Following (1998)
Seuraavaksi seurantaa, koska seuraaminen on nykyään muotia. Minä en seuraa, mutta Christopher Nolanin esikoisohjauksessa joku tyyppi päättää seurata sattumanvaraisia ihmisiä. Hän ystävystyy murtovarkauksia tekevän pikkurikollisen kanssa ja päättää tunkeutua vieraiden ihmisten koteihin. Mustavalkoisena kuvattu Following on Nolanin opinnäytetyöltä vaikuttava teos, mutta se osoittaa jo Nolanin tinkimättömyyden tekijänä ja käsikirjoittajana. Vähän reilun tunnin mittaiseen kestoon on saatu tuutattua hyvä määrä jännitystä ja käänteitä. Kokonaisuus ei siis käy tyhjällä, jota ei voi sanoa Nolanin myöhemmistä ohjauksista. Ironisesti Nolanin elokuvien kestot ovat kasvaneet mammuttimaiseksi, kun niille on annettu budjettia. Sen vuoksi tällainen nollabudjetilla toteutettu pieni elokuva antaa paremman kuvan hän lahjakkuudestaan tehdä töitä pienempien raamien sisällä. Lopetan tämän ympäripyöreän symbolismin ja teen akrobaattisen voltin. Seuraava!
Oppenheimer (2023)
Voltin jälkeen on hyvä katsoa Oppenheimer, josta en ollut kuullut paljonkaan hyvää, mutta yllätyin positiivisesti. Nolan onnistuu tekemään henkilötarinan Robert Oppenheimerista, jota pidetään ydinpommin isänä. Aihe ei ole allekirjoittaneelle sieltä kiinnostavimmasta päästä, joten siksi onkin virkistävää, että elokuvassa käsitellään pommin varjolla myös aikakauteen kuuluneita kommunistivainoja. Leffan iso räjähdys on toteutettu hienosti, musiikit luovat painostavan ilmapiirin ja kuvaus on ensiluokkaista. Erään ystäväni mielestä tässä istutaan paljon ja kuunnellaan puhuvia päitä, kun samaan aikaan ADHD-leikkaus eri aikajanoissa pitää menon sekavana. Pystyn ymmärtämään Nolanin sekoilevan leikkaustavan, mutta puhuvat päät tuovat mieleeni Oliver Stonen JFK:n, joka muuten on aivan helvetin kova elokuva. Oppenheimeria voinee pitää Nolanin jonkinlaisena magnumopuksena, joka ei pelkästään kerro ydinpommista, vaan ennemminkin siitä, kuinka suuri vaikutus tuolla helvetin keksinnöllä on ollut nykyaikaan ja pelonilmapiiriin. Jankutan tämänkin pallottelun loppuun, koska en muutakaan tähän hätään enää osaa sanoa.
Night Tide (1961)
Hätä ei ole tämän näköinen, vaikka Night Tide aika kelvotonta katsottavaa onkin. Minulla oli hetki aikaa itselleni, joten pesin pyykkiä kolme koneellista ja katsoin tämän elokuvan, jossa nuori Dennis Hopper rakastuu merenneitoon. Nicolas Winding Refnin hehkuttama kauhuelokuva voisi olla Cormanin tuotantoa, mutta se ei ole. Sentään Hopperilla on merimiespuku, vaikka musiikit saavatkin korvat vuotamaan verta. Homma lähtee toimimaan vähän paremmin loppua kohden, mutta ei tässä kokonaisuutena ollut mitään erikoista.
Red Rock West (1993)
Erikoista on se, että päivän aikana ehtii katsoa kaksi elokuvaa. Red Rock Westissa Nicolas Cage esittää jotain tyhjäntoimittaja/sotaveteraania, jonka polvet ovat menneet rikki. Texasista Wyomingiin asti töitä etsimään tullut Cage joutuu sekaannuksen kautta palkkamurhaamaan Lara Flynn Boylen esittämää naista. Soppaa sekoittamaan saapuu oikeaa palkkatappajaa esittävä Dennis Hopper, joka on kiitettävän sekaisin tässäkin elokuvassa. Red Rock West on ihan kelvollinen mustan huumorin sävyttämä jännäri, jossa myös Cage pääsee repimään hiuksia päästään. Hieman yllättäen, tämäkin elokuva alkaa loppua kohden laahata.
Hellraiser (2022)
Silmät alkavat laahata tässä vaiheessa blokin kirjoittamista, sillä perjantain piruksi katsoimme Hellraiserin jonkin sortin remaken. Tällä kertaa Kenobiittien kivuliaan nautinnon laatikko löytyy joltain serbialaiselta mustalta torilta, josta se päätyy muutaman mutkan kautta jonkun nistin kätösiin. Sitten mennään taas kivun kautta, ketjut kalisevat ja androgyyninen Pinhead tekee ensi esiintymisensä. Jotenkin vihasin tätä harvinaisen paljon, vaikka teknisesti tässä on harpattu jatko-osista eteenpäin. Silti liki kahden tunnin kesto on aivan liian pitkä näin simppeliin kauhuelokuvaan, jonka käänteet ovat hyvin ennalta arvattavia. Jollain kierolla tapaa arvostan jopa enemmän sitä helppoheikkimäistä jatko-osaa, joka kuvattiin niin sanotuissa pornolavesteissa, jotta tekijänoikeudet saatiin pidettyä tuotantoyhtiöllä. Alla oleva gif kertokoon, kuinka minulle kävi elokuvan loputtua.
The Dreamers (2003)
Gif ei kuitenkaan kerro sitä, että katsoimme vaimon kanssa Bernardo Bertoluccin ohjaaman The Dreamersin, jota menin kehumaan taiteeksi. Vaimon mielestä taiteen nimissä ei voi hyväksyä kaikkea, koska tämä elokuva kertoo muun muassa insestistä. Jonnekin 60-lopun Ranskaan sijoittuvassa tarinassa Leonardo DiCapriota muistuttava taideopiskelija päätyy viettämään aikaa kahden cinefiilin sisaruksen kanssa. Sisarukset nukkuvat alasti vierekkäin, pelaavat erikoisia seksileikkejään ja jauhavat paskaa niin politiikasta, Vietnamin-sodasta kuin myös elokuvista. Sisaruksista Eva Green myös esittelee tissejään ja häpykarvojaan häpeilemättömästi. Alastomuuden ollessa valokeilassa, jää elokuvanörtteily hiukan taka-alalle, vaikka tässä lukemattomia viittauksia klassikoihin onkin.
Winter’s Bone (2010)
Tässä ei sitten ole mitään viittauksia klassikoihin, mutta viikon viimeistä elokuvanautintoa viedään. Katsoimme sunnuntain ratoksi Winter’s Bonen, jossa Jennifer Lawrence tekee läpimurtoroolinsa. Lawrence esittämä hahmo lähtee etsimään narkkari-isäänsä jostain peräkorven takaa, koska muuten heidän perheensä tila lunastetaan. Joten ainoa vaihtoehto on saada isä oikeuden eteen kertomaan rikoksistaan. Homma toimiikin melko hyvin väkevänä draamana, jossa inhottavat ihmiskohtalot kietoutuvat katsojan mielen sopukoihin. Sen kummempia kertomatta enää. Seuraavaksi epilogi.
Sorkkaherran raiskaussyyte
Sorkkaherran tuomioistuin on määrännyt Kevin Sorbon maksamaan Bruce Campbellille korvauksia, vaikka Campbell Sorbon kosketuksesta nauttikin.
