Alustukset palaavat takaisin sitten, jahka joskus olen saanut kauas taakse jääneet kommentit kiinni. Ei oikolukua tai mitään muutakaan. Timo Koivusalon Täällä Pohjantähden alla 2 pyörii taustalla, joten keskittyminenkin kirjoittamiseen on mitä on.
Angs (1983)
Murhaaja vapautuu vankilasta ja lähtee saman tien amokille. Itävaltalaisessa pikku kauhuelokuvassa on hyytävä tunnelma ja väkivaltaa, joka tuntuu valovuosia realistisemmalta ja ilkeämmältä kuin kaikissa Halloween– ja Friday the 13th -sarjojen osissa yhteensä. Vaikkei murhia tapahdu montaa, toivoo tuomittujen pelastumista sydämestään. Tappaja on aidosti flipannut ja elokuva onnistuu tavoittamaan jotain ihmisyyden likaisimmasta puolesta. Koomisinta puolta edustaa pieni koira, joka ei tunnu tekevän eroa emäntänsä ja tämän tappajan välillä.
Saluunan sankarit (1987)
Neuvostoliittolaisessa eastern-komediassa seitsemännen taiteen sanansaattaja saapuu pieneen villin lännen kaupunkiin ja muuttaa projektoreineen ja filmikeloineen viinalle ja nyrkkitappeluille persot raakalaiset maitoa juoviksi valkokankaan vahtaajiksi. Myös tökerön näköinen intiaanipäällikkö vaimoineen saapuu asiakkaaksi, mutta tienoolle ilmestyvä törkyleffojen levittäjä onnistuu tuhoamaan halvoilla kuvillaan yhteisön moraalin ja palauttamaan katsojat taakaisin barbaareiksi. Selkeää sanomaa on ilmassa jenkkihapatusta vastaan ja tokihan se näin on, että mielikuvituksettominkin Marvel-tuotos on parempi kuin Panssarilaiva Potemkin, jos siinä on värit ja äänet. Omaan genreensä, itälänkkäreihin nähden Saluunan sankarit on yllättävän mukavasti etenevä ja parhaimmillaan hauskakin elokuva.
Computer Chess (2013)
Näin tämän Kampin antikvariaattisen kirjakaupan näyteikkunassa tuossa eräs talvi-ilta liikkeen ohi kulkiessani ja vaikken leffasta mitään tiennyt, päätinpä sitten poistaa Eurekan hienolla kansitaiteella koristellun julkaisun parempaan talteen. Nyt kun vihdoin filmi tuli katseltua, tuli tunne että olisihan sen sinne divariin voinut jättää. Amatöörielokuvassa väsäillään tietokonetta shakinpeluuseen, nörtit länkyttävät, joku hah-hah-hauska pallinaama sekoilee hotellissa ja jotkut yhtä huvittavat idiootit pitävät jotain taikapiiriä. Ilmeisesti tämäkin pseudodokumenttityylillä tehty komedia tavoittaa jotain suurta ihmisyydestä, mutta omasta mielestäni elokuvan katselu oli semi perseestä. Mukana ollut saman ohjaajan lyhäri Analog Goose ei paljoa parantanut.
Santahaminan pojat ammuskelevat ulkona metelistä päätellen kovilla. Paljonkohan yksi paukkupommi muuten verorahoissa maksaa? Jos Kokoomukseen siis on luottamista, ehkä aloittaisimme menojen karsimisen ensiksi näistä leikeistä?
Korppi (1935)
Löyhästi Poesta ammentavassa kauhuilussa Bela Lugosi silpoo Boris Karloffin naamaa ja pakottaa tämän tekemään tihutöitä tilillensä. Pitkälti 1930-luvun klassiselle Hollywood-kauhulle tyypillisesti leffa maistuu sahajauhoilta, vaikka Lugosin kurkistusikkunasta vetämä röhönauru satimeen jääneelle Karloffille saa hymyn huulille.
Kummelin Jackpot (2006)
Kummelihuumori on sitä parasta huumoria, koska kyllä kansan syvät rivit tietävät. Laitoin tämän lätyn pyörimään taustalle lähinnä siksi, että edellisillan opiskelijabileiden korjailuun lipitetyn lonkeron, pitsanpaiston ja saunavuoron odottelun taustalla ei viitsinyt mitään oikeasti järkevääkään katsoa. Vaikka kaikki muu onkin sitä tuttua Kummeli-juttua, musiikit sentään ovat onnistuneet.
Merenpohjan hirviö (1955)
Jos 1930-luvun Hollywood-kauhu on päällisin puolin yhtä ankeimmista, ovat 1950-luvun jättiläishirviöt puolestaan kaikessa banaaliudessaan niitä jollei nyt kaikkein kiehtovimpia, ainakin paheellisuudessaan maistuvimpia. Pitkään katselulistalla olleessa tieteisfilmissä ydinkokeet nostavat valtamerten lattialla asuneen jättiläismustekalan pintaan, joka ryhtyy järjestelmällisesti tuhoamaan San Franciscoa Ray Harryhausenin tehosteiden avustamana. Hyvää meininkiä siis luvassa, vaikka väliin jäävät höpötyskohtaukset ja väkisin mukaan väännetty puolisovinistinen romanssi ovatkin latistavia elementtejä. Jostain syystä isäukkoni ei halunnut lainata tätä, vaikka seuraavan päivän Trivial-pelailun aikana hälle leffaa tyrkyttää yritin.
Järjen tuolla puolen (1989)
Lauantaina piti mennä katsomaan Halloween Killsia, mutta koska leffalippu olisi kustantanut joku 13 euroa, vetäkööt riistäjät tumppuunsa. Näin ollen järjestimme kotosalla pienen kauhuleffaillan, joka alkoi tällä melkoisen mitäänsanomattomalla ja turhalla Jekyll & Hyde -versiolla, jossa Anthony Perkins liimahöyryjä haistellessaan muuttuu ilotyttöjä silpovaksi tappokoneeksi. Leffa yhdistää herra Hyden Viiltäjä-Jackiin ja sen voi tulkita sisältävän symboliikkaa tukahdetusta homosexuaalisuudesta tahi jotakin. Jostain syystä tämä versio ei ole jäänyt elokuvahistorian kirjoihin kovinkaan tärkeänä teoksena.
Nurse (2013)
Illan toinen kuva oli se huonoin. Todella rumassa 3D-leffassa etsitään näennäismoraalia hyväksikäyttäjämiehiä teilaavasta hoitsusta. Juoni on siitä samasta koneesta, joka puristaa sisuksistaan pihvejä McDonald’sin hampurilaisiin ja Happy Meal -rasia on tehty CGI:stä ja silikonista. En tiedä kumpi loukkasi minua katsojana enemmän, elokuvan kaikenpuolinen katsojansa aliarvioiminen vaiko miehiselle silmälle ”karkiksi” tungettu vaivaannuttava sexploitaatio. Juliste sentään on tyylikäs.
C.H.U.D. – New Yorkin alamaailma (1984)
New Yorkin viemäreissä asuu pulsuja, jotka saaste on muuttanut maan alla lymyileviksi kannibalistisiksi humanoideiksi. Hirviöt ovat suhteellisen läpän näköisiä led-silmineen ja verta sekä sisälmyksiä lentää melko mukavasti. Taustalla on jälleen kerran korruptiota ja isokenkäisten kataluutta ja Iso Omena on tallennettu mukavan synkeästi, tuoden kasaritunnelmaltaan mieleen likaisen version Turtleseista. Jostain syystä joku pitää viemärissä valoja päällä, kun porukka samoilee niissä ongelmitta vailla lamppuja. Kyllä tämän parissa sen yhden kerran ihan hyvin viihtyy.
Aftermath (1994)
Katselin varmuuden vuoksi kolme Nacho Cerdán lyhäriä sunnuntain kunniaksi. Afterman oli näistä tietenkin se tunnetuin (tai itse asiassa ainut ensi alkuun tietämäni), joka sai aikaiseksi halun katsella myös ne loput.
Puolen tunnin mittaisessa pätkässä patologi jää yksin auto-onnettomuudessa kuolleen naisen kanssa ruumishuoneelle, silpoo tämän alapäätä puukolla ja leikkelee kalmaa muutenkin, vetää käteen, ottaa valokuvia ja lopulta pomppaa kylmettyneen raadon päälle kiihkoissaan ja nai sitä. Lopuksi hän vielä repii asiakkaaltaan sydämen, tekee siitä kotona smoothieta ja syöttää elimen koiralleen. Kaiken taustalla soi Mozartin musiikki.
Aftermath on vaikea tapaus. Samaan aikaan sitä voi pitää misogynistisena eikä sitä ole sen mukavampaa katsoa kuin joitain Guinea Pig -sarjan elokuvia, mutta toisaalta se toimii aika äärimmäisenä kauhuna ja pohdiskelee ihmisarvoa ylipäänsä. Leikkauspöydällä makaa hetki sitten kuollut henkilö, jota moni läheinen samalla hetkellä suree, mutta toiselle hän on ainoastaan omiin huveihinsa soveltuva lihapala, jolla on arvoa suurin piirtein yhtä paljon kuin pumpattavalla seksinukella. Tästä olisi helppo leikata ristiin vaikkapa kuvaa kuollutta koiraansa itkevästä perheestä ja korealaisesta kokista, joka valmistaa soppaa sadistisesti hengiltä kidutetusta toisesta hauvasta. Kun toisen rakas on toiselle vain käyttöesine, mikä lopulta on elämän arvo ja loppuuko se viimeistään hengen karattua kuoresta?
Oli kyseessä pohdiskelevaa extreme-taidetta tai pelkkää viheliäistä verellä läträävää eksploitaatiota, siitä ei tarvitse kiistellä, että Aftermath on eräs sairaimmista näkemistäni elokuvista tähän päivään mennessä. Kurja olohan tästä jäi.
Cerdán toiset kaksi teosta olivat The Awakening (1990), runollinen ja yksinäisen tunnelman omaava pätkä, jossa koululuokassa istuva poika tajuaa äkisti olevansa kuollut ja katselevansa oppituntia haamuna sekä Aftermathin jatko-osa miellettävä Genesis (1998), jossa vaimonsa menettänyt murtunut ketjupolttajataiteilija veistää tästä patsasta. Kuvajainen herää eloon ja tekijä muuttuu puolestaan itse kiveksi. Genesis tuntuu paljastavan Cerdán todelliset taidot, sillä shokkiainesten puuttuessa 30-minuuttinen teos tuntuu perusteettomasti pitkitetyltä ja paikka paikoin hyvin laahaavalta, vaikka haikeamielisyyttä pystyy aistimaankin taustalta.
The Imp (1981)
Mitäänsanomattomassa honkkarikauhurainassa raskaana olevaa vaimoaan elättävä mies hakeutuu töihin vartijaksi kauppakeskukseen. Valitettavasti ostosparatiisi on riivattu, joten äijä joutuu liimailemaan manauslappuja hissin kattoon ja ottamaan yhteen pimeyden voimien kanssa. Leffa päättyy pysäytyskuvaan, jossa tyyppi Ennustus-henkisesti yrittää iskeä paholaisesta peräisin olevan lapsensa säpäleiksi. On niitä huomattavasti parempiakin valintoja Hongkong-kauhuillan ratoksi olemassa.
Hirviö ilman kasvoja (1958)
Brittiläisessä tieteishorrorissa tappaja-aivot listivät ihmisiä. Suurin osa leffaa ei paljoa naurata, sillä hirviöt osaavat toimia näkymättöminä, jolloin näemme ainoina toimintahetkinä tyyppejä miimikoimassa kaulansa ympärille kietoutuneita läpinäkyviä lonkeroita vastaan. Muutoin filkassa lähinnä puhutaan ja jäädään vangiksi hautaholviin. Tuskinpa tämä yhtä tähteä enempää olisi ansainnut, elleivät kaalit lopussa materialisoituisi, piirittäisi taloon Elävien kuolleiden yötä ennakoivasti linnoittautuneita ihmisiä, pomppisi näiden kasvoille ja mäsähtelisi aikakaudelleen hämmentävän verisesti mössöksi kampoihin panevien toimesta.
