Miljoonat lukijani, nyt seuraa raporttia Suomi 102 -maratonista, jonka järjestimme parin kaverini kanssa 14.-15.8. Tapahtuman ideana oli katsella 1920-luvulta 2010-luvulle yksi elokuva per vuosikymmen kronologisessa järjestyksessä ja järjestimme sen nyt toista kertaa. Koska en jaksa tallennella näitä sen enempää, kirjoitan nyt sen mitä ehdin, julkaisen pökäleen ja palaan aiheeseen uudelleen heti, jahka taas koneen ääressä innostun naputtelemaan. Mitään syvällisempää analyysia on taaskaan turha odottaa.
Elokuvat alkoivat perin kiinnostavan tekijän, Teuvo Puron ohjauksella Meren kasvojen edessä (1926), joka oli Noidan kirojen tapaan omituinen, häiritsevä ja täynnä erinäisiä kauhuelementtejä, kuten kummittelua ja murhia. Lopulta tyhjäkäyntiä kuitenkin on liikaa, mutta mielenkiintoinen ilmapiiri ja saaristolaismaisemat innostavat dramaattista rainaa. Tämän jälkeen oli vuorossa Risto Orkon Aktivistit (1939), perin juurin tylsää paatosta edustanut kuvaus Nikolai II:n sortoajasta. Vaikka ryssittelyä ja muistaakseni myös replikointia kommunismia vastaan löytyy, tuntuu filmin täyskielto sotien jälkeen absurdilta ja ylimitoitetulta, elokuvassa esitetyn perimmäisen vihollisen ollessa lopulta sama kuin vallankumouksen jälkeisellä neuvostojohdollakin.
40-lukua edusti fin noiriksi jostain syystä mainostettu Roland af Hällsströmin Houkutuslintu (1946) , jonka alkupuitteet kieltämättä kiehtoivat. Parittaja tappaa porttolansa asiakkaan ja joutuu poliisien tulittamaksi, tämän alaisuudessa työskentelevä ilotyttö puolestaan pakenee maalle ja ryhtyy piiaksi taloon. Ikävä kyllä mahalasku on pian edessä filmin keskittyessä arkiseen aherrukseen, pieneen romantiikkaan ja sonnan heittämiseen kaupparatsun kasvoille. Tissejä ja pöheikköä sentään näkyy hivenen saunomisen lomassa, mutta typerät juonenkiemurat ammutun gangsterin henkiinjäämisineen etc lähinnä tympäisevät, enkä itse asiassa enää pysty edes muistamaan loppuratkaisua. Kuvaus taisi sentään olla ihan hyvää.
Myös seuraava elokuva, vuoden 1952 Suomalaistyttöjä Tukholmassa oli Hällströmin käsialaa ja viimeistään omiaan epäilemään Rolandin taitoja ohjaajana, oli miehellä millainen kriitikon tausta hyvänsä. Pahamaineisen Kaarlo Nuorvalan (jonka aiheen poikaversio Viettelysten tie nauratti WHS-Teatteri Unionin Suomi 100 -yllätysmaratonissa parisen vuotta sitten) kynäilemä leffa laittaa nimensä mukaisesti joukon suomettaria tutustumaan Tukholmaan, joka ei olekaan sellainen paratiisi maan päällä, kuin he ovat kuvitelleet. Vaikka elokuvassa on huvittavuutensa, on se (lukuisia samoja teemoja ja jopa kohtauksiä sisältävää) Viettelysten tietä tylsempi tapaus, jonka pelastaa murskapisteiltä lähinnä loppu, jossa gimma joutuu shokkiin nähdessään kahden miehen suutelevan ja tekee tämän innoittamana itsemurhan. Näin opitaan, ettei ole kodin voittanutta ja voidaan nousta takaisin omaan maahan vievään laivaan. Ilmeisesti Hällströmin/Nuorvalan sanoma ei osunut maaliinsa, ainakin mikäli pohtii lähitulevaisuudessa siinnyttä muuttobuumia länsinaapuriin.
Sekoilimme tämän jälkeen vuosikymmenien kanssa ja katsoimme vahingossa 70- ja 60-luvun leffat väärinpäin. Seuraavana oli siis vuorossa Speden jostain syystä tuottama Saatanan radikaalit (1971), jonkinlainen superamatööripaukku, jossa joukko Helvetin löylyissä liian hyvin viihtyviä suomalaisia lähetetään maan päälle tuhlattavaksi tarkoitettu rahasalkku mukanaan. Näistä puitteista voisi kuvitella syntyvän vaikka miten mojovaa yhteiskunnallista satiiria, mutta ei niin ei: filmi ei näes suostu alkamaan millään, vaan pyörii tyhjäkäynnillä koko reilun tunnin kestonsa ajan, kunnes jostain kaivetaan tankki ja kaikki päättyy ties mihin suursotaan. Ympyrä saadaan nippa nappa suljetuksi Manalaan palaavien kiikuttaessa mukanaan lämpöä eristäviä pukuja, mutta tämäkin vitsi kustaan huonon dramaan tajun ja näyttelijäsuoritusten myötä tyystin. Hirveä leffa, joka saa Speden varsinaiset tuotokset näyttäytymään kultturellisti merkittävinä taideteoksina.
