta muutaman laulunumeron jälkeen genre unohdetaan jälleen draaman tieltä. Sitten jostain juoksee saksanpaimenkoira, jolla on selkeästi ollut mukavaa kuvauksissa, lapset heiluvat ringissä eläimen ympärillä huutaen ”Voi jee! Koira! Tulkaa, leikitään sen kanssa!” ja laittavat tälle myssyä päähän. Tämän jälkeen tyttö nuhtelee itse teossa kiinni jääneitä murtovarkaita ja motoristi, jonka kypärään on piirretty tökerö pääkallo, varastaa tältä satasen ostaakseen sillä nakkeja. Onneksi kuitenkin Maailman Petteri juoksee paikalle ja paiskaa lurjuksen jorpakkoon. Tämä kaikki tapahtuu loppuselostuksen mukaan yhdessä päivässä, vaikka itse olin käsittävinäni jossain välissä vuorokauden vaihtuneen…
Keskiviikkona katsoin Jumalan kaupungin ”jatko-osan” City of Men (2007), joka ilmeisesti oli koostettu samannimisestä tv-sarjasta. Melko rankkaa menoa, mutta Meirellesin tyylin selkeä plagiointi ei ihastuttanut, minkä ohella juoni tuntui paikoitellen todella typerälle: kaksi kaverusta on kasvanut ilman isiä, kunnes syvän syntisiä menneisyyksiä raaputeltaessa käykin ilmi näistä yhden olevan vastuussa toisen kuolemasta. Hohhoijakkaa. Rion elämänmenon kuvaaminen on onneksi hohdokkaampaa ja pitää aurinkoisine faveloineen kiinnostuskäyrää yllä.
Sitten oli vuorossa viikon toinen Särkkä, Kuu on vaarallinen (1961), rooleissaan törröhuulinen Liana Kaarina (muistetaan Huiskispuiskiksena tv-elokuvasta Robotti Romulus), taistolaisradikaali Esko Salminen sekä vanha piru Åke Lindman. Tyylikäs, mutta pitkälti pitkäveteinen ja teennäinen leffa kertoo nuoresta kaunottaresta, joka onnistuu tuhoamaan sekä nuoren että vanhan rakastajansa elämät silkalla viehätysvoimallaan – omenallahan se Aatamikin vieteltiin ja nainen on käärme, eikös juu. Pientä jännitystä on ilmassa ja paljasta pintaa löytyy liki eksploitaatiomaisissa mitoissa, jälkimmäinen lienee syy runsaaseen ulkomaillemyyntiin. Ehtoolla katsoin vielä arkkidemoni-Allenin filkan Sisäkuvia vuodelta 1978, joka oli tylsää, paholais-Bergmanin (miten kukaan inhimillinen ihminen voi katsoa näiden kahden pedon sielunmaisemia?) tyyliä jäljittelevää taidekakkaa. Hyviä näyttelijäsuorituksia, mutta puolentoista tunnin kokonaisuus tuntui puolet pidemmältä.
Joo-o. Torstaina kirjoitin Laajakuvan kirjaprojektiin Viidakko-Jimistä (1948) ja menetin ajantajuni täysin. Epäilen myös Johnny Weissmullerin olleen sovinisti, joten kaivettakoon hänenkin luunsa haudasta, tuomittakoon Buddhan kiroukseen ja lähetettäköön Turkmenistaniin. Ugh. Koska itse en ole sovinisti vaan Jeesuksesta (Spike Leen jälkeen) seuraava, aloitin perjantaini katsomalla Kiti Luostarisen dokumentin Naisenkaari (1997). Diggaan kyllä Luostarisen dokkareista kovasti ja tämäkin oli hyvää menoa, ollen aidosti koskettava feministinen teos – vahva saavutus, ainakin 2010-luvun näkökulmasta. Elokuva kysyy Luostarisen mustan huumorin kautta, miksi naisen pitäisi muokata itseään halutun miesmuodin mukaisesti ja esittää jo pikkutyttöjä puhumassa siitä, millaiset vartalot myöhemmin haluavat. Lynkkausmentaliteetille ei lähdetä, vaan esimerkiksi eräs nainen kertoo – omassa elämässäni tutun tarinan – siitä, kuinka järkyttyi hänen poikaystävänsä todettua tämän olevan niin ihanan naisellinen. Myös ohjaaja itse laittaa persoonansa likoon, niin henkisesti kuin fyysisesti. Sanomaltaan tärkeän, silkkaa rautaa olevan filmin miinuksena ovat ärsyttävät kuvitukselliset performanssit, jotka lähinnä vituttivat. Nakuilua löytyy sen verran, että YouTube pyysi kirjautumaan sisään varmistaakseen ikäni.
Tästä jatkoin katselemalla televisiolle tuotetun post-apocalypse-pätkän Seuraava päivä (1983), joka kuvaa parin tunnin ajan kansasilaista yhteisöä, jonka päälle tiputetaan ydinpommi. Räjähdys on toteutettu hyvin painajaismaisesti ja tätä seuraava elämäntila on kaikin puolin uskottava ja hirvittävä. Dialogi kysyy, kuka ampui ensimmäiset ohjukset ja vastaa itselleen, oliko sillä merkitystä, lopputulos on kuitenkin sama. Filmin päättyessä planssi kertoo meille tämän olleen realismiin pyrkivä kuvaus siitä, mitä voimme toisillemme ja pallollemme tehdä, jollei nykyinen (yhä jatkuva) hulluus lopu. Pienimuotoinen mestariteos kaiken kaikkiaan.
Lähdin kaverilleni saunomaan sekä naksauttamaan pari magiaa, minkä ohella katsoimme myös kaksi elokuvaa. Revenge (1989) oli Neuvosto-Kazakstanissa tuotettu Tarkovski-henkinen naimadraama, joka ei itse asiassa sopinut napsuvaan meininkiin laisinkaan, mutta olisi ollut sangen hieno filmi ilman sairaanloista eläinrääkkäystään. Tämän jälkeen päätimme perjantain Dracula 3000:lla, jossa avaruusalus kuljettaa Coolion ”näyttelemän” 187:n neuvostopropagandalla koristellulle Transylvania-planeetalle, jossa majailee klassisesti puettu kreivi Dracula. Billy the Kid vs. Draculan ohella typerimpiin vampyyrileffoihin kuuluva vuoden 2004 pökäle oli kaikessa surkeudessaan kaljakännien keskellä hyvinkin viihdyttävä ja löytyi ainakin jossain vaihteessa muistaakseni IMDb:n bottom 100:sta.
Lauantaina oli sitten aika synninpäästön, joten katselin naisystäväni kanssa hylje-elokuvan Slappy – vallaton veijari (1998), josta kirjoitin myös Laajiksen kirjaan. Tämän jälkeen Dunstonin oli aika kirjautua sisälle. Orangin seikkailuista kertova Dunstons – vallaton varas (1996) oli kuitenkin lähellä aiheuttaa avoriidan, joten se jäi kesken ja katsoin elokuvan loppuun pikakelauksella sunnuntaiaamuna. Siitä menin sitten töihin, jossa katselin pyörittämisen ohella sekä Muumit Rivieralla (2014), joka oli kieltämättä kirjojen ja sarjakuvien hengen ulkoisesti täyttävä, mutta mauton ja paikoitellen kökkö esitys, josta sovinnaisuutensa vuoksi puuttui tyystin Larssonien anarkismi. Leffa esimerkiksi jätti alkuperäisen aineiston hauskimmat puolet – kuten LBJ-pillereiden napsinnan vuoksi paluulennolta myöhästyneet ja tämän vuoksi laittoman pontikkatehtaan perustavat Muumit – täysin hyödyntämättä. Sitten oli vielä vuorossa Steven Spielbergin vuoden -85 musta pukudraama Häivähdys purppuraa (35 mm), joka toimi paitsi rotu- ja naistensorron vastaisena, että myöskin mustavalkoista hieman värikkäämpänä: lopulta pahoja, hyviä että sekä-että-tyyppejä löytyy laidalta kuin laidalta. Ei mestariteos, mutta selkeästi parempaa Spielbergiä. Kotona katsoin vielä vuoden 2007 lyhärin The Vampyre by John W. Polidori: Imágenes de una Pesadilla, joka löytyi Human Beasts -DVD:n bonuksista. Paul Naschy esittää vampyyriä kauhupalassa, joka tuo hyvin voimakkaasti mieleen Jesus Francon myöhäisen videotaidekauden teokset. Jollet tiedä mistä puhun, aloita katsomalla Doctor Wong’s Virtual Hell.
Jasså, seuraavaan viikkoon. Se alkoi Robert Wisen elokuvalla ajalta, jolloin tämä osasi ohjata, eli Ruumiinsieppaajilla (1945). Kirjoitin tästä Laajakuvan opukseen, jätte bra. Tiistaina katsoin jossain mielenhäiriössä kirjastosta lainaamani Ridley Scottin fantasiaspektaakkelin Legenda (1985), jossa Tom Cruise on tavallistakin vastenmielisempi kaikkien naisten (keijusta noitaan) sankari, Tim Curryn tulkatessa peikkopahiksen roolia. Lähinnä tiskasin ja leivoin mansikkakakkua, mutta onnistuin siitä huolimatta pahoittamaan mieleni pahasti ja välistä huutamaan, mitä paskaa minulle taas on yritetty jalokivin koristellulta hopeavadilta tarjoilla (tervetuloa Saloon). Sitten kävimme mustikassa ja menimme saunaan, jonka lämpiämistä odotellessa katsoimme hyvin dokumentaarisesti tehdyn rainan Sukunsa viimeinen (2010). Nenetsi-tyttö Nekon venäläistämisprosessi on aidosti surumielinen ja ikävä, muttei kuitenkaan mene hömpäksi, antaessaan myös vastapuolen tuoda näkemyksiään julki. Loppudilemma lienee se, ettei ihminen pysty tai ehkä haluakaan ymmärtää toista, vaan tasapäistää tarjoillen tälle oman kulttuurinsa ja elämäntapojensa antimia. Näyttely tuntui paikoitellen kököltä. Sitten katsoin vielä 116-vuotiaan Jeesus-filmin The Life and Passion of Christ, josta kirjoitin kirjaan.
Keskiviikkona näin mykkälyhärin The Big Swallow (1901), jossa nielaistiin katsoja. En saanut siitä mitään irti, sorgenauttihiiri. Samana yönä katsoin meksikolaisen vapaapainikauhuelokuvan The Body Snatcher (1957), jossa hullut tiedemiehet siirsivät apinanaivoja kaappaamilleen urheilijoille. Kirjoitin myös tästä tulevaan kirjaamme. Torstaina ennen töihin lähtöä oli vuorossa Terry Gilliamin The Zero Theorem (2013), tiettyyn pisteeseen saakka mielikuvituksellinen ja kiehtova fantasiointi, jonka typeryys ja loppuhutilointi niin ikään pilasi. Myös pitsaa ahmiva teinipoikanäyttelijä meni inhokkeihini niin että hujahti. Jotta haistakoot paskan sekä hän että Gilliam, joka pilaa mahdollisesti mukiinmenevän pätkänsä tällaisella saastalla.
Illalla katsoin filmin pyörittämisen ohessa Gosta-Gavrasin poliittisen rikosdraaman Z – hän elää (1969). Kylmäävä elokuva esittää poliittisen väkivallan ja juonittelun todella irvokkaasti ja vaikka kaikenlaista splatter- ja gore-ilottelua olenkin nähnyt, oli lukuisissa joukkopahoinpitelyissä ja muissa raakuuksissa pidättelyä kyynelissä: miten ihminen voi olla toiselle elolliselle olennolle näin paha? Tämän mestariteoksen jälkeen katsoimme gimmani kera kotona vielä Jean Cocteaun vuoden 1950 Orfeuksen (tai minä katsoin, seuralaiseni nukahti noin puolen tunnin sisällä), antiikin Kreikan tarun modernisaation, jossa oli hienoa surrealismia, mutta jonka runollisuus ei jaksanut kantaa loppuun saakka.
Perjantaina kotitöiden taustalla hääri jonkun tuntemattoman pallinaaman tähdittämä Tarzanin kosto (1938), jonka naispääosanesittäjä taisi olla Weissmullerin hengessä joku ex-uimari. Tylsistyttävässä seikkailussa Tarzan pelastaa flikan arabisheikin haaremista ja apinat mölyävät. Lauantai-iltana katsoimme Areenasta elokuvan Lilja 4-ever (2002), jonka luulin nähneeni joskus teininä, mutta enpä sitten ollutkaan. Äärivenäläisyys otsatukkineen ja Miska-karhuilla ja seinävaatteilla sisustettuine koteineen ärsytti aluksi, minkä jälkeen pohdin pitkään, onko tämä taas yksi yltiödramaattinen yliveto ja lopuksi vielä kornien enkelien oikeutusta, mutta lopulta tuli tulokseen, että olihan kokonaisuus nyt onnistunut kuvaus siitä, millaista liian monen ihmisen elämä täällä on. Ainut sentimentaalinen kaunistelu tapahtuu taivas-fantasioiden kautta, eikä maan päällistäkään leimata pelkäksi helvetiksi, vaan täällä olisi paljon asioita mitä tehdä. Katsojalle ei jää kuitenkaan epäselväksi, miksi joku valitsee mieluummin lyhyemmän tien pois täältä. Omalla kohdallani filmi muistutti itseäni yleisestä ihmisvihastani ja siitä, millainen paikka maailma on, tyttöystäväni puolestaan alkoi itkemään. Vittumaistahan on se, että vaikka sammutat television, tiedät silti samaan aikaan tätä käyvän kaikkialla, joidenkin nautinnon ja toisten rahanhimon vuoksi, etkä itse pysty tekemään asialle yhtään mitään. Elokuva myös tuntuu kysyvän (tai sitten kuvittelen), tuliko vapaus ja oikeus Venäjälle todella nk. sosialismin romahtamisen myötä. Epäuskottavina huomioina paistavat silmään Lasnamäen maisemat sekä eestiläiset kirjoitukset.
Sunnuntaina näin töissä Spielbergin parhaisiin lukeutuvan leffan A.I. – Tekoäly (2001), joka pohtii oikeuttamme edetä virtuaalielämän saralla. Visuaalisesti kaunis elokuva on sentimentaalinen, muttei liiaksi pysyen naurettavan ja raivostuttavan sijaan lähinnä surullisen mitoissa. Lopun avaruusoliot olivat ehkä kuitenkin vähän liikaa, mutta silti kubrickilaisuus tasapainottelee spielbergiläisen taian kanssa suht tasapainoisesti. Lopuksi oli vuorossa Eric Rohmerin Ihana avioliitto? (1982), joka taas kerran kertoi ihmisyydestä sangen paljon. Tunnari on mahtava ja näyttöni vieressä kiipeilee lukki, mutta tällä hetkellä kirjoitusmotivaationi puolestaan ovat niin alhaiset, että päätän tältä erää tähän.
Jk: lukki kiipesi tietokonepöydälleni ja alkoi juomaan siihen läikkyneestä olutlätäköstä. Hymyilin hänelle. Hän ryhtyi heiluttelemaan jalkojaan aggressiivisesti edestakaisin ja ryhtyi hoipertelemaan ympyrää. Minun kävi häntä sääliksi, mutta hetken meillä kahdella oli hauskaa.
