Kuvaputken paskapäällä ei ole ollut vähään aikaan mitään asiaa, mutta sormenjäljet on nyt otettu ja salaiset kansiot avattu. Istunto alkaa tästä. Ottakaa olut kouraan, koska tästä tulee melkoin paskakimara.
Viikinki (2022)
Tony ”Viikinki” Halmeen elämää ruotivassa dokumentissa ei oikeastaan ole mitään uutta tietoa. Halme oli niin sanotusti syrjäytynyt, ehkä jopa kiusattu nuoruudessaan, mutta sitkeästi hän kipusi tavoittelemaan amerikkalaista unelmaa showpainiympyröihin. Palattuaan Suomeen Halmeesta leivottiin gladiaattori Harlinin ja Selinin toimesta, joka johti suurempaan tunnettavuuteen kotimaassamme. Myöhemmin joku heitti läpällä, että tehdään Tonysta kansanedustaja. Kärkkäistä mielipiteistään ja suorista linjauksistaan tunnettu Halme valittiin sitten Persujen ehdokkaana eduskuntaa, koska pohjatyö tehtiin möllien asuttamissa lähiöissä. Loppu on tragediaa, mutta tosiaan mitään uutta tässä ei ollut. Vaimon mielestä tätä dokumenttia ei olisi tarvinnut katsoa. Näin jälkeen päin mietittynä, hän oli täysin oikeassa.
The Clovehitch Killer (2018)
Erään jumalaa ja Sorkkaherraa pelkäävän lukijan suosituksesta katsoimme vaimon kanssa lauantain ratoksi The Clovehitch Killerin, joka tunnetaan jostain vitun syystä Suomessa nimellä: The Boy Scout Killer.
Ihan sama, mutta itse elokuva on melko pätevä kuvaus sarjamurhaajasta. Joku skidi tajuaa, että hänen isänsä on pahamaineinen kuristaja. Idyllistä perhe-elämää ja eläkepäiviä murhista viettävä Dylan McDermott on roolissaan pelottavan vakuuttava ja manipuloiva. Jotain pitäisi varmaan enemmänkin kertoa, mutta ainakin juoni lainaa hyvin vahvasti ideansa BTK-murhista, joista voitte rakkaat kusiaivot ottaa ihan itse selvää googlettamalla.
Unlocked (2023)
Joku korealainen nainen kadottaa puhelimensa bileillan päätteeksi ja se päätyy mystisen stalkkerin ja sarjamurhaajan käsiin. Siinä juoni tiivistettynä. Seuraavaksi tuubaa Tumpun tapaan:
Vaimo halusi ihan välttämättä katsoa Netflixistä tämän eteläkorealaisen jännärin, koska typerät amerikkalaiset ovat tajunneet, että heidän elämäänsä voidaan vakoilla älypuhelimen kautta. Jotenkin tämä amerikkalaisten typeryys onnistui kuvottamaan minua suuresti. Se ei kuitenkaan ole mitenkään pois Unlockedilta, joka yhdistelee tätä pelkoa onnistuneesti sarjamurhaajamysteeriin. Korealaisille ominaisesti juoni on monimutkainen, vaikka se eteneekin suhteellisen verkkaisesti kohti loppuhuipennustaan.
Absolon (2003)
Ostin tämänkin elokuvan vapahtajamme ristiretkeltä Tampereelta, joten sukelletaan lambertismin ytimeen. Absolon on Christopher Lambertin tähdittämä ö-luokan tieteiselokuva noin 20 vuoden takaa.
Juoni sijoittuu lähitulevaisuuteen, jossa tappava virus on tehnyt tuhojaan, ja maapallon väestö on käynyt vähiin. Jostain syystä tyhjäkatseisen Lambertin esittämä mies ottaa jotain kokeellista lääkettä kehoonsa, Lou Diamond Phillps esittää kireää etsivää ja Ron Perlman istuu toimisto pöytänsä takana. En voi sanoa ymmärtäneeni juonesta kovinkaan paljon, mutta se etenee eteenpäin kuin koronaruisku käsivarteen. Meno ja meininki ovat muutenkin täynnä typerää toimintaa, industrialmusaa ja päättömiä käänteitä. Kokonaisuus on mielestäni mainettaan parempi ja jopa ajatuksia nykymaailmasta herättävä teos, jonka heikkotasoinen näyttely on sitä kauan tunnettua esittelyä. Lopetan tämän kommentin sanoihin, että tässä ei taaskaan ollut mitään järkeä.
Virtual Weapon (1997)
Käytetyn kengännauhan budjetilla tuotetussa Virtual Weaponissa Terence Hill saapuu virnuilemaan Miamaniin, jossa joku hemmetin Marvin Hagler yrittää heittää paskaa läppää. Kyttäkomediaksi naamioitu halpahallin tuotanto kaipaa Hillin rinnalle Bud Spenceria, mutta totuttuun tapaan Antonio Margheriti vetää pohjanoteerauksen, kun jokainen kohtaus tuntuu kidutuskuolemalta. Juonesta ei oikein ota tolkkua, mutta Hill ja Hagler yhdessä selvittävät jotain rikollisliigan räjähdesotkuja, kunnes Hill saa surmansa erään räjähdyksen yhteydessä. Voi sitä riemua, kun Hill ei kuolekaan, vaan hänen sielunsa jää virtuaalihelvettiin eli maanpäälle. Tästä saadaan revittyä huonoja tehosteita ja vielä huonompaa huumoria. Alkaa usko loppua näitä Italian elokuvatuotannon ehtoo puolella tehtyjä Miami-filmejä kohtaan. Bravo! Bravo!
Suuri maa (1958)
Gregory Peckin esittämä entinen merimies saapuu villiin länteen morsiamensa luokse, aikeinaan mennä naimisiin. Itärannikolta kotoisin oleva Peck vastustaa väkivaltaa ja aseita, mutta joutuu appiukkonsa ja paikallisen hunsvottiperheen välikädeksi. Juonta en jaksa tuon enempää kuvailla, koska se käsittelee pasifismia, eriarvoisuutta ja luokkaeroja varsin onnistuneesti. Ajankuva on hiottu kiiltäväksi, mutta William Wylerin ohjaus on komeaa katseltavaa. Maisemat on taltioitu onnistuneesti ja komea kuvaus yhdessä musiikkien kanssa toimii vaivattomasti liki kolmituntisen kestonsa ajan. Loppuhuipennus on sekin laadukasta westerniä, joka jättää kyynisyydessään mietteliään olotilan.
The Black Phone (2021)
Aina helvetin loistava Ethan Hawke esittää Stephen Kingin pojan novelliin perustuvassa The Black Phonessa pedofiilisarjamurhaajaa, joka nappaa 70-luvun loppupuolella poikia kellariinsa. Tarinaan tuodaan yliluonnollisia elementtejä, kun eräs kaapattu alkaa jutella kellarissa olevalla rikkinäisellä puhelimella aiemmin kuolleille uhreille.
Ideana The Black Phone on jotenkin hyvin kingmäinen, mutta toimii silti hyvien roolisuoritustensa ja tunnelmallisen tarinankerronnan vuoksi. Myös Hawke tuntuu nauttivan aidosti sairaan roolihahmon esittämisestä, joka antaa hänen irrotella roolissaan huomattavasti enemmän kuin normaalisti. Potentiaalia tosin parempaan kokonaisuuteen olisi ollut, mutta kyseessä ei olekaan puhdasverinen kauhuelokuva.
SORKKAHERRAN SAARNASTUOLI
