Nimimerkki Tumppi vastaa alla olevan blogin kaikista kasteluista, kirjotusvirheistä ja ajatuskatkoista. Eikä hän pahoittele mitään, koska hän tunnetusti käy keskusteluja itsensä kanssa itsenäisesti ja aiheettomasti. Joten toden totta Kuvaputken valtakunta on siirtynyt uuteen osoitteeseen, joka ei poista vanhoja jekkuja tai tarjoa uusia metkuja.
Olen opetellut kuorimaan veriappelsiinia, joka ei liity tähän mitenkään. Ne toki maistuvat hyville. Paremmille kuin paskanjauhanta, jota teille lupaan jälleen toimittaa tuutin täydeltä. Törkyä ja helvetin sotaa on luvassa tuubillisen verran. Joten päästetään nälkäiset pääruuan pariin.
8.2.2021: Harry pala palalta (1997)
Woody Allenin nokkelassa komediassa Allen itse esittää jälleen vaihteeksi neuroottista kirjailijaa, joka kokee valkoisen paperin kammon. Hahmon ympärille rakentuu faktaa ja fiktiota sotkeva tarina, joka niin ikään ajankohtaan tyypillisesti käsittelee Allenin avioeroa ja naissotkuja satiirin kautta. Suhteellisen hulvattoman komedian voimana toimii niin kutsuttu ensemble castingin eli lukuisat tunnetut kasvot pienemmissä rooleissa. Etenkin Robin Williamsin näkeminen sivutarinassa, jossa hänen hahmonsa on epätarkka, sanan elokuvatermimerkityksessä, on suoraan sanottuna nerokasta.
9.2.2021: We Go On (2016)
Sitä voisi kuvitella herkästi, että We Go On on jälleen yksi geneerinen kauhuelokuva, joka sisältää kummituksia ja kummittelua. Sitähän se tavallaan onkin, kun kuolemaa pelkäävä mies haluaa todistaa paranormaalit ilmiöt todeksi. Hän lupaa 30 000 dollaria ensimmäiselle, joka onnistuu todistamaan, että kuoleman jälkeen on elämää. Aihettaan hyvinkin draamapainotteisesti esittelevä leffa ei sisällä kuin muutamia modernille kauhulle tyypillisiä säikkytehokeinoja, jotka syövät muutoin erikoislaatuisen elokuvan tunnelmaa. Onneksi pääpaino on enemmän pohdiskeleva kuin näihin halpoihin temppuihin nojaava. Kokonaisuus saakin miettimään omaa kuolevaisuuttaan, pelkotiloja ja niiden käsittelyä ihan ylipäätään. Joten kaiken kaikkiaan lopetan tämän ympäripyöreän jorinan sanomalla, että tämä leffa kannattaa katsoa.
10.2.2021: 12 Feet Deep (2017)
Sisarukset jäävät jumiin uima-altaaseen, koska Tobin Bell päättää lähteä lomille ja laittaa altaan päälle sähköllä toimivan lasikuitusuojan. Idioottimaisesta toiminnasta alkanut selviytymistaistelu on joidenkin lähteiden mukaan tosipohjainen, mutten jaksa perehtyä siihen tämän enempää. Itse elokuva onkin enemmän ahtaanpaikankammoa tihkuva jännäri, joka IMDb:ssä ehkä hiukan heppoisin perustein luokitellaan jostain syystä kauhuksi. Käsikirjoitus kuitenkin onnistuu luomaan hahmojensa välille jännitteitä, joita aletaan purkaa suhteellisen mielenkiintoisten keskustelujen kautta, jotka selventävät sisarusten välistä kitkaa ja ahdistuneisuutta. Juonenkuljetus on tästä sekavasta sepustuksestani huolimatta ihan pesunkestävää kamaa, joka pitää yllättävän hyvin otteessaan. Kokonaisuus on siis itseäni kliseisesti lainaten, ihan kelvollinen ja kertaalleen katseltava.
PAKO PIMEYTEEN
11.2.2021: We Summon the Darkness (2019)
Vuonna 1988 kolme mimmiä on menossa metallibändin konserttiin, josta he bongaavat treffiseuraksi kolme metallimusiikkia fanittavaa mölliä. Keikan jälkeen mennään yhden näistä tytöistä kotiin jatkoille. Jatkot tosin saavat erikoisen käänteen, kun tytöt paljastuvat uskonlahkolaisiksi sarjamurhaajiksi, jotka Jeesuksen nimeen haluavat lavastaa saatanallisen rituaalin, jonka seurauksena möllipojat päästetään päiviltä.
Letkeän kreisikomedian konsteilla alkava filmi muuttuu tuon käänteen jälkeen erikoisella tavalla huumoria ja jännitystä yhdisteleväksi kimaraksi, jonka aikana etenkin heikkotasoinen ylinäyttely nousee suureksi ongelmaksi. Allekirjoittaneelle enemmän huumoria tuli siitä, kuinka elokuva onnistui käsittelemään lukusia aiheita, joista olimme Discord-kanavallemme viime päivinä puhuneet. Yhden raamattua fanittavan kaverini ajatusmaailmaa heijasteleva lahkotoiminta ja erään toisen Metallicaa yli kumpujen vihaavan kaverini väittelyä oli miltei mahdotonta sivuttaa elokuvaa katsellessa. Eli helpommin ilmaistuna, käsikirjoituksessa mainitaan uskontojen lisäksi Metallica ja sen 80-luvun puolivälin jälkeen alkaneet traagiset vaiheet sekä sitä ennen tapahtunut Dave Mustainen erottaminen.
Oikeutta kaikille! Sillä lopussa hyvin väsynyt Johnny Knoxville tulee paikalle esittämään pastoria, jonka sanoma on rahat ja henki.
12.2.2021: Killer Cop (1975)
Luciano Ercolin ohjaama poliziotteschi käsittelee terrorismia ja genrelle tyypillistä korruptiota. Nuori mies räjäyttää hotellin aulassa pommin. Kovapintainen kyttä alkaa tutkia tapausta, kun samaa aikaan räjäyttäjä kärsii tekemänsä terroriteon tunnontuskista. Hienosti kuvattu, mutta paikoin kuiva Killer Cop jaksaa pitää otteessaan. Etenkin sen maaginen ja tunnelmallinen ääniraita pitävät menon miltei koko ajan laadukkaana. Myös kuvaus on aikakauteen sopivan tyylikästä ja varsinainen loppuratkaisu on lajityypilleen uskollinen. Jossain kohtaa räjähti auto. Siinä kaikki. Tällaisen analysointi, kun ei ole leipälajiani.
12.2.2021: Bolt (2008)
Pieni hetki perheen kanssa. Söimme irtokarkkeja ja katsoimme Boltin.
Juonesta sananen epäselvästi kertoen: Elokuvasarjaa varten ostettu Bolt-koira uskoo, että hänellä on oikeasti supervoimia. Erään kuvauspäivänjälkeen koira karkaa ja lähtee seikkailulle etsimään omistajaansa. Tyttäreni mielestä Bolt on erittäin hyvä elokuva, joten pakkohan minunkin on siitä pitää. Itse asiassa leffa on parempaa Disney-tuotantoa, joka on syyttä jäänyt vähemmälle huomiolle. Se saa pohtimaan eläinten kohtelua elokuvatuotannoissa ja ihmisen ainaista tarvetta kokea olevansa luomakunnan kruunu. Lopetan tämän jorinan sanomalla, että katsoimme elokuvasta suomenkielisen version, vaikka alkuperäisessä olisi ollut ääninä John Travolta, Miley Cyrus, Malcolm McDowell ja Ronn Moss.
HULLUUS TARTTUU
12.2.2021: Kehdosta hautaan (2003)
Joskus viikkoja sitten hypistelin Kehdosta hautaan DVD:tä Fidan puodissa, mutta jätin sen hyllyyn, koska Kreivi-Kurkkuharja piti elokuvan hankkimista huonona ideana. En kuitenkaan saanut kansikuvaa mielestäni, joten kävin sen sitten sieltä myöhemmin häpeän saattelemana hankemassa kotiin.
Itse leffahan on täyttä tavaraa, jossa DMX possensa kanssa varastaa jotain mustia timantteja, joiden perässä ovat Jet Li ja Mark Dacascos. Tämä juoni on vähäpätöistä, mutta pitää otteessaan tarpeeksi hyvin. Totaalisen milleniumia oleva kokonaisuus on kuin muistutus nuoruudesta. Anthony Anderson esittää yhdessä kohtauksessa olevansa homo, Tom Arnold ajaa tankilla, Jet Li ei edes vaivaudu ottamaan käsiään taskuista taisteluiden aikana ja DMX lähinnä soittaa suutaan. Tuulahduksena ysäriltä mukaan on saatu Dacascos, joka virne naamallaan esittää pahista ja loppuhuipennuksessa taistelee Litä vastaan tuliringissä. Ääniraidalla kuullaan rap-musiikkia. Mieleni on palasina, mutten vihannut tätä täysin.
13.2.2021: The Trial of the Chicago 7 (2020)
Amerikan Yhdysvaltojen historia ei yleensä kiinnosta minua, ellei sitä sitten käsitellä The Trial of the Chicago 7 -elokuvan tyylisesti. Demokraattien vuoden 1968 Chicagon kokouksen yhteydessä tapahtuneen kansannousun ja mellakan oikeudenkäyntiä käsittelevä leffa on taidokkaasti tehty oikeussalidraama. Oikeita henkilöitä ja heidän kohtaloita näyttävä leffa jää päällimmäiseksi mieleen Frank Langellan seniilistä tuomarista, joka tekee koko oikeudenkäynnistä täyden farssin. Miltei puoli vuotta kestäneen oikeudenkäynnin aikana tuomari muun muassa hiljentää Mustien Pantterien johtajan pyytämällä sheriffejä laittamaan tälle suukapulan.
Lopussa paatokselliseksi menevä filmi voittaa taatusti akatemian Oscar-pojat puolelleen, luettelemalla Vietnamissa kaatuneiden nimiä oikeussalin väen hurratessa taustalla. Silti leffa on silmiä avaava ja saa pohtimaan Yhdysvaltojen moraalittomuutta ja kaksinaamaisuutta. Maailman ensimmäinen demokratia, sallikaa minun nauraa, koska mikään tuolla luvatussa maassa ei ole mikään muuttunut 50 vuodessa.
14.2.2021: Maniac (2012)
Ystävänpäivää vietettiin vaimon kanssa pakkaamalla kamoja, heittämällä tavaraa roskikseen ja siivoilemalla vanhaa kämppää. Ystäväpäivä sattuu myös eräällä tapaa olemaan meidän vuosipäivämme. Ensimmäisillä treffeillemme katsoimme aikoinaan Maniacin remaken, jonka nyt katsoimme uudelleen.
Hobitti-Wood esittää sarjamurhaajaa, joka tykkää skalpeerata naisilta hiukset mannekiineilleen. Leffasta niin muistettavan tekee, sen lähestymistapa, jossa Woodin öiset matkat murhien ytimiin kuvataan ensimmäisestä persoonasta. Tämä antaa katsojalle erikoisen mahdollisuuden päästä murhaajan pään sisälle, joka koukuttaa katsomaan elokuvan vilkuilematta kelloa. Kaiken kruunaavat väkivaltaiset tapot, Rob-nimisen muusikon säveltävät paremmat pimpelipom-musiikit ja Woodin jopa traaginen murhaajahahmo, jonka taustoja avataan sopivassa määrin, jotta katsojat voivat ymmärtää paremmin hänen motiivejaan tappaa pelkästään naisia.
HYMYILEVÄ LUNDGREN
Villissä nuoruudessa minulla oli tapana uhrata kokonainen viikonloppu Dolph Lundgrenin taiteelle, jota jotkut paskaksi kutsuvat. Nykyään rajallisen ajan sekä toimivan lääkityksen vuoksi minulla ei enää rahkeita moiseen ole. Päätin kuitenkin katsastaa Viaplaysta muutaman Dolppan uudemman merkkiteoksen. Ihan vain, koska minulle siihen mahdollisuus tarjoutui. Joten tässä luvassa pieni pala helvettiä eli sotaa, väkivaltaa, jännitystä ja ennen kaikkea hymyn hyytymättömyyttä.
8.2.2021: War Pigs (2015)
Joku todella pallinaamainen tyyppi menettää toisessa maailman sodassa ystävänsä. Myöhemmin Mickey Rourke tulee stetson päässä kertomaan, että hän haluaa tämän pallinaaman kouluttamaan muista pallinaamoista sissijoukon, jonka tehtävänä on etsiä Hitlerin rakennuttama tuomiopäivän ase. Mukaan tulee Lundgrenin muukalaislegioonalainen, joka eräässä kohtaa tuo poikien iloksi telttaan alastonmallin, jonka rintoja ei kuitenkaan päästä ihailemaan, kuvaajan rajatessa kuvan suoraan Lundgrenin maireaan hymyyn. Koulutusjakson päätteeksi lähdetään sotimiaan ja Lundgrenin varoituksista huolimatta vedetään peitehommien nimissä natsiunivormut ylle. Sodan väkivalta pääsee yllättämään ja eräältä natsilta viilletään kurkku auki, kun toinen saa terävän rikkinäisen tuolinjalan kasvoihinsa. Siinä sivussa Lundgren ei oikeastaan tee mitään, mutta pamauttaa lopussa tankin tykillä yllättävän helposti natsien tuomiopäivän aseen paskaksi. Sitten juodaan pontikkaa ja hymyillään. Rourke on tyytyväinen operaation onnistumisesta, muttei vieläkään suostu riisumaan kuvauspaikalle tuomaansa stetsonia päästään.
9.2.2021: FFC: Female Fight Club (2016)
Laittomiin tappeluihin osallistuva nainen haluaa saada elämänsä kuntoon ja muuttaa pois Vegasin neonvaloista. Viisi vuotta myöhemmin hänen siskonsa ilmestyy iltahämärään ovelle, pyytäen häntä osallistumaan taistelijoiden valmentamiseen. Velkaantunut sisko tarvitsee rahaa tyttärensä lääkekuluihin, koska joku kusipäinen jäätelöä syövä promoottori vaatii rahojaan takaisin. Samaan aikaan naisten isää esittävä Lundgren on vankilassa ja kertoo olevansa kemianmaisteri. Helppona puhalluksena Female Fight Club on kaikille Lundgren-faneille pettymys, koska Ruotsin lahjaa elokuvataiteelle ei juurikaan ruudulla nähdä ennen viimeistä varttia. Viimeisten mittelöiden jälkeen hän muuttaa yhdessä tyttärensä ja lapsenlapsensa kanssa Afrikkaan, jossa on sitten jälleen syytä hymyyn.
10.2.2021: Black Water (2018)
Jean-Claude Van Damme herää jossain sukellusveneen sellissä, naapurinaan (kukapa muu kuin) Lundgren. Kirjaa lukeva ja saksalaista myhäillen esittävä Lundgren tietää kertoa, että sankarikaksikkomme on syvällä paskassa, eikä sieltä niin vain karata. Sitten siirrytään näyttämään, kuinka Van Damme joutui syvyyksien veneeseen. Jonkun CIA:n peiteoperaation mentyä pieleen tällä belgialaisella munille potkijalla on tärkeää tietoa, jota likaiset agentit tahtovat saada muistitikulta.
Jännitystä sekä toimintaa tarjoilevassa Black Waterissa Lundgrenin hymy on harmillisen pientä silmäpelin tapaista, joka varmaankin on pettymys eräälle Nooan arkkiin uskovalle ystävälleni. Kokonaisuus on olevinaan enemmän klaustrofobinen toimintapätkä, joka taasen tarjoaa enemmän yhdelle pettyneelle lukijalleni sitä helvetin sukellusvenettä, josta taannoin erehdyin yhden toisen elokuvan juonen kanssa kirjoittamaan. Lopulta kyseessä on myös enemmän Van Dammen kuin Lundgrenin leffa, vaikkei hänkään tee mitään bravuureitaan tarinanedetessä. Esimerkiksi ketään ei potkita munille tai legendaarista spagaattia ei nähdä. Sen sijaan belgialainen orimme pahoinpitelee naisen. Lopussa juonittelut paljastuvat ja joku jehu tulee sanomaan, että kyseessä on pahinta paskaa, minkä kanssa hän on ollut tekemisissä. Edes tämä toteamus ei saa Lundgrenista vienoa hymyä enempää ulos.
11.2.2021: Acceleration (2019)
Viimeistä viedään, mutta kestäkää vielä tovi, koska niin minäkin tein.
Dolph pitää panttivankina skidiä, jonka äidille hän antaa tehtäviä suoritettavaksi, koska rahat, petos ja perhesuhteet. Jossain kohtaa Sean Patrick Flanery tulee syömään kermapiirakkaa ja toisaalla Danny Trejo istuu aamuneljältä juomassa viiniä kotonaan. Samaan aikaan Dolppa seuraa tätä kaikkea jostain valvontakameroista ja nainen kaahailee pitkin Enkelten Kaupungin katuja. Hymyä ei tässäkään elokuvassa meinata millään saada, ja leffa on muutenkin kuvattu niin hämärässä, ettei siitä meinaa saada selvää. Neonvaloiset kadut tuovat ikävällä tapaa mieleen modernin ja öisen jännityselokuvan tarpeen olla viileä. Sanomattakin selvää, ettei tästä jää juuri mitään mieleen.
EPILOGI
Toveri-Kurkkuharjan öinen retki tuben pimeille kujille sai minutkin nostalgiseksi. Päädyin katsomaan vuosien tauon jälkeen laadultaan aivan tolkuttoman hauskaa intialaista versiointia Thrilleristä. Tähän on hyvä päättää tämä matka, joka jatkuu viikon kuluttua.
