Suomi 102 -maratoni jatkui ja siirryimme 1960-luvulle Maunu Kurkvaaran Miljoonaliigan (1968) mukana. Teknisesti hyvä leffa ihastutti uskottavalla näyttelyllään ja dialogillaan, sillä 60-luvun suomalaista uutta aaltoa ja osallistuvaa elokuvaa riittämiin nähnyt ei voinut kuin odottaa niskavillat pystyssä, millaista tönkön improvisoitua ja oivaltavaa tajunnanvirtaa sieltä tällä kertaa on tulossa. Itse tarina ei kuitenkaan ota tuulta siipiensä alle, ollen lähinnä yksi kuvaelma rikolliseen elämäntapaan ajautumisesta niiden monien muiden joukossa. Ehkä huumeiden kanssa pelehtimisen esittäminen on ollut viitisenkymmentä vuotta sitten jotakin originellia ja vangitsevaa, mutta ajan hampaan nakerrettua uutuudenviehätystä ei näillä eväillä enää pitkälle pötkitä. Loppu ei lunasta kestoa ja tarina tuntuu ohuudessaan melkein samalta Saatanan radikaalien kanssa. Silti illan siihen saakka paras elokuva.
Siitä hujaistiin sitten syntymävuosikymmenelleni ja tuolloin harvinaisehkoon kotimaisen elokuvan lajiin, lastenfantasiaan (melko fantastista oli myös yövieraille verkkokellarista patjaa hakiessani huomata, että joku oli murtautunut komerooni vaivautumatta kuitenkaan viemään romujani parempaan talteen). Jack Witikan jonkinlaisena balettina aiemmin filmatisoima, keijun ja peikon ystävyydestä kertova Pessi ja Illusia (1984) kärsi kokemuksena Compact Videon myymän VHS-kasetin laadusta, joutuessamme nauhan kiukuttelun vuoksi skippaamaan filmiä yhteensä varmaan 10-15 minuutin edestä. Yksinkertainen puvustus ja maskeeraus ei yritäkään olla leikkikoululle tarkoitettua teatteriesitystä uskottavampaa, mikä omalta osaltaan luo erikoista atmosfääriä. Elokuva on myös paikoitellen raa’ahko, eläinten tappaessa toisiaan ja esimerkiksi nirhatun lumikon tullessa nyljetyksi. Jorma Uotinen nähdään Ristilukkina, mikä on tärkeää muistaa .
Aamulla päästiin vuoteen 1999 Veikko Aaltosen elokuvalla Rakkaudella, Maire. Vaikka juliste, nimi ja synopsis saavat aikaiseksi vaikutelman vanhan naisen näkökulmasta kerrotusta draamasta, on filkka sitä samaa taattua Aaltosta, mitä olen tältä oppinut odottamaan. Psykoottisesta, puistattavasta ja viinanhuuruisesta tarinasta löytyy hallusinaatioita, epätoivoa, kuolemaa ja suhteellisen paljon alastonta Eeva Litmasta, eikä loppu ole kovinkaan onnellinen. Tämän jälkeen alkoi puhti loppua, eikä vuoden 2004 valinta, Jumalan morsian, enää jaksanut saada ymmärrystä osakseen. Markku Lehmuskallion ja Anastasia Lapsuin nenetsiaiheinen elämänkertadraama on sitä samaa kuin ohjaajilta aiemmin nähdyt hetket aiheen parissa, eli huonohkosti näytelty kollaasi tarkasteltavana olevan kansan tapojen kuvaamista. Tylsistyminen ja tympääntyminen oli todellista, kun kerrontatyyli oli jo tullut tutuksi ja sisällä leffojen ääressä vietetty tuossa välissä aivan liian pitkä tovi.
Pienoisen piristysruiskeen antoi 102-vuotisjuhlien viimeinen varsinainen elokuva, findie-tuotanto Anselmi – nuori ihmissusi (2014), jonka karmivan nimen ja Twilight-henkisen julisteen ei pidä antaa hämätä. Vaikkei kyseessä ole mestariteos tai merkittäväkään elävä kuva, on se silti varsin toimivasti kerrottu epookkijännäri, joka pelittää esittämiensä legendojen, lahkolaisuuskritiikin ja muurahaispesään tungettavien naamojen osalta, muttei ilmeisten budjetin sanelemien rajoitusten vuoksi näytä itse hukkaa lainkaan. Gorenkin sijaan sisältö keskittyy enemmän tunnelmointiin. Anselmin jälkeen tsekkasimme harventuneella kokoonpanolla bonuksena Satakunnan käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksen työnä valmistuneen tunnin mittaisen Adventin (2008), joka koostui kolmesta, toinen toistaan ankeampisävyisestä episodista. Ensimmäisessä kaappihomo saa eläimellisen lähentelynsä lopuksi pakit miestensuihkussa ja kostaa tämän kaverinsa kanssa iljettävässä väkivaltajaksossa. Sitten kuvataan vararikossa olevan ja miehensä jättämän vanhemman äiti-ihmisen kamppailua ja lopuksi tämän nuoren heilansa kanssa rakkauspilleriä maistavan, viidenkympin villityksen kourissa olevan ex-miehen viimeistä iltaa. Kokonaisuus naurattaa ja värisyttää tasapainotellessaan Paha maa -tyylisen ylivetohömpän ja traagisen murhesinfonian välimaastossa.
Vieraat läksivät, mutten meinannut saada itse aiheesta tarpeeksi. Näinpä katsoin vielä Yrjänän emännän synnin (1943), Edvin Laineen ensimmäisen elokuvan, josta en enää muista juuri muuta, kuin ei-toivotusti raskaaksi tulevan naisen. Hyvin tärkeä teos siis. Sitten oli vielä katsottava saman ohjaajan teattereissa ehkä syystäkin flopannut (en itsekään olisi jaksanut palata jo useamman kerran nähdyn materiaalin pariin enää millään…) suurteos Pohjantähti (1973), joka yhdistää filmit Täällä Pohjantähden alla ja Akseli ja Elina. Enpä tiedä, en juuri pystynyt keskittymään kokonaisuuteen, mutta kiinnitin huomiota, että raharouvalle näytettävä paljas perse oli leikattu kombinaatiosta pois. Mutta juu, ähky ja ankeutushan tästä kaikesta tuli ja nyt saavat suomikuvat olla päällisin puolin paitsiossa hieman pitemmänkin tovin.
