TV-ohjelmista hyvää iltaa, arvoisa lukija! Koska aikani tuottaa tämän plokikanavan ohjelmistoa nyt taisi sittenkin karahtaa kareille kivisille säädeltyämme epätoivoisesti antenneita oikeille taajuuksille, antakaamme tähän aluksi parhaita paloja menneiltä ajoilta, sitten jotain uutta jos aikaa jää. Aloitamme eräällä Laajakuvan kirjaprojektiin tarkoitetulla, mutta sieltä pois jääneellä jutulla, sitten seuraa ohjelmaa museonäyttelystä ja jos kesätoimittajamme Hubert vielä ehtii, näemmä hänen kokoamansa sekalaiset muistiinpanot elokuvakatselmuksistamme janalta Ö-X. Pahoittelemme häiriötä.
ARKISTOJEN KÄTKÖISTÄ:
Aladdin and the Magic Lamp (1967)
Tuhannen ja yhden yön tarinoista tunnetuin lienee satu Aladdinista ja tämän taikalampusta, jonka tunnettuutta oman sukupolveni kersoille edesauttoi Disneyn vuoden 1992 animaatiosovitus. Aihe oli luonnollisesti tätä ennen herännyt eläviksi kuviksi monen monituiset kerrat, muiden muassa Lotte Reinigerin silhuettilyhärinä ja Bud Spencerin tähdittämänä slapstick-komediana. Neuvostoliitossa tarina oli tarkoitus filmata Alexander Andrijevskin johtamana 1938 stalinismin parhaina kulta-aikoina, mutta syystä tai toisesta projekti tungettiin naftaliiniin, josta se kaivettiin jälleen esille 28 vuoden kuluttua. Vekkulina yksityiskohtana Magribietsin rooliin jo 30-luvulla pohdittu Andrei Fajt kiinnitettiin samaan osaan myös Boris Rytsarevin vuoden -66 tulkinnassa.
Suojasään päättänyt Neuvosto-Aladdin on kuriositeetti, mutta kaikkea muuta kuin hauska elokuva. Perseilykomedian keinoin kerrottu ja sipilämäisen huonosti näytelty stoori on kieltämättä hienosti lavastettu, mutta sisällöltään pitkälti huutamista, käsien heiluttamista, tyhjännauramista ja turhaa paskanjauhantaa. Erikoistehosteet kirkuvanpunaisen ja orjuuden kahleensa lopulta irti riuhtaisevan lampunhengen ilmestymisineen ovat sympaattista laatu-campia, mutta näitä nähdään auttamattoman vähän. Runsailla taiteellisilla vapauksilla merkkaillun käsiksen huumori masentaa kahta kohtausta lukuun ottamatta, joista ensimmäisessä paha taikuri loitsitaan neljäksi maailman ääriin juoksevaksi ukoksi ja toisessa tarjotaan leffan ainoa musikaalinumero.
Pastellinsävyiset värit sentään ovat kauniita ja itämainen taika välittyy Krimin maisemista ja studiolavasteista kuin laadukkaan satukirjan kuvituksesta. Poliittinen tiedostavuus esitetään edellä mainitun hengen kapinoinnin ohella Aladdinin tuttavallisella käytöksellä sulttaanin edessä ja jälkimmäisen lähettämisellä talonpoikaistöihin. Lopuksi vuohipukki puskee pahista hanuriin.
Naftatarinat naftaliinista: Kuvaputken kulttuurivihkojen suuri museovierailu
Helsingin kaupunginmuseon neljäs kerros tarjoaa pääkaupungin pimentyviin iltoihin annoksen omaa melankoliaansa Pullopostia Kurvista -näyttelyllään. “Sillan alusten Lönnrotiksi“ kutsutun Johan Knut Harjun (1910-1976) keräämään laitapuolen kansanperinteeseen keskittyvä näyttely paitsi asettaa esille ansaitsemaansa kirjallista julkaisua vaille jääneen Harjun muistiinpanoja ja piirroksia, myös havainnollistaa juoppojen, kodittomien ja narkomaanien maailmaa monin visuaalisin keinoin, kuten tiloihin rakennetun rekvisiitan ja VR-lasien myötä tapahtuvan animoidun virtuaalimatkan avulla.
Vaikeasta alkoholismista kärsinyt ja Tervalammen parantolassa henkensä heittänyt Harju tallensi SKS:lle 1960-1970-luvulla Kallion ja Ruoholahden alueiden katuelämää ”esikuvansa” pioneerihengessä asumalla päihdeongelmaisten keskuudessa ja kirjaamalla ylös näiden kokemuksia ja haastatteluja. Merkinnöistä moni on raapustettu paperille vankilan tai sairaalan kaltaisissa laitoksissa. Välistä karmivat, toisinaan tragikoomiset tarinat esittelevät Harjun kansanomaisella ja monesti ei niin oikeaoppisella kirjallisella annilla puliukkojen, prostituoitujen ja muiden vähäosaisten unohdettua jokapäiväistä elämää. Näiden ihmisten osat eivät monesti ole kaunista luettavaa ja roskiksiin tai vajojen alle kuoliaaksi jäätyneet pultsarit, korvikealkoholin vaatimat kuolonuhrit, amputoidut varpaat ja kohtalotoverien suorittamat ruumiinryöstöt sekä viranomaisten kovakouraiset otteet kuvaillaan pitkälti rankan arjen suodattamalla turtuneisuudella. Hetkittäin Harjunkin mitta tuntuu tulevan täyteen, hänen todetessa yhteiskunnan halveksiman joutoihmisen alkaessa kiinnostaa virkavaltaa vasta heitettyään henkensä (ja tarjotessaan patologille oivaa tutkimusmateriaalia) ja tämän olevan arvossaan kissaa alemmalla, lehtien uutisoidessa ennemmin kyseisen eläimen puuhun jäämisen synnyttämästä pelastusoperaatiosta kuin menehtyneestä kodittomasta. Harjun sanoin alkoholismia ei luettu sairaudeksi tai sen potentiaalisia syitä, kuten vielä tuoreessa muistissa ollutta sotaa, liiemmin pohdittu.
Kerrokseen lavastettu likainen katumiljöö tuo näyttelyyn vahvan lisänsä. Kävijä pääsee tutustumaan muiden muassa laudoista ja pressuista kasattuun, valkoisin muovipulloin sisustettuun alkoholistien majaan ja limonadimainoksilla sekä hinnastolla koristettuun Kurvin nakkikioskiin, joiden ohella nurkkiin asetellut puistonpenkit, sanomalehtikasat ja saastaiset patjat luovat yleisen harmauden kera kokemukseen parhaimmillaan helvetillistä lohduttomuutta. Tästä on juhlatunnelma yhtä kaukana kuin Harjun hahmottelemassa pahimpaan krapulaan otetussa korvikeryypyssä, joka kyllä siirsi hirveimpiä oireita, mutta toi uuden nousun sijaan masennuksen. Erinäisten muistojen, kuten Verkkosaaressa vanhasta, yhä polttoaineen aromia tarjonneesta kanisterista pultsariringissä nautitun luukeiton kuvailun kohdalla on vaikea sanoa, pitäisikö itkeä vaiko nauraa: absurdiikan tuomasta mustimmasta huumorista huolimatta tähän tilanteeseen ajautuneiden henkilöiden todellisuus tuntuu liian kipeältä.
Harjun muistiinpanojen siteeraamisten lisäksi museon seiniltä löytyy sekä tämän pidätyksestä kertovia poliisin asiakirjoja että valokuvia seudun arjesta, joiden joukosta löytyy niin otoksia kadulla lapsineen matkaavista perheenäideistä ja myymälöiden ohi kolisevista raitiovaunuista, kuin yömajan seinustoista ja nurmikolla ringissä makaavista huonovointisen oloisista hahmoista. Harjun piirroksiinsa dokumentoimat kuvat rappiolle ajautuneiden ihmisten profiileista tai kodittomien majapaikoista elävöittävät mielikuvia siinä missä kameralla tallennetut hetketkin. Virtuaalilasit päähänsä laittamalla pääsee puolestaan animoidulle matkalle, jonka aikana pystyy tarkastelemaan maisemia niin raitiovaunun ikkunasta kuin alkoholistien tunneliin tekemällä nuotiolla, mikäli ei anna paheksuvasti tuijottavien kanssamatkustajien tai aggressiivisesti käyttäytyvien poliisien häiritä. VR-kokemus olisi sisältänyt myös aikanaan nauhurille tallennettua Harjun puhetta, joka tosin ei tuolla hetkellä suostunut toimimaan.
Näyttelystä poistuessa voi aavemaista ja häiriintynyttä oloa halutessaan vielä ruokkia kuuntelemalla viimeisessä huoneessa seiniltä tutuksi tulleita tarinoita kertaalleen nauhalta. Tästä mahdollisuudesta tosin on vaikea kieltäytyä, liki koko kerrokseen tulvivan mantran häiritessä tekstitauluihin keskittymistä etenkin viereisessä tilassa pahanlaisesti. Ennen lähtöä on myös mahdollista osallistua näyttelyyn jättämällä omia vastaavia kokemuksiaan paperille, joita on teippailtu esille alempaan kerrokseen.
Viimeisessä tilassa pyörii myös videonauhaa Harjun keruukulmien nykypäivästä. Kaunista julkisivua ja rakentamista kuvaava materiaali aiheuttaa ristiriitaisia, joskin omaa aikaansa passelisti kuvaavia tunteita siitä, miten kaupunkikuvaa kyllä ollaan siloiteltu ulkoisesti prameammaksi, mutta samat ongelmat paljastuvat yhä pintaa raaputtamalla. Mieltä ei liiemmin ylennä heti kotiin päästyään lukea lehdestä juttua Dallapénpuiston yleisessä käymälässä nukkuvista ja piikittävistä haamuista, ongelmasta johon haastateltu tarjoaa ratkaisuksi vessojen muuttamista jälleen maksullisiksi ja virkaatekevä taho puolestaan niiden lukitsemista osaksi yötä. Näin paljon puolessa vuosisadassa lopulta olemme edistyneet.
Näyttely on avoinna aina 29.3.2020 asti ja sinne on vapaa pääsy.
(Tekstiä tarjottu eräälle kansanääneksi itseään kutsuvalle viikkolehdelle, joka ei vastannut tähän ikinä mitään. Mitään muutakaan juttua näyttelystä ei lehdessä koskaan ilmestynyt.)
Ps: kesätoimittajan reunahuomautus:
“Toimittaja Nikkinen katsonut lauantaina 15.2. viisi spaghettiwesterniä WHS Teatteri Unionin järjestämillä neljänsillä Spaghettipäivillä ja yrittänee kirjoittaa niistä jotakin artikkelia jonnekin. Nämä elokuvat olivat Tedeum – lännen rämäpää (1972), Tappajan tie (1969), Nimeni on Hallelujah (1971), Valkohampaan kosto (1974) ja Nimeni on Aamen (1971).”
(Kesätoimittaja Hubertin työsopimusta ei määräajan puitteissa enää jatkettako. -PT)
