7.3. Tämä on Suomi – maa vailla syntiä (1970) (Teatteri/DCP)
Kävimme tosiaan toimittajien Porttila ja Nykänen kanssa katsomassa Kino Reginassa jonkun kuopiolaisen elokuvaharrastajan internetin ihmemaailmoista sattumalta löytämän Suomi-aiheisen mondon, jonka Italian elokuva-arkiston holvista kaivettu filmikopio oli saatu digitoitavaksi ja esitettäväksi nyt ensi kertaa myös täällä leffan tapahtumamaassa.
Toimittaja Porttila totesikin tästä omassa plokitekstissään jo kaiken merkittävän. Melko kesy, asiallinen ja aiheessaan pysyvä dokumentti oli kiva näinkin, mutta sensaatiomaisemmalla ja röyhkeämmällä lähestymistavalla siitä olisi saatu meikäläisestä näkökulmasta varmasti hauskempi. Leffassa käydään läpi kaikkea Suomelle tärkeää, kuten Kekkosta, talvisotaa ja metsiä, päivitellään viinaa, saunaa ja koulujen sukupuoliopastusta, poroerottelusta ja hylkeen nyljennästä puhumattakaan. Dialoginpätkistä lappalaisia käsittelevä lienee hulvattomin. Huikein hämmennyksen aiheutuu puolestaan nuoren, sivarihommissaan roskapusseja kärräävän Peter von Baghin pomppatessa kankaalle täysin varoittamatta – totaalinen räväytys siitäkin huolimatta, että Muisteja, jossa hän kyseisen italialaisen kuvausryhmän ahdisteluista mainitsi, tulikin jokunen vuosi sitten luettua.
7.3. Tusk (2014) (DVD)
Kevin Smithin mursuelokuvassa amerikkalainen podcast-juontaja matkustaa Kanadaan tekemään pilaa miekkailuvideonsa toimitukseen lähettäneestä reppanapojasta, joka kuitenkin tämän pettymykseksi ehtii kuolla ennen kohtaamista. Hätä ei ole tämän näköinen, sillä baarin veskin seinällä oleva ilmoitus johdattaa kalapuikkoviiksisen törkytoimittajan syvällä syrjäseudulla asuvan entisen merikarhun kartanoon, hyötyäkseen luvassa olevilla ihmeellisillä seikkailuilla. Kaikki ei kuitenkaan ole miltä näyttää ja pian isäntä on jo muuttamassa vierastaan miksipä muuksi, kuin ilmieläväksi ihmismursuksi.
Tusk on todella ristiriitaisia tunteita aiheuttava elokuva ja se tuntuu parodialta paitsi Cronenbergin Kärpäsen tapaisista hirviökauhun klassikoista, myös eritoten männävuosien epäonnisesta mahalaskijasta The Human Centipedesta. Edellämainitun elokuvan tavoin Smithinkin teoksen kohdalla on välistä vaikeaa päättää, onko tämä todella sairasta vaiko todella naurettavaa. Kieli poskessa viljelty dialogi vilisee viittauksia kidutuksiin, raiskauksiin ja sarjamurhiin, toimenpiteiden keskipisteeksi joutuvan toimittajapojan kohtalon puolestaan ollessa äärimmäisen brutaali. Silti julmimmaksi hahmoksi muodostunee itse katsoja, joka jossain välissä vain räjähtää nauramaan altaansa reunassa raakaa makrillia avuttomana pureskella yrittävälle olennolle, jota samalla markkinoidaan suurin piirtein yhtenä maailman kusipäisimmistä, itsekeskeisimmistä ja lipevimmistä limanuljaskoista. Sen sijaan hänen tyttöystävänsä ja kollegansa suhtautuvat kauhutapahtumiin hyvinkin totisina ja empaattisina, siitäkin huolimatta että kadonnut kaveri ei näillekään se paras ihminen ollut.
Ehkä aavemaisin havainto elokuvan aikana onkin se, ettei sen alleviivaava ja typerä vammahuumori huvita juuri ollenkaan, ja ehkä yhtä podcast-formaattiin kohdistettua heittoa lukuun ottamatta oloni oli vitsitykityksen aikana monesti hyvin vaivaantunut. Tämän sijaan hauskuus kehittyy makaaberiuden myötä, eli sitä mukaa mitä ikävämmäksi päähenkilöä tehdään ja mitä pidemmälle tämän osaksi koituva rääkki viedään. Tällaista kostonhimoa ja vahingoniloako komiikantajuni tosiaan on?
Leffa myös herättää kysymyksiä kaappaajan kiivaista manifesteista luontoon palaamisen puolesta ja ihmisyyden suhteesta eläimellisyyteen. Tietyllä tapaa voisikin miettiä podcast-mulkusta kehittyneen julkisuuden ja menestyksen myötä peto sanan varsinaisessa merkityksessä, jonka pelastajana, eräänlaisena hänen syntiensä puhdistamisen vuoksi kuolleena Jeesus-hahmona merimies voidaan nähdä. Persoonansa kadottaneen toimittajan inhimillinen puoli kun alkaa tulla esille vasta eläintalon altaalla, Kärpänen 2:n loppua muistuttavassa viimeisessä kohtauksessa, jossa itkemisen unohtaneen sydämettömän makeilijan silmäkulmassa viimein kimaltaa kyynel.
8.3. Cocktail (1988) (DVD)
Juuri kun pääsin mollaamasta Korppia vuoden huonoimpana elokuvana, tupsahti eteen tämä Tom Cruisen baarimikkoräpellys. Yksi vastenmielisimmistä filmeistä ikinä siinä missä skientologien ylipappi puolestaan on ehkä se etovin tietämäni näyttelijä. Vastenmielistä ja pinnallista paskaa, jonka katsominen on yhtä suurta tuskaa. Ajattelin että tämä olisi ollut edes huvittava, mutta ei Cocktailista aivan oikeasti pysty kaivamaan mitään hyvää sanottavaa. Hyi helvetti.
9.3. Unbreakable – särkymätön (2000) (DVD)
Jaa, olihan tämä nähty jo joskus teininä töllöstä, mutta laittelin nyt kuitenkin pyörimään Laajakuvan ry-kokouksen taustalle. Bruce Willis ei sairasta koskaan ja jaksaa nostella huiman kasan puntteja, ja Samuel L. Jackson murjottaa koska häntä on kutsuttu jatkuvan terveydellisen epäonnensa takia Lasimieheksi (meniköhän tuo nyt oikein…), josta pyörätuolissa istuva hapannaama päättää tehdä oman superpahiksensa. Takakannen huisin jännittävä -lupauksesta huolimatta elokuva on lähinnä pitkästyttävä, eivätkä näiden kahden hahmon tarinoiden kehittymiset tai lopputwistin odottaminen jaksa kiinnostaa. Tämä keskinkertaisuus onkin vielä surullisempaa kuin täysi mahalasku, sillä kun sekä Kuudennen aistin jännite ja keksiäilyys että The Signsin tökeryys ja pölvästiys puuttuvat, jää käteen lähinnä kysymys siitä, onko leffalla minkäänlaista paikkaa universumissa.
Alettuani pohtimaan jälkimmäistä mainitsemaani räpellystä tuli muuten sellainen fiilis, että voisi olla hauskaa katsoa Shyamalanin koko kirjastosta löytyvä tuontanto jonkinlaisessa (jo etukäteen järjettömältä tuntuvassa) masokismin hengessä. Pannaan korvan taa.
9.3. Godzilla’s Counter Attack (1955) (PC)
IMDb:n juonisynopsis tästä elokuvasta on melko tyhjentävä:
”Godzilla battles an irradiated Ankylosaur and destroys Osaka in the process.”
Godzillan ensimmäisen jatko-osan maailma oikeastaan muuten sitä samaa kuin koko muussakin sarjassa, mutta tässä vaiheessa yhä mustavalkoisten lasien läpi nähtynä. Historiankirjoihin jäänyttä originaalia paremmaksi tämä yltää ihan sen vuoksi, että kestoa on huomattavasti vähemmän ja tappelevia ötököitä enemmän (Godzilla ja tätä vastustava piikeillä koristeltu jättiläiskilpikonna). Mitään uutta sanottavaa näistä leffoista tuntuu olevan vaikeaa löytää.
9.3. Barbershop 2: Back in Business (2004) (DVD)
Sairastan epämääräistä tautia. Sen nimi on hamstraus. Aina kun jossain on jaossa ilmaisia elokuvia, kannan niitä pois säkillisen riippumatta siitä, millaista skeidaa milloinkin on tyrkyllä, pääasia vain etten ole aiemmin nähnyt. Sitten nämä DVD-pinot täyttävät kämppäni, enkä kehtaa viedä niitä vaihtoon katsomatta, minkä loppuyhtälönä pyöritän soittimessa oikeasti kiinnostavien filmien sijaan kaiken maailman tuubaa, jota ilman mielenterveyteni saattaisi voida paremmin.
Barbershop 2 ei itse asiassa edes ollut niin huono, kuin mitä etukäteen odottelin. Osa vitseistä (lähinnä ne, joissa Cedric the Entertainer soittaa turpaansa) hymyilyttää hieman, eikä pitkälti leipäläven päristelyyn keskittyvä leffa ala montaa kertaa varsinaisesti hatuttamaankaan. Mitä nyt välistä komedia on hyvin laimeaa, eikä Ice Cube näemmä osaa näytellä sitä vähääkään, ellei vedä Boyz’n’the Hoodista tuttua perusrooliaan.
Sanoma on sikäli asiallinen: pieni parturiliike joutuu kamppailemaan paikastaan naapuriin muuttavaa, ylimääräisellä hölynpölyllä ihmisiä kosiskelevaa megaketjua vastaan. Kierot poliitikot ajavat vetämästään showsta huolimatta ainoastaan omaa etuaan, eikä naapuruston uusiksi laittava kaavoitushanke kaadu Cuben sydämiin vetoavista nyyhkypalopuheista huolimatta. Lopulta kuitenkin oikeus voittaa, asiakkaiden äänestäessä jaloillaan ja valitessa sen vanhan ja hyväksi havaitun suuryritysten sijaan.
Keskinkertainen, yhden katselun kestävä komedia kamalalla kansitaiteella. Ykkösosaa en ole nähnyt, joten siihen tätä jatkoa on vaikea verrata.
11.3. Punch-drunk love – rakkauden värit (2002) (DVD)
Myös tämä löytyi hyllystäni samasta syystä kuin Barbershop 2. Se että Punch-drunk love on vailla epäilyjä se katsottavin Adam Sandler -elokuva, ei tee Adam Sandlerista yhtään vähemmän ärsyttävää pääosassa. Myös toinen hermostuttava pallinaama, Luis Guzmán on mukana. Leffa itsessään on kuitenkin melko kiinnostava, jopa huvittava – en voinut olla nauramatta esimerkiksi sille, millaiset seuraukset viattomalla soitolla kontaktilinjalle lopulta olivat tai pallinaamapäähenkilön vanukkaiden hamstraukselle ihan vain siksi, että näitä ihmisiä oikeasti on olemassa. Ei tämä silti mikään mestariteos ollut, enkä siitä sen kummempaa sanottavaa keksi. Eivät nämä tällaiset punchdrunklovet ole se minun juttuni. Nettikin alkaa tässä välissä hidastelemaan.
11.3. Avaruushirviöt hyökkäävät (1965) (PC)
Jaa, mikäköhän siinä sitten on, että vaikka esimerkiksi Punch-drunk love oli huomattavasti katsottavampi ja sekä teknisesti että käsikirjoitukseltaan parempi kuin suurin osa tähän asti katsomistani Godzilla-sarjan tylsyyksistä, silti jälkimmäisten dinosaurusoopperoiden pariin juoksee huomattavasti mieluummin? Jauhan samaa purkkaa, mutta avaruushirviöt hyökkäsivät jälleen kerran siellä taustalla valmistaessani samalla ruokaa – näissä kaijuissa on se hyvä puoli, että dialogi on yleensä merkityksetöntä, draama uuvuttavaa ja kaikki anti keskitetty niihin lopulta liian harvoihin hirviöhyökkäyksiin, joita sitten voi aina silloin tällöin pysähtyä toljottamaan.
Tällä kertaa japanilainen raketti lähtee käymään vieraalla planeetalla, jonka ihmismäiset asukkaat pyytävät näitä lainaamaan Godzillaa ja Rodania, jotta nämä voisivat myllyttää King Ghidorahia turpaan. Hirviöt lähetetään joissain kuplissa avaruuteen ja sitten höyhenet pöllyävät, mutta syöpälääkettä vastapalvelukseksi luvanneet muukalaiset tekevätkin temput ja päättävät valloittaa sekä orjuuttaa Maan kiitokseksi. Liekö tässä sanomaa Japania miehittäneitä amerikkalaisia vastaan? Ötököiden myllyttäminen on sitten sitä samaa kuin aina ennenkin ja leffa tuntuu kestävän kauan kuin uneton yö. Onneksi Godzilla sentään tanssii. Nyt lopetan ennen kuin netti sekoaa lopullisesti.
