Ulkona on yli 20 astetta miinusta (tai nyt siellä oikeastaan sataa jotain valkoista paskaa ja sukkani ovat märät. Se ei suinkaan plokin menoa haittaa, koska Kuvaputki jatkaa voittokulkuaan vaikeuksien jälkeen. Sorkkaherra on jäädyttänyt sormet, jotka kohmeessa tätäkin turhaa esipuhetta teille latelevat kirjoitusvirheiden kera. En osaa tämän paremmin asiaa sanoiksi pukea. Kannattaisi varmaan pukea enemmän päälle, ettei kulkuset jäädy. Mennään silti pakolliseen. Seuraavaksi kylmää kyytiä, suoraan kylmistä sormista.
10.1.2022: Mystery, Alaska (1999)
Russell Crowen esittämä alaskalainen sheriffi harrastaa vapaa-ajallaan jääkiekkoa. Sitten vanha ystävä New Yorkista tulee vierailulle ja ilmoittaa, että hän saisi New York Rangersin pelaamaan lammikolle näytösottelun Crowen amatöörejä vastaan. Pikkukaupungin pormestaria esittävä Colm Meaney innostuu asiasta niin paljon, että meinaa pissata housuun, ja Burt Reynolds kiukuttelee, koska ei koskaan päässyt lauantailiigaan.
Mystery, Alaska on yllättävän miellyttävä ja sympaattinen urheilukomedia, jossa pienen kaupungin asukkaat puhaltavat samaan hiileen, ja hahmojen kehittymiseen käytetään tarvittava aika. Loppuhuipennuksena vaikeuksien jälkeen nähdään jääkiekko-ottelu. Sen lopputulos on odotettavissa, mutta se tuntuu silti kaikessa kliseisyydessään onnistuneelta päätökseltä komedialle, joka ei hiero vitsejään väkisin katsojan jäisille kasvoille.
Elokuva siis sopii myös niille, joita jääkiekko ei voisi kiinnostaa vitun vertaa.
13.1.2022: Kaspar Hauserin tapaus (1974)
Werner Herzog maalaa jälleen kerran kuvastoa, joka on yhtä aikaa puhuttelevaa kuin myös kaunista. Kaspar Hauserin tapaus perustuu tositapahtumiin, jossa kellarissa vankina pidetty Hauser pääsee vapauteen ja matkaa pienen kylään toiveenaan tulla ratsumieheksi. Lähes puhekyvytön poloinen oppii elämästä, sanoista ja kaikesta muustakin. Yllättävän nopeasti ja lahjakkaasti uusia asioita sisäistävä ihmelapsi on tutkimisen arvoinen. Huikeassa loppukohtauksessa lääketiede tutkiikin ruumiinavauksen yhteydessään hänen aivojaan.
VIIKONLOPUT VALITUT KUVAT
14.1.2022: The Night House (2020)
Ehdotin vaimolle, että katsotaan The Night House, koska se on varmasti jotain kakkakauhua suoraan suoratoiston syövereistä. Olin väärässä. Todella väärässä. Elokuva on kaikkea muuta kuin kliseinen tusinakauhu. Juonessa Rebecca Hallin esittämän naisen aviomies on tehnyt itsemurhan, josta Hallin hahmo kärsii syvästi. Samaan aikaan talossa tapahtuu kummia eli kummittelee. Aiheeseensa hyvin henkilövetoisesti tarttuva kerronta on hyvien näyttelijöiden yhtälö, jossa tunnelma pysyy alati häiriintyneenä. Piikikäs dialogi pitää myös otteessaan ja satunnaiset kauhukohtaukset eivät tunnu mitenkään päälle liimatuilta. Loppuratkaisu on sekin varsin onnistunut, eikä lainkaan alleviivaava.
Lopputuloksena The Night House välttää modernin kauhun sudenkuopat ja on aidosti onnistunut teos.
15.1.2022: Aguirre – Jumalan viha (1972)
Pikakommentointia uusintakatselusta, koska Wernerit täytyi palauttaa kirjastoon.
Aguirre on Kinskin ja Herzogin teoksista itselleni se vähiten kiinnostava, vaikka sitä usein sanotaan herrojen onnistuneimmaksi yhteistyöksi. En osaa perustella tätä tämän kummoisemmin, koska onhan elokuvassa hyvä meininki. Haastava kuvausympäristö, Kinskin totaaliset sekoilut ja Herzogin loistava kerrontatyyli takaavat sen, että Aguirre on kuitenkin onnistunut elokuva, jossa espanjalaiset valloittajat etsivät kultaa Amazonin syövereistä.
Tällainen siansaksa tällä kertaa. Ehkä ensi kerralla enemmän. Tai sitten ei…
PUHTAUS ON PUOLI KUU
15.1.2022: The Forever Purge (2021)
Tämänkin sonnan tarjoaa Helsingin kaupungin kirjastot.
Puhdistus jatkaa kulkuaan. Tällä kertaa ikuisesti. Jotkut möllit ovat sitä mieltä, ettei yksi päivä riitä puhdistukseen ja päättävät venyttää sääntöjä. Ajatuksena tappaa kaikki maahanmuuttajat, koska he haluavat tehdä Amerikasta jälleen upean. The Forver Purge on tuttuun tapaan elokuvasarjan aloittamaa poliittista viestiä välittävä mitäänsanomaton pökäle. Sanoma kadotetaan loputtomaan tappamiseen, verellä mässäilyyn ja venytettyihin toimintajaksoihin. Kokonaisuus on vaivaannuttavan tylsä, jonka unohtaa heti viimeisen kuvan kadottua ruudulta.
15.1.2022: Mother (2009)
Yli kymmenen vuotta jälkijunassa Suomessa julkaistu Mother ei ihan yllä Bongin mestariteosten tasolle, vaikka se hyvä elokuva onkin.
Kahden tunnin mittaisessa tarinassa äiti alkaa puolustaa murhasta syytettyä kehitysvammaista poikaansa. Äidin rakkaudella ei ole rajoja ja elokuvan lakoninen huumori jaksaa ilahduttaa samaan tapaan kuin golfmailan isku vasten porvarin kasvoja. Kokonaisuus jää silti hiukan haastavaksi väsymystilasta johtuen. Lupasin kirjoittaa tästä toisaalle, mutta olen sen verran masentunut ja kärsin valkoisen paperin pelosta, ettei minulta taida irrota mitään tämän järkevämpää.
16.1.2022: Zorron naamio (1998)
Vaimo ei suostunut katsomaan Viimeistä ristiretkeä, koska ei kuulemma muista mitään Kadonneen aarteen metsästäjistä. Yritin aikani selittää, ettei sillä ole mitään väliä, koska kaikki Indiana Jonesit toimivat mainiosti itsenäisinä teoksina. Selitykset eivät onnistuneet, mutta yllättävän raivopuuskani vuoksi sain silti valita suoratoistohelvetistä katseluun jotain seikkailua.
Zorron naamiossa Antonio Banderas oppii elämästä, kun vanha kettu Anthony Hopkins alkaa opettaa hänelle Zorron salaisuuksia. Naamiosankarin “syntytarinassa” käsitellään kostoa, muttei unohdeta huumoria. Martin Campbellin ohjaus on silmiä hivelevän kaunista maisemakuvaa ja musiikit tukevat eeppistä tarinaa. Vitsit sen sijaan eivät aina osu maaliin asti, mutta katsoohan tämän viihdenälkään mieluummin kuin jonkun Marvelin uusimman räpellyksen.
EPISODI ELÄMÄSTÄ
Sorkkaherra on päättänyt alistaa kaikkia rokotettuja ja rokottamattomia. Muistakaa pistää piikki lihaan. Minä menen nyt pois. Tässä alkavat olla vitsit vähissä. Ystävällisin terveisin teille kaikille toivottaa MC Burana Cee!
