Kuka ajoi päälleni Pappa Tunturilla?
Kaikki ylimääräinen aikani on mennyt pääsykokeisiin lukiessa, mutta koska välissä täytyy myös lepuuttaa aivoja ja rentoutua, tulin tarjoilemaan Teille, 101 dalmatialaistani, pari puoliraakaa maistiaista viime aikaisista katselmuksistani, ennen kuin unohdan ne pahemmin kuin kristillisdemokraatti Kuolleen meren kirjakääröt. Säästetään alustus siis iltasaunan jälkeisen pitsan taikinaa varten ja kakistetaan ulos se, mitä etusormien avulla on mahdollista pihalle saada.
Pienestä leffakaupasta keväällä muistaakseni femmalla löytynyt The Lair of the White Worm (1988) olikin ollut katselulistallani siitä saakka, kun joskus kahdeksan vuotta sitten luin Harto Hännisen ja Marko Latvasen Verikekkerit-kirjan, jonka kautta kuulin nimikkeestä ensimmäisen kerran. Ken Russell on siitä omituinen ohjaaja, että voisin huoletta listata hänet suosikkeihini siitä huolimatta, ettei 10 vuotta takapakkia edesmenneen britin filmografiassa ole suoranaisesti ainuttakaan mestariteosta. Tätä kompensoi kuitenkin tasaisen hyvä laatu (näkemistäni filmeistä Miljardin dollarin aivot on se säännön vahvistava poikkeus), erikoiset aiheet ja valtavirtaa nuoleskelematon sekä hyvin surrealistinen tapa toteuttaa ne.
Bram Stokerin kirjoituksiin perustuva mutta nykypäivään sijoittuva, komediallisiakin aineksia sisältävä kauhuleffa Valkoisesta madosta on paikoitellen muovisine jättikäärmeineen melkoista campia. Siitä löytyvät myös suvantonsa, tyyppien vaellellessa välistä ruudulla kuin eksyneinä ja näyttelyn ollessa toisinaan vähemmän vakuuttavaa (toki myös lopun ”jäbä pelastaa naiset ja päivän” -meininki häiritsi itseäni hivenen), mutta toisaalta tunnelma on paikoitellen hyvin ahdistava. Erityisesti astuminen maalaukseen, jossa roomalaissotilaat raiskasivat nunnia tuntui affektiivisesti shokkina koko kehossa ja myös seivästyshallusinaatio oli sangen järkyttävä.
Vaikka jonkinlaiset kulttia pitävät käärmevampyyrit (?) on ideana lähinnä hölmö, näiden hirviöiden maskeeraus on saatu sen verran groteskiksi, että kohti tunkevat olennot onnistuvat puistattamaan. Muutenkin heikommista hetkistä huolimatta pahaenteinen tunnelma leijuu ilmassa jo alusta saakka. Lopun uhrausseremonia falloksineen aiheuttaa ristiriitaisia tunteita, ajatustasolle jäävän ääribrutaaliuden vaihtuessa ylipapittaren kiireiseksi ”nyt ei ole sittenkään aikaa raiskata uhria” -hätäilyiksi, joka kiikauttaa kaiken koomisen puolelle.
Lotte Reinigerin ja Vivian Milroyn ohjaama silhuettianimaatio The Star of Betlehem (1956) kertoi hieman omituisemman version Jeesuksen syntymästä (käväisin tämän aikana nopeasti keittiössä tekemässä jotain unohtunutta – tullessani takaisin ja nähdessäni seimiasetelman sijaan kohtauksen, jossa norsut vaelsivat vuoristossa ja demonit lentelivät taivaalla kysyin seuralaiseltani, vaihtuikohan kenties elokuva tässä välissä). Aika perus Reinigeriä, joka ei lyhytsaduissaan valitettavasti koskaan yltänyt Prinssi Ahmedin seikkailujen tasolle. Heti perään lähti pyörimään Nina Menkesin indie-draama Queen of Diamonds (1991), jota Criterion Channelin ylistysteksti kuvaili unohdetuksi mestariteokseksi. Itse en ollut aivan samaa mieltä, Menkesin hyvin hitaan leffan tunnuttua etenkin iltaväsymyksessä ikuisuuden kestävältä jälki-istunnolta, jossa ei ole lupa kuin tuijottaa hiljaa eteensä tai seinällä olevaa kelloa.
Leffan pointtina tuntui olevan kuvata, kuinka tylsää peliemäntänä työskentelevän naisen elämä Las Vegasissa on. Tätä tehdään selväksi ottamalla hyvin pitkiä ottoja motellin tiloista, kasinohallista ja rannalta, jossa kamera tallentaa tuleen sytytetyn palmun karrelle palamisen suurin piirtein alusta loppuun. Jatkuva pitkittäminen alkaa tuntua liiallisessa käytössä itsetarkoitukselliselta ”hei, me tehdään taidetta!” -vääntämiseltä, jota en oikein jaksa sietää – vaikka todennäköisesti tästä maailmasta löytyvät kyllä myös ne tyypit, joiden mielestä leffassa ei ollut sekuntiakaan liikaa ja olen vain itse kaatunut portaissa, kun en pystynyt ymmärtämään sen hienoutta.
Näyttely on amatöörimäistä ja kokonaisuus tuntuu pahimmillaan sekin kotielokuvalta, vaikka joitakin hienoja kuvia (kuten se rannan tapettu palmu) mukana on. Osuuko Menkes naulankantaan vaiko omaan nilkkaansa Vegasin onnenpyörän teennäisen, muovisen ja valmiiksi paketoidun värivaloshown ollessa se voimakkaimmin katsojaan vaikuttava asia?
Naoko Ogigamin Glasses (2007) olikin sitten se vuoden tähän saakka paras ensikertaa näkemäni elokuva (El Topon olen katsellut herra paratkoon jo monestiko). Hyvin rauhallisesti etenevä, hektisen elämäntyylin kyseenalaistava ja seesteisesti kerrottu leffa toimi pääsykokeiden luoman stressin ja ahdistuksen täytteisessä elämäntilanteessa kuin pullollinen filmissä verkkaisesti nautittua kylmää olutta. Jossain välissä mieleeni alkoi vain hivuttautua ajatus, mitä pirun järkeä tässä hermojen kireällä pitämisessä on, tuskinpa se ainakaan auttaa kouluun sisälle pääsemään, eikä elämä muutenkaan taida olla niin vakavaa.
Zen-henkisessä teoksessa ei ole varsinaista juonta. Yliopistossa opettava nainen saapuu lomailemaan saarelle, jossa kännykät eivät toimi ja ryhtyy oleskelemaan paikallista majoitusliikettä pyörittävien tyyppien kanssa, joiden rutiineihin kuuluvat aamujumppa, yhteiset ruokahetket, jäämurskan syöminen ja turhan hötkyilyn välttäminen. Nämä eivät myöskään katso rituaaleihinsa osallistumista pakolliseksi, vaan jokaisella pitää olla oikeus etsiä omaa rauhaansa parhaakseen katsomallaan tavalla. Aluksi isoa laukkua mukanaan kanniskeleva vieras suhtautuu kaikkeen vieroksuen, mutta tämän asenteet ihmiseloa kohtaan alkavat päivien vieriessä hiljalleen muuttua.
Leffassa istuskellaan, kelaillaan, syödään hummeria ja juodaan olutta. Aurinko paistaa, joskus tulee sadetta. Tyyppi selittää koiransa käytöstä, eläimen hautaillessa herkkujaan ja sitten unohtaessa, minne ne piilotti. Eräässä kohtauksessa tämä konkretisoidaan murren kipittäessä rannan poikki ainoana kiireisenä. Katsoja ehtii pohtia lyhyen hetken, mitäköhän asioita tuolla nyt oli hoidettavanaan, kunnes kamera siirtyy kuvaamaan kuoppia hädissään kaivavaa kippurahäntää. Myös porukan suhde rahaan on paljon puhuva: korvausta jääkiposta ei odoteta, kun sen raaka-aine kerran saatiin ilmaiseksi. Kysymykseen siitä, millä eräs hahmo tulee toimeen, puolestaan tulee lonkalta heitettyjä vastauksia korillinen: mitä sillä itse asiassa on väliä?
Ogigamin leffa on kuin rauhallista elelyä maaseudulla pitkine kävelylenkkeineen, joiden ainut tarkoitus on liikkua liikkumisen ilosta: sen katselu rentouttaa ja tuntuu mukavalta, lopputuloksen ollessa taiteena lähellä taulua, jota pysähtyy tarkastelemaan pidemmäksikin aikaa maalarin aikaansaaman tyynnyttävän vaikutuksen vuoksi. Vaikkeivat kaikki Ogigamin elokuvat olekaan olleet mieleeni, on kyllä sääli ettei ohjaajan töitä juuri tunnu olevan Euroopassa saatavilla, Suomesta puhumattakaan.
Takaisin pänttäämisen pariin, palaamme asiaan kenties perjantaina, vaikkei se kolmastoistakaan ole.
