Jotain valkoista paskaa sataa taivaalta! Se on vanha läppä, mutta totuus, joka iskeytyy vasten kalpeita kasvojani. Sorkkaherra on siunannut meille lunta. Lapsiperhettä se ilahduttaa ja tuo valoa pimeään. Olemme käyneet pulkkamäessä ja syöneet lämmintä makkaraa rinteessä. Mukavan ajanvieton kuitenkin katkaisee arki, joka vie minut katsomaan elokuvia iltaisin. Kuvaputken keisarina olen teille pakotettu tästä jälleen kirjoittamaan, vaikken uusia vaatteita päälleni löytänytkään.
Kurjaan tapaan mukana on myös loppuhuipennukseksi piilotettu Roskaviikon kootut, joka kattaa useamman nimikkeen. Tämä hyvien tapojen vastainen pillitykseni jatkukoon. Nyt on aika astua paskaan.
11.1.2021: Yövartija (1997)
Tanskalaisen kauhuelokuvan amerikkalaisessa uusintaversiossa Ewan McGregorin esittämä lakiopiskelija ottaa vastaan yövartijan paikan paikallisen ruumishuoneen aulasta. Samaan aikaan ruumishuoneelle alkaa olla tunkua, koska jossain neonvalojen loistamalla kadulla sarjamurhaaja tappaa ilotyttöjä. Hommaa selvittää kireän oloinen Nick Nolte, joka alkaa vähän liiankin tuttavalliseksi McGregorin kanssa. Muutaman kerran ruudun edessä käy vittumaista lekuria esittävä Brad Dourif, joka ei voi pitää sarkastisia sanojaan omana tietonaan.
Yövartija onkin varsin erikoinen, kauhuelokuvamainen jännäri 90-luvun lopulta. Unholaan painunut elokuva onnistuu jopa tekemään twistejä, jotka minä toki konkarimaisesti näin kaukaa tulevaksi. Pitipä vielä mainita, että Josh Brolin esittää hyvin kusipäistä opiskelijaa, joka jännityksen tunteen vuoksi pistää huorat tekemään temppuja ja niin edelleen. Tunnelma on kuitenkin kalmankatkuinen, koska ruumishuoneestahan tässä on oikeasti kyse.
12.1.2021: Terrifier (2016)
Olemattomalla budjetilla tuotettu Terrifier on pienimutoinen tapaus, jossa sairaan näköiseen klovnipukuun pukeutunut sarjamurhaaja aloittaa tappokimaran halloweenina. Tekeminen on lähestulkoon amatöörimäistä, mutta rosoisuudessaan ihailtavan suorasukaista kauhua. Kidutuspornon tielle menevä juonenkuljetus sisältää sairaita tappoja, joista tylyimmässä alaston nainen sahataan haarovälistä kahtia. Muutenkin groteski elokuva läträä verellä ja suolenpätkillä, joka on budjettiin nähden melkoinen saavutus. Kerran katseltuna leffa on siis ihan pätevä shokkiannos, muttei se oikeasti ole hyvä tai pelottava.
13.1.2021: Driven (2019)
Kun sitä joskus yrittää valita sellaisen leffan, josta voisi vaimon kanssa nauttia. Oikeastaan tätä malliahan olen toteuttanut jo pienen tovin. Joten Driven jatkaa tällä valitsemallani tiellä.
Alkuun elokuva tuntuukin raikkaalta ja poikkeuksellisen hyvältä kauhukomedialta, jossa öisin taksia ajavan opiskelijanaisen kyytiin hyppää mystinen demoneita jahtaava mies. Käsikirjoitus ei kuitenkaan selittele juuri mitään, joka toimii kaksiteräisenä miekkana, kun samaan aikaan se on hyvä että huono asia. Kässärin rustannut ja pääroolissa nähtävä Casey Dillard esittää lakonisen huumorinsa kautta koomikon urasta haaveilevaa opiskelijaa, josta tuossa aiemmin jo ympäripyöreästi sepustin. Muminani alkaa tympiä jo itseänikin, niin siirrytään pohtimaan potaskaa, sillä elokuvan ongelmat alkavat muodostua vasta käsikirjoituksen hapuillessa loppua kohden. Välillä vitsit toimivat ja huomasinkin hymähteleväni sohvalla. Kuten mumistua, lopussa erästä vitsiä kuitenkin toistetaan niin moneen kertaan, ettei kakkalusikka enää jaksa kymmenennen kerran jälkeen edes hymyilyttää.
14.1.2021: Ropes (2019)
Tässä ollaan sen kuuluisaksi tulleen Espoo Ciné –kauhun jalanjäljillä. Miltei neliraajahalvaantunut tyttö jää vangiksi taloon, kun hänen isänsä yhtäkkiä saa sydärin. Tätä ennen perheen koiraa on purrut raivotautinen lepakko, joka tietysti tekee myös perheen koirasta vaahtosuisen hullun. Lähtökohdiltaan hyvin kiinnostava leffa ei kuitenkaan onnistu nostamaan tarpeeksi selkäkarvoja pystyyn. Tiiviissä tilassa tapahtuva leffa on toki intensiivinen kokemus, mutta käsikirjoitus eikä näytteleminen herätä tarvittavaa jännityksen tunnetta. Kertaalleen katseltuna Ropes on ihan viihdyttävä jännäri, joka ei tosin tarjoa mitään syytä palata sen pariin toistamiseen.
Amazon Primen suomentajan pään voisi tutkia, sillä käännös sisälsi melkoisen määrän hämmentävää tajunnanvirtaa, jonka merkitykset jäävät Taavi Tammenterhon selvitettäväksi.
PAKKANEN KESYTTÄÄ NUDISTIN
15.1.2021: Koodinimi U.N.C.L.E. (2015)
Ehdotin perjantai-illan ratoksi vaimolle Guy Ritchien agenttikomediaa, joka perustuu 60-luvulla pyörineeseen saman nimiseen televisiosarjaan – sain tästä ikäviä hymähdyksiä, vaikka vaimo sitten suostumisen jälkeen olikin se, joka enemmän elokuvan katselusta nautti.
Koska kirjoitan tätä muutaman päivän viiveellä, en enää kuollaksenikaan kykene muistamaan, mitä minun piti sanoa. Ainakin vaimon mielestä leffassa on paljon komeita ja kauniita ihmisiä. Teräsmiehenä tutuksi tullut Henry Cavill esittää Napoleon Soloa, joka on artikuloivan puheensa ja eleganssinsa kanssa varsinainen agenttien agentti. Vastapainoksi hän saa äkkipikaisen neukkuagentin, jota taasen sitten esittää nykyään kannibaalisista taipumuksistaan tuttu Armie Hammer. Yhdessä heidän pitää estää jokin kliseinen ydinaseen laukaisu tai jotain. Jossain välissä Hugh Grant käy kertomassa, että britit ovat kusettaneet kaikkia alusta asti.
16.1.2021: Mami (2019)
Oli alun perin tarkoitus katsoa jotain Pienestä Leffakaupasta hankittua, mutta leffaillan aloitus venähti sen verran, että päätimme katsoa enemmin Cmoresta jonkin lyhyeen aivojen nollauksen. Juuri tähän Mami sopikin. Mihinkään muuhun siitä ei oikeastaan ole. Enkä suosittele sen katsomista missään muussa tilanteessa.
Octavia Spencer esittää mustaa mammaa, joka ostaa teineille viinaa ja päästää heidät bilettämään kellariinsa. Mikään ei kuitenkaan ole näin yksikertaista, kun mammalla ei ole kaikki muumit laaksossa, koska hän on kiusattu lapsena. Idealtaan kohtuullinen, mutta toteutukseltaan kertakäyttöinen elokuva on parhaimmillaan lopussa, jossa Spencer sitoo Luke Evansin sänkyynsä kiinni ja miltei leikkaa miehen kikkelin irti. Samassa kohtaa hän laittaa Evansin suoneen koiran verta. Erikoinen meininki ei kuitenkaan ole tätä parempaa, vaikka shokkiarvoja lopussa koitetaankin kasvattaa, kun yhden tummaihoisen teinin naama maalataan valkoiseksi ja toisen pälättävän teinin suu ommellaan kiinni.
17.1.2021: Seikkailija Thomas Crown (1999)
John McTiernanin veijarielokuvassa Pierce Brosnan esittää taidevarasta, joka kietoo Rene Russon esittämän agentin eroottisten sormiensa ympärille. Meininki on laadukkaasti tehtyä jekuttelua, jossa yllättäen Russo hyppii monesti tissit paljaana ja Brosnan vilauttaa kankkujaan. Erästä Sorkkaherraa vastustavaa ystävääni varmaan miellyttäisi Brosnanin etevä silmäpeli ja karvainen rintakehä. Loppua kohden leffa kuitenkin alkaa puuduttaa eikä se tarjoa tarpeeksi mojovia yllätyksiä ollakseen mitään muuta kuin kertaalleen katsottava jännäri.
17.1.2021: The Station Agent (2003)
Joskus innostun katsomaan trailereita ennen itse elokuvan katselemista. Nyt kävi niin, että ennen Blind Horizonin katselua, katsoimme vaimon kanssa trailerin The Station Aganteista, joka herätti meidän molempien kiinnostuksen sitä kohtaan. Tässäkin tapauksessa keskellä pandemiaa, kirjasto auttoi poloista, josta elokuvan pystyi varaamaan.
Tässä Tom McCarthyn superpienen budjetin esikoisohjauksessa Peter Dinklage esittää junia harrastavaa lyhytkasvuista, joka perii ystävänsä kuoltua, syrjäisen juna-aseman pienestä kylästä. Elämältä maistuva komedia on yhtä aikaa traaginen ja hauska. Sen hahmoissa on aitoa syvyyttä, joka sykähdyttää loppumetreille asti. Käsikirjoitus käsittelee rankkoja aiheita, kuten lapsen kuolemaa, mielenterveysongelmia, kuulumattomuuden tunnetta ja menettämisen tuskaa hyvin hienovaraisesti. Lisäksi hyvien näyttelijöiden lakoninen kemia toimii kuin se kuuluisa junan vessa, ja huomasin aidosti välittäväni tämän indie-ihmeen henkilöiden kohtaloista.
ROSKAVIIKON KOOTUT OSA VIII – TUMPPUMIES STADISSA
Kun ne kuuluisat ajatukset katkeavat ja ideat loppuvat, on aika palata vankilaan. Tässä tapauksessa se tarkoittaa lihaskimppujen ja muskelimasojen paluuta Roskaviikon koottujen pääohjelmaksi. Näillä mennään tämä viikko. Luvassa pullistelua, räjähdyksiä ja toimintaa synkän 90-luvun syövereistä.
11.1.2021: Soturi (1991)
Samurai Copin ja muutamat muut klassikot mieleen tuova Soturi on aitoa Ö-mapista ulos kaivettua ruikulia, jossa jonkun maailman suurimman pallinaamasankarin enolta laitetaan polvet paskaksi meksikolaisten toimesta. Joku kyttä päättää pidättää kartellin kusipäisen johtajan, joka on vain tullut Kaliforniaan kostamaan veljensä kuolemaa. Meno ja meininki ovat järjettömyydessään aivan tolkuttoman siistiä kamaa. Tällaista katsoessa alkaa tehdä mieli olutta, vaikka lääkärin määräyksestä en saisi juoda.
Leffassa nähdään myös epäeroottinen suihkuseksikohtaus, kuntosalilla äheltämistä ja loppuhuipennuksessa huonoin kuolema ikinä. Sen jälkeen ruutuun läväytetään melko totuttuun tapaan hymyilevä pallinaama ja lopputekstit. Tällaista on pakko arvostaa. Jostain tunkiolta näitä myös näyttää nousevan aina vain lisää.
12.1.2021: Out for Blood (1992)
Jostain toisesta kompostista kaivettu PM Entertainmentin tuottama ja Don ”The Dragon” Wilsonin tähdittämä jämäjännäri, jossa Wilson esittää vaimonsa ja lapsensa menettänyttä juristia, joka aloittaa omankädenoikeuden toteuttamisen. Median puolesta karatemieheksi ristitty Wilson on kuin yhden ilmeen tiiliseinä, josta ei irtoa mitään tunnetilaa. Lisäksi kliseinen juoni voisi toimia, mutta tämä Wilsonin olematon karisma ja lahjaton näytteleminen vesittävät ihan kelvollisen tarinan. Out for Bloodissa nähdään myös Soturista tuttu pallinaama kovistelevana pahiksena, joku cowboy-kuteisiin pukeutunut toinen pallinaamainen pahis ja köyhännaisen Xena. Lisää vaivaannuttavuutta on luvassa, kun Wilson tekee sen jälleen, ja rakastelee maailman paskimmassa seksikohtauksessa. Välillä joku John Saxonia etäisesti muistuttava poliisi käy rähisemässä televisiossa ja lopulta juoneen sotketaan vieläkin kliseisempää huumekuriirisotkua.
Erään varaston räjähdyksen yhteydessä nähtävät palavat miehet ovat ulinansa kanssa klassista toimintaa, joka ei ikävä kyllä pelasta mitään.
13.1.2021: New York Cop (1993)
Palavia miehiä tai muskelimasoja ei seuraavassa tapittelussa ollut, mutta se on kaiken kaikkiaan huomattavasti parempaa kamaa kuin Lohikäärme Wilsonin sonnanhajuiset ulostukset.
New York Cop on Auteur-ohjaaja, Tôru Murakawan, nimensä mukaisesti New Yorkiin sijoittuva toimintajännäri, jossa Murakawa itse esittää peitehommiin värväytyvää japanilaista poliisia. Jonkun varastoammuskelun jälkeen hän pakenee Mira Sorvinon esittämän taideopiskelijan kämppään, johon Chad McQueen tulee kovistelemaan. Jostain syystä mukana menossa häärii Conan Lee, joka tosin kuolee aivan liian aikaisin, tekemättä juuri mitään kiinnostavaa. Kokonaisuus onkin veripatruunoita myöden täydellistä ysärin toimintaa, jossa Murakawa ajaa pitkin Nykin katuja prätkällä, kun WTC-tornit näkyvät taustalla. Mitään muuta tästä mestariteoksesta ei tule juuri nyt mieleen.
14.1.2021: Rage (1995)
Takaisin ruotuun ja karaten pariin, vaikkei vieläkään löydetä sitä aitoa möykkyatleettimaista toimintaa. Rage on silti paljon parempi kuin ensiksi kuvittelisi.
Gary Daniels on luokanopettaja ja muutenkin reilu kaveri. Alussa hän pitää tokaluokkalaisille oppituntia apinoista ja lihansyönnistä, jolloin yksi oppilaista kysyy häneltä Jeffrey Dahmerista. Mitenkään kontekstiin liittymätön pohjustukseni on pelkkä mitä helvettiä toteaminen. Itse juoni starttaa, kun Daniels vahingossa kaapataan johonkin oikeistolaisen armeijan salaiseen laboratorioon, jossa luodaan superihmisiä. Väkivaltaisen paon jälkeen Danielsin perässä ovat niin poliisit kuin hallituskin. Yhdessä parhaista kohdista sankarimme menee johonkin omakotitaloon, jossa pariskunta harrastaa S&M:ää Valkyyrioiden ratsastuksen soidessa taustalla.
Itse leffan toimita on myös PM Entertainmentille tyypillistä, kun jätkät ampuvat lonkalta ja toimintakohtaukset kestävät valehtelematta miltei kymmenen minuuttia per laaki. Pettymyksenä tarinassa ei nähdä ketään superpahista, joka haastaisi Danielsin. Karatea ja kierrepotkuja on silti tarpeeksi, jotta tämän parissa viihtyy yhden kerran. Danielsiin voinee aina luottaa!
15.1.2021: Sword of Honor (1996)
Näemmä myös Steven Vincent Leightiin on syytä luottaa!
Jossain muinaishistoriallisessa mongolialaisten sodassa on joku sairaan kova miekka, joka kunnon kylpytakkitaistelun jälkeen päätyy 90-luvun lasvegasilaiseen museoon, josta jotkut pilipalipahiset varastavat sen. Leighin esittämä kyttä päätyy jäljittämään miekan sijaintia ja siitä seuraa läjä törkeän kovaa äksöniä. Neonvalot, tissibaarit ja kuntosalit tekevät paluun, ja meininki on kaiken kaikkiaan vitun väkevää. Menoa terästää eräs takaa-ajokohtaus, jonka seurauksena auto lentää päin latoa ja koko helvetin lato räjähtää tuusan nuuskaksi. Sword of Honoria on pakko rakastaa tästä ja lukuisista muista syistä. Suoraan videolle julkaistussa leffassa PM Entertainment ei ole unohtanut huumausainejuuriaan tai karatea. Kaikki toimii kuin rasvattu vehje!
17.1.2021: American Yakuza 2 (1996)
Roskaviikon yllättävä päätös!
Takakireä Michael Rooker sotkeutuu vahingossa Yakuzojen toimiin. Tästä alkaa paljon ensimmäistä osaa parempi meininki, jossa yksi Yakuza kulkee luodinreikä vatsassa yli puolet elokuvasta pitkin Los Angelsin katuja, kun samaan aikaan hänen kollegansa haluaa syödä pastaa. Hauska ja sopivan mittainen leffa on paljon Viggon ensimmäistä osaa ilahduttavampi, koska väkivalta on yliampuvaa ja alussa jopa vitun ärsyttävä Bobcat Goldthwait räjäytetään palasiksi.
Nyt on oikeasti aika hyvästellä roskaviikko ja palataan asiaan roskaviikon päästä. Heippa hei! Viikon päästä nähdään jälleen. Silloin uudet kujeet, mutta vanhat tutut korjausta vaativat ajatuskatkot.
