Sorkkaherraa ei saa unohtaa, joten tämä prologi käsittelee hänen majesteettista henkeään. Elokuvien katselu on jäänyt taka-alalle, koska Sorkkaherra on pakottanut minut pelaamaan pelejä. Edelleen tahkon GTA vitosta, jonka jakaminen internettiin on ollut monille katsojille päivän kohokohta. Aion jatkaa tuota sekoilua vielä jonkin aikaa, mutta jostain syystä maanantaina katsoin elokuvan. Jottei totuus siis unohtuisi. Seuraavaksi lisää siitä.
20.9.2021: Brubaker – kiveäkin kovempi (1980)
Stuart Rosenberg ohjaamassa vankiladraamassa Robert Redford esittää pienen paikkakunnan vankilan uutta johtajaa, joka yrittää kitkeä korruption pois käytäviltä. Muissa rooleissa nähdään nuori Morgan Freeman, rokonarpinen Joe Spinell ja tänä vuonna yläkertaan siirtynyt Yaphet Kotto. Kokonaisuus tutkii Rosenbergille ominaiseen tapaan yksilönvapautta ja tällä kertaa enemmän korruption vaikutusta asiaan. Kliseisesti sanottu Brubaker on klassikkokamaa, jonka teemat ovat vielä vuosienkin jälkeen tärkeitä. Ei siitä sen enempää, koska vähemmän on enemmän. Sen tietää herramme Sorkka.
24.9.2021: Onni (1998)
Todd Solondzin ohjaama Onni on vaivaannuttavuudessaan onnistunut teos, jossa Philip Seymour Hoffman tekee läpimurtonsa puhelinrunkkarina, Dylan Baker esittää massamurhasta haaveilevaan pedofilia ja meininki on muutenkin kipeintä mustaa huumoria ikinä. Kokonaisuus ei kuitenkin ole pelkkää shokkikylvetystä, koska Solondzin tarkkanäköinen ja piikikäs satiiri on kohdistettu amerikkalaisen unelman murentamiseen ja raja-aitojen rikkomiseen. Tälle saa ja pitääkin nauraa. Muistakaa se!
SOTAHELVETTI!
Uusi perinne on syntynyt! Sen nimi on Sotahelvetti. Vietimme lauantaina taistelutoveri Kurkkuharjan kanssa toista sotahelvettiä, jossa valikoimme katseluun kolme elokuvaa, jotka käsittelivät eri sotia. Söimme hernekeittoa, jäätelöä, munkkeja ja joimme köyhänmiehen coca-colaa. Sota on helvettiä ja nyt asiaan!
25.9.2021: What Price Glory (1952)
Kurkkuharjan kuratoimassa John Fordin ensimmäiseen maailmaansotaan sijoittuvassa paskakimarassa James Cagney irvistelee alokkaille ranskalaisessa kapakassa, joku mies soittaa haitaria ja meininki on varsin puistattavaa kautta rintaman. Mikä sitten on se kunnian hinta? Ehkäpä elokuvan ainoassa merkittävässä kotauksessa nuori sotilas neorealistiseen tyyliin pauhaa kameralle asiasta pitkän monologin, mutta tämän jälkeen soitellaan taas haitaria kapassa ja soditaan epäuskottavissa lavasteissa. Sentään tässä oli värit ja ääni, vaikka ilman tätäkin kokemusta olisi ehkä selvinnyt rikkaampana.
25.9.2021: Stalingrad (1993)
KUVATTU OSITTAIN SUOMESSA! SISÄLTÄÄ KÖYHÄNMIEHEN VESA-MATTI LOIRIN MUTTEI ÅKE LINDMANIA.
Matka helvettiin jatkuu! Stalingradin taisteluun sijoittuva elokuva on raadollinen, kylmä ja paljon Fordin kepeitä visioita vakavampi. Natsit ja Saksan sotilaat inhimillistävä Stalingrad on pitkästä kestostaan huolimatta nopeasti etenevä ja mukaansa tempaava. Talvinen miljöö on piristävän erilainen paikka sodan helvetille, ja mukana menossa ovat palavat miehet ja liekinheitin. Muutenkin verellä mässytellään tarpeeksi paljon, jotta aito sotahelvetti on päässyt irti. Lopussa Führer lähettää lentokoneella kylmyyteen jätetyille sotilaille rautaristit ja suklaata. Eräs sotapoika laittaa innosta pinkeänä ristin rintaansa, vain kuollakseen hetkeä myöhemmin. Mikä on kunnian hinta?
25.9.2021: Hamburger Hill (1987)
Sodan kylmyydestä päästiin sitten viidakon kuumuuteen ja Hampurilaiskukkulalle, jossa kaksi samannäköistä tyyppiä rähisevät hippiliikkeen olevan vain kolikon toinen puoli. Olihan sotilaillakin oikeasti vaikeaa. Elokuvan napalmit näyttävät enemmän ilotulitteilta ja köyhänmiehen Spike Lee kuolee lopussa kuralätäkköön. Alussa on sentään ollut ihan hyvää pohdiskelua sodan turhuudesta, vaikka lopun tolkuton räiskiminen ja gore alkaakin puuduttaa.
Sitten viimeiseksi vielä tiedotustilaisuus:
Sotatuomioistuin on tuominnut entisen Maunulan Mengelen ja nykyisen Laajasalon Hongan katsomaan kaikki John Fordin elokuvat rangaistuksena vakavasta sotarikoksesta ja rintamakarkuruudesta.
AURINKO NOUSEE
26.9.2021: The Old Ways (2020)
Heitettiin perinteikkäästi aivot narikkaan ja narikan ovi kiinni sunnuntain lopuksi. Joku amerikkalaistunut meksikolaisnainen menee tekemään lehtijuttua Meksikon luolista. Hetkeä myöhemmin hän herää paikallisten poppamiesten vankina, koska luolassa asunut demoni on vallannut hänet. Suhteellisen kliseinen juoni etenee ennalta arvattavasti, ja sisältää yllätyksettömiä näkemyksiä huumeriippuvuudesta, joka valjastetaan kauhuelokuvan ratsaisiin. Ei The Old Ways kuitenkaan kehnosta näyttelystään tai juonestaan huolimatta ole täysin toivoton. Sen tunnelmassa on alati jotain pahanenteistä, joka pitää katsojan varpaillaan.
Nyt Sorkkaherran aisapari kiittää ja kuittaa tältä viikolta. Muistakaa vedellä naruista, mutta painukaa samalla vittuun täältä. Kaikki on nähty!
