Parhaat puheet ovat niitä lyhyimpiä, joten mennään suoraan asiaan, jota minulla ei ole (tai ehkä olisi, mutta päivä jona tätä alustusta aloin kirjoittaa, hulahti Edwin S. Porteriin liittyneiden pulmallisten sattumusten ansiosta mustan aukon tuolle puolen ja mieleni yksinkertaisesti teki tehdä muutakin, kuin jupista tässä pehmoisia ötökkäpulverista ja sen vaikutuksista). Jestapa jepulis, penikat sipuliks, eli muutakin on taas kerran nähty kuin nälkää.
Niin mutta mutta, voisin kuitenkin kertoa vielä sen verran, että innostuin yliopiston elokuvan historia -luentoa kuunnellessani sen verran, että menin ja päätin ostaa über-hienon Georges Melies -boksin, joka kuitenkin OOPina oli melkoisen tyyris, halvimmillaan 80 euroa. Pitkään asiaa puntaroituani tulin siihen tulokseen, että jollen osta laisinkaan alkomaholia kuukauteen, voin hyvillä mielin hankkia tuon kruununjalokiven kokoelmiini. Näinpä siis lähti Saksan Amazonista kokoelma kohti kotiani (palataan siihen myöhemmin) ja hörppäilen tätä kirjoittaessani rennosti rypälemehua.
1.11. Valitan, väärä numero! (1948) (Teatteri/35 mm)
Hyvin kiehtovasti alkava ja päättyvä film noir. Nainen vastaa puhelimeen, mutta keskuksen neiti on yhdistänyt linjat väärin ja hän saa tahtomattaan vihiä rikoksesta. Lopussa naaras on jälleen telefoonissa, kun asuntoon tunkeutunut mies tappaa tämän ja valittaa väärää numeroa luuriin (kohtaus tuo painostavuutensa osalta mieleen Dario Argenton Kuoleman lintu -esikoisen). Mitä siinä välissä kävi – kas siinäpä kysymys! Aloin nimittäin vaipua hyvin uneliaaseen olotilaan ja pelkäsinpä jopa kuumetta, mutta onneksi hetki koronamaskin riisumisen jälkeen oloni olikin jo jälleen parempi.
1.11. The Shape of Water (2017) (Teatteri/Ultra HD)
Mustan laguunin hirviö ja armeijan tutkimuskeskuksen mykkä siivoojatyttö rakastuvat kylmän sodan aikaisessa Amerikassa. Mukana on myös patrioottista pahista, suulas musta nainen ja homoseksuaali taitelijaukko. Omituinen filmi on selkeää tasa-arvon ja liberalismin puolestapuhumista, ja se onnistuukin tässä parhaimmillaan melko tunteisiin vetoavasti. Monsteri itsessään on toteutettu yllättävän hyvin ja ajankuvaa voi pitää uskottavana. Typerät kohdat, kuten äänensä takaisin sielunsa syövereissä saavan sankarittaren aaria tai tälle kasvavat kidukset (“Ei… eivät nuo haavat voi sellaisia olla… Eivät ne varmasti muutu hengityselimiksi… Voi helvetti jos muuttuvat… EI!!!”) nakertavat kykyä arvostaa leffaa, joka silti on ohjaajansa parempaa tuotantoa.
2.11. Halloween 5 – Kirous (1989) (DVD)
Tässä kohtaa alettiin hiljalleen saavuttaa Halloween-sarjan aallonpohjaa, joskin osat kuusi ja kahdeksan menivät vielä tätäkin pahempiin liejuihin. Ensin kerrataan edellisosan loppuratkaisu, näytetään kuinka Michael Myers selvisi kaikesta huuhtoutumalla erakon majalle, jonka lattialla hän nukkuu vuoden päivät, ennen kuin kekrin lähestyessä avaa silmänsä ja kiitokseksi nirtsaa laupiaan samarialaisen. Myers lähtee jälleen metsästämään sukulaistyttöään Jamieta, mutta tytölläpä onkin telekineettinen yhteys setäänsä. Murhamaakarilta sen sijaan löytyy totuttua heikkolaatuisempi maski ja asearsenaalia viikatteesta talikkoon ja autonrattiin asti. Myös teemabiisi on raiskattu aivan sietämättömäksi ja seuraavassa jaksossa esiteltävään salaseuraan annetaan jo viitteitä. Onneksi intro kurpitsansilpomisineen on ihan hauska ja Donald Pleasence on tällä kertaa pahemmin sekaisin Loomisina kuin koskaan aiemmin, minkä vuoksi leffaa jaksaa nippa nappa katsella. Edelliskerrasta olikin aikaa varmaan ne 12 vuotta.
2.11. Filth (2013) (DVD)
Irvine Welshin Paska-romaanin filmatisointi onnistuu siinä, ettei se Trainspottingin tapaan yritä tavoittaa kirjailijan teosten nihilististä tunnelmaa tuhansien murheellisten laulujen maa -synkistelyllä, vaan mustan komedian kautta. Toki alussa surrealististen hupijuttujen sekä tarinaan tehtyjen muutosten iskiessä ruutuun on usko hetken verran rainaa kohtaan koetuksella, mutta siinä vaiheessa kun filmillä ja päässä elävät kuvat pystyy hyväksymään kahtena erillisenä tekeleenä, uppoaa Filthin maailmaan oikein mainiosti ja korruptoituneen, vastenmielisen ja läpimädän poliisi Bruce Robertsonin amok-juoksulle sekä nauraa että puistelee päätään. Ikävä kyllä huonosti uudelleen kirjoitettu loppu ei toimi edes teoriassa, mutta viimeisen kuvan päättäminen hymynirvistys huulilla saa katsojan todella yrittämään moisen (ja lapamadon poissaolon) unohtamista.
3.11. Galaksien törmäykset (2009) (DVD)
Cosmic Collisions -sarjan yksittäis-dvd:nä julkaistu jakso voisi olla aiheeltaan mielenkiintoinen, mutta sen tuottaminen perijenkkiläisen tyyliin dramatisoinnin ja räjähtelyn keinoin saa voimaan pahoin.
3.11. Aatamin aikaisia lyhäreitä (Teatteri/DVD)
En ala näistä lyhyistä välähdyksistä sen enempää kirjoittelemaan. Katseltu ainakin leffat Blacksmith Scene (1893), Edison Kinetoscopic Record of a Sneeze (1894), The Boxing Cats (Prof. Welton’s) (1894), Caicedo (with Pole) (1894), Annie Oakley (1894), Annabelle Serpentine Dance (1895), Dickson Experimental Sound Film (1894), An Extraordinary Cab Accident (1903) ja Electrocuting an Elephant (1903).
3.11. The Descent – Loukussa 2 (2009) (BD)
Kun alkuperäinen Descent tuntui kylmäävän raikkaalta kauhuelokuvalta, joka olisi pärjännyt vallan hyvin silkan klaustrofobian avulla ja jonka loppu oli äärimmäisen lohduton – tadaa! – tulee jatko-osa ja tekee kaiken niin väärin kuin olla ja vain voi. Tällä kertaa ne turhat ja typerät hirviöt ovat pääosassa, kaikesta sittenkin selvinneen naisen joutuessa palaamaan pienen ihmisryhmän kera jälleen maan alle, jossa masentavan näköisten riiviöiden hyökkäykset alkavat liki saman tien. Minkäänlaista tunnelmaa ei enää rakennella, vaan kaikki perustuu hillittömään splattaamiseen, ilkeittein perkeleitten repiessä ihmisiä viillokiksi veren roiskuessa ja tunnelistoon vangiksi jääneiden puolestaan murskatessa näitä parhaansa mukaan. Käsikirjoituksen hölmöydet eivät tietenkään lopu tähän, ja olinkin jo lähellä menettää hermoni, kunnes hoksasin ykkös-Descentin editoineen ohjaaja Jon Harrisin pointin kohtauksessa, jossa epätoivoiset ja kärsivät henkilöt tipahtavat kirjaimellisesti paskaan.
4.11. Alaston lounas (1991) (DVD)
David Cronenbergin paras elokuva tuli katsottua noin kahdennenkymmenennen kerran parahiksi juuri William S. Burroughsin Interzonen loppuun luettuani. Joskus teininä katselimme tätä liukuhihnalta harva se viikko – tai kuten veljeni asian ilmaisi, leffa laitettiin pyörimään yön pikkutunneilla olohuoneen telkkariruutuun, ihmiset etsivät kuka mistäkin nurkasta mukavan makuusijan, ottivat hyvän asennon ja laittoivat silmänsä kiinni. Viimeisimmän kerran taisin katsella Alastoman lounaan arviolta kuutisen vuotta sitten.
Surrealistinen, kuivakka tykitys ei yritä niinkään kuvittaa Burroughsin sairaanpuoleista sekoilukirjaa, vaan keskittyy rustaamisprosessin kuvaamiseen, hallusinaatioiden ja todellisuuden sekoittuessa nistin mielessä epävarmaksi harhamaailmaksi. Samalla kuitenkin nähdään myös runsaanlaisesti muita viittauksia Burroughsin tuotantoon, joita on ilo bongata. Viiskytlukulainen atmosfääri välittyy mainiosti ja erilaista fantasiaolentoa piisaa jos jonkinmoista Mugwumpista Clark Novan persereikäkirjoituskoneeseen ja iljettävästä Mujahaddinista papukaijahäkin jättiläistuhatjalkaiseen.
Tarinasta sen verran, että kirjailijan alter ego William Lee ampuu vahingossa vaimonsa ja pakenee virkavaltaa Tangerin kansainväliselle vyöhykkeelle, jossa kirjoituskoneet ja hyönteiset ryhtyvät antamaan tälle tehtäviä, lupaavatpa uran CIA:ssa olevan yksi mahdollisuus. Siinä samalla tutustutaan myös Zonen hämärään ja visvaiseen spe… kermaan. Hahmot ovat viimeisen päälle mietittyjä, järjetön dialogi (huumorintajuuni istuvasti) todella vakavasti sekä mietteliäästi lausuttua. Tunkkainen jatsi tuo jo itsessään häirintyneeseen ilmapiiriin oman poissaolevan tunnelmansa. Muistakaa, että agentteja on kaikkialla.
6.11. Fingerpori (2019) (DVD)
Kun näin ensimmäistä kertaa Fingerporin mainoksen bussipysäkillä viime vuoden syksyllä, kihisin ja puhisin kiukusta.
Jossain välissä ymmärsin kieroutuneen, tahattoman huumorin tämän kaiken ympärillä, aloin hihittää tuolle julisteelle, katsella netistä Fingerporin traileria (joka tosin alkoi yleensä kaduttaa jo videon alkuvaiheissa) ja laulaa sen tunusbiisiä. Erään kerran kävellessäni bussipysäkille ja nähdessäni kertaalleen potkupukuisen ja naamaansa vääntävän Santtu Karvosen kyseisessä julisteessa, en onnistunut pidättämään pokkaani, vaan repesin yksinäni keskellä katua. Muut linjurin odottajat yrittivät olla noteeraamatta tätä ja tuijottivat vain vihaisina eteensä.
Tämä komiikka syntyi luonnollisesti siitä, että jotkut ihan oikeasti tuottavat tällaista ajatuksenaan, että moinen saattaisi muuten vetää teatteriin yleisöä (vajaat 60 000 henkeä) ja tuottaa ihka oikeaa rahaa. Myös SES uskoi hankkeeseen, tukemalla sitä 687 000 eurolla.
Fingerporin kotivideotallenteen tultua ulos ja sitä tietä kirjastoon, laitoin lätyn samoin tein varaukseen – kuten toistasataa muutakin ihmistä. Odottelin vuoden päivät, kunnes sähköpostistani eräänä aamuna löytyi iloinen yllätys: varaamanne aineisto on noudettavissa!
Olin koko alkuviikon täpinöissäni ja odotin levottomana katselupäivän valkenemista. Siitä sitten levy soittimeen ja…
No…. Niin….
Eräs elokuva-arvio totesi taannoin, ettei se voi antaa Fingerporille tähtiä, sillä filmi ei täytä elokuvan kriteerejä. En voi kuin yhtyä tähän kommenttiin ja todeta, että on lähes shokeeraavaa, miten mitäänsanomaton ja tv-sarjamainen tuotanto on kyseessä. Se ei naurata tai edes ärsytä huonoudellaan: eipä oikeastaan aiheuta mitään tunteita, ellei sitten tällaiseksi laske sitä, miten tämä aihe on munittu näin totaalisesti. Fingerpori-sarjakuva kun voisi osaavissa käsissä tarjota vaikka millaiset puitteet liukuhihnalta tulevalle non-stop-vitsitulitukselle tai edes sille epätodelliselle ryönäsaastalle, mutta kun joku Luokkakokouskin tuntuu tätä intohimoisemmalta projektilta ja jopa Aku Hirviniemessä on enemmän munaa kuin Mikko Koukin ohjauksessa…
Oikeastaan ainut fiilis leffan loputtua on se, että mitä vitjanaa, tässäkö se nyt sitten muka oli? Julkaisun paras vitsi lieneekin mukana oleva mahdollisuus englanninkieliseen tekstitykseen, koska hei, totta kai myös ne ei suomea puhuvat haluavat nähdä Fingerporin, ihan varmasti haluavat!
Olisitte nyt edes yrittäneet.
6.11. Lycanthropus (1961) (PC)
Ihmissusi ajaa tyttökoulun oppilaita takaa unettavan huonossa italialaisessa tuotannossa, joka on syystä unohtunut elokuvahistorian hakuteoksista.
6.11. Pyöveli (1963) (Teatteri/35 mm)
Francon diktatuurin alla tuotettu komedia, jonka näkee helposti pelkän hupailun sijaan mustan huumorin – siispä keinoista ehkä parhaimman – alle peiteltynä poliittisena kannanottona. Muuan jäpikkä tapailee pyövelin tytärtä (terveiset P.J. Pescelle, Quentin Tarantinolle ja Robert Rodriguezille), jonka patavanhoillinen isä kokee turhankin kovaa ammattiylpeyttä toimestaan. Pian sulhaskanditaatista itsestään leivotaan teloittajaa sen varjolla, että eihän hänen oikeasti tarvitse ketään lihoiksi laittaa. Tästä luonnollisesti päästään tilanteeseen, jossa garrotte pitäisikin pistää tositoimiin.
Filmistä on vaikea sanoa, saisiko sille moraaliselta kantilta edes nauraa, vaikka huumori kukkii kuin teini-ikäisen naama. Olen lukenut Espanjassa tuolloin käytössä olleesta tappovälineestä, uhrinsa kuristavasta garrottesta Wikipediasta kahdesti ja kummallakin kertaa alkanut voimaan ihmiskunnan vuoksi niin pahoin, että olen joutunut lopettamaan aiheen tutkimisen kesken. Lopulta leffa tuntuukin hyvin samanlaiselta, kuin Kieslowskin Lyhyt elokuva tappamisesta, jonka lopussa hirtettäväksi tuomittu poika raahataan armoa anoen ja rimpuillen hirttoköyden äärelle: tällä kertaa tuo väkisin pääkallonpaikalle kannettu onkin inhimillisyyden sisällään säilyttänyt pyöveli itse, joka joudutaan pakottaa suorittamaan yhteiskunnallisesti tärkeä työnsä.
Viimeisessä kohtauksessa henkisesti musertunut, laillistettuun murhaan pakotettu mies antaa rahat iloiselle vaimolleen ja vannoo, ettei enää koskaan tapa ihmistä. Appiukko toteaa tähän ajatelleensa itsekin näin ensimmäisen toimeenpanemansa rangaistuksen jälkeen, mutta usko pois, äkkiä siihen tottuu. Niin tottui myös elämään fasistisessa yhteiskunnassa, jossa kaiken arkitodellisuuden keskellä kansalaiset tekivät koneiston osasina pieniä töitään sen hyväksi, nauraen ja käyden vapaa-aikanaan eväsretkillä sekä teatterissa. Ihminen on sopeutuvainen eläin.
7.11. Highlander 2 – Paluu (1991) (PC)
Sean Conneryn muistoa kunnioittaen, vaikka ei tämä jatko-osa kyllä mitään valvojaiskamaa ollut. Aika heikko ja pitkästyttävä esitys, joskaan ykkönenkään ei omilla listoillani ole sellainen kulttiluokan mestariteos, miksi suurin osa muista ihmisistä tämän mieltään. Jos nyt totta puhutaan, tällaisista elokuvista kirjoittaminen ei tunnu ylipäänsä erityisen innostavalta, kun jo niiden katselukin on hetkittäin aika vaikeaa.
7.11. Neljäkymmentä urhoa (1957) (Teatteri/35 mm)
Tässä vaiheessa elämää ajat sitten katseltujen elokuvien muistelu ei enää hotsita. Samuel Fullerin länkkärissä oli paljon tutulta tuntuvia teemoja, kuten Leonen filmeistä tutut lähikuvat silmistä ja mitä lie muuta legendaarista, en vain enää saa päähäni. Ehkä pitää alkaa pitää jotain muistikirjaa tai hankkia varhaiseläke (tällä palkalla 5 euroa kuussa) ja kirjautua dementiakotiin. Ruumista pidetään kaupan näyteikkunassa ja jätkä jammailee kadunkulmassa laulua kuin Danny Noin seitsemässä veljeksessä konsanaan.
7.11. Ihmisen pojat (2006) (Teatteri/35 mm)
Voisin kutsua tätä moderniksi klassikoksi. Hyvin realistisen ja ahdistavan oloiseksi saadussa dystopiakuvauksessa maailma kärsii lapsettomuudesta ja Iso-Britannia on suljettu poliisivaltio. Filmi koukuttaa kuin Rapala ja tunnelma on alati pahaenteinen. Erityisesti lopun kansannousun sotakuvaukset ovat intensiivisyydessään vaikuttavia. Ihmisen poikien viime näkeminen tapahtui kohdallani joskus pätkän ilmestymisen aikoihin.
8.11. Helen – pienen ketun tarina (2006) (DVD)
Japanilaisessa lastenelokuvassa kosolti matkustelevaa äitiään kaipaava pikkupoika löytää (myöskin) emonsa hylkäämän, sokeaksi ja kuuroksi paljastuvan ketunpoikasen, jota ryhtyy hoivaamaan. Leffan aikana sekä sikiö että kohtumajoittaja kuin pari muutakin kaveria oppivat elämästä, kuten miltä ketusta – jonka aivoissa myös asustaa paholainen – tuntuu pimeytensä keskellä ja niin edelleen ja niin edelleen.
Yltiösentimaalinen ja todella siirappinen Helen – pienen ketun tarina vaivaannuttaa ja koskettaa samaan aikaan. Kyyneliä kalastavat, pianomusiikilla säestetyt kohtaukset, CGI-kalat ja aikuisten hassuttelu riepovat sielua, mutta sanoma on hyvä. Filmi näet opettaa ketun elämän olevan yhtä tärkeä kuin ihmisen, minkä lapsi tajuaa yrittäessään saada vammautuneelle eläimelle hoitoa, syöttäessään tätä ja kerätessään sille kukkia. Lopulta pörröturkin lopettamisen puolesta puhunut aikuinen toteaa pennun menehdyttyä niitylle, etteivät skidin toimet olleet turhia, vaan kettu eli elämänsä viimeiset päivät onnellisena ja tuntien että joku rakastaa häntä. Vaikka tiedostin kaiken olevan laskelmoitua narusta vetämistä, tässä kohtaa itselläni oli vaikeaa olla murtumatta, olenhan herkkä poika Hellsingistä.
Toivon myös, että kettua kohdeltiin kuvauksissa paremmin kuin menneiden vuosikymmenien Lassieta…
8.11. Operaatio Outland (1981) (Teatteri/35 mm)
Pääsin pitkästä aikaa käväisemään WHS Teatteri Unionissa, jossa oli tarjolla Sean Conneryn elokuvia. Katsoin ennen isänpäivän kaffeille suunnistamistani näistä ensimmäisen, Operaatio Outlandin, jossa Conneryn näyttelemä äijä lähtee Jupiterin Io-kuun yhteydessä olevan, kaivostoimintaa harrastavan siirtokunnan lainvalvojaksi. Paikan isokenkäinen pyörittää työläisille tarkoitettua huumebisnestä, joka on saanut jo useamman duunarin sekoamaan kuolettavin seurauksin. Vastoin korruptoitunutta virkaveljeään Connery ei ota vastaan lahjuksia ja leffa muuttuu kolmannen kelan jälkeen tieteisversioksi Fred Zinnemannin Sheriffistä, poliisin odotellessa pahiksen kutsuman tappoporukan saapumista kellon käydessä.
Vaikka avaruusmaisemat on saatu sangen vakuuttaviksi, osa tehosteista päiden poksumisia myöten on silkkaa campia, eikä yllätyksetön juoni jaksa jännittää. Conneryn ja Frances Sternhagenin esittämän konitohtori Lazaruksen (siinäpä vasta nimi!) platoninen ystävyyssuhde on mukavaa vaihtelua näiden leffojen pakollisille romansseille.
8.11. Kauhea kankkunen (2009) (DVD)
Tämä hulvaton komedia pyöri taustalla samalla, kun toteutin kierrätyskeskuksesta kahdella eurolla löytämäni valokuva-albumin mahdollistaman pitkäaikaisen projektin ja teippailin muovikassillisen fotoja paikalleen.
Sanotaan pähkinänkuoressa, että minua vitutti tässä elokuvassa arvatenkin kaikki se, mille muut ihmiset ovat sitä katsoessaan nauraneet. Ainoa hyvä kohtaus oli lopussa, tossun alla olleen mikkihiiren viimein sisuuntuessa ja nakatessa hirvittävän julmattarensa mäkeen lasvegasilaisen porton vuoksi.
Olenko muuten ainut, jolle tuo hurmaava juliste tuo mieleen Napapiirin sankarit ja Luokkakokouksen? Graafinen suunnittelu on Suomenmaassa todella huipussaan.
8.11. The Onion Movie (2008) (DVD)
Koska valokuvien laittelu oli Kauhean kankkusen loppuessa yhä pahasti vaiheessa, jatkoin iltaa laittamalla taustalle pyörimään ties mistä ilmaiseksi saamani (ja erään DVD-hyllyni taakse pinoamani kasan perältä sitä asenteella “eikö mulla tosiaan ole tätä enempää ryönäkomediaa?” seuloessa sattumalta käteen osuneen) The Onion Movien, jonka nimi kotelon kansipaperissa oli vaihtoehtoisessa muodossa News Movie.
Televisiotarjontaa parodioiva komedia ei itse asiassa ole kaikessa mauttomuudessaan sellaista puolen tähden kamaa kuin uskoin, vaan osa läpistä on jopa sangen kekseliäitä ja naurahdinkin tälle pari kertaa. Osansa ryöpytyksestä saavat niin b-luokan toimintaelokuvat, väkisin mukaan tungettu poliittinen korrektius (lähes repesin siinä kohtaa, kun rusettiin pukeutunut musta mies astuu ohjelmassa baariin ja ilmoittaa ettei käytä päihteitä, vaan tuli ainoastaan kysymään tietä kirjastoon, mistä leikataan koekatseluhuoneeseen, jossa afroamerikkalaisten stereotypistä esittämistä vastustava komitea nyökyttelee hyväksyvästi päitään), islamismi, Britney Spearsin tapaiset seksillä musiikkiaan myyvät MTV-tähdet kuin tupakoinnin vähentämiseksi tähtäävät toimet.
Toki suurin osa sketseistä on vain typerää roskaa, mutta parhaimmillaan homma tuo mieleen onnistuneimmat hetket Riemurasia – unohtumaton televisioilta!-rainassa tai ZAZ-elokuvassa Hei me nauretaan. Olinkin hämmentynyt, joskaan en yllättynyt, kun IMDb:n krediittejä selatessani huomasin, että eräänä tuottajana The Onion Moviessa on maakaroinut David Zucker. Tämä filmi ei koskaan tavoittanut valkokankaita, vaan julkaistiin suoraan videolle viisi vuotta valmistumisensa jälkeen.
8.11. Liiviläisten tarinat (1990) (DVD)
Lennart Meren ohjaama Liivlaste lood -dokumentti käsittelee sukupuuton partaalla kuvaushetkellä olleita liiviläisiä. Kuvausryhmä käy liiviläisten kylissä ja rannoilla, haastattelee muutamia yhä elossa olevia, kertoo kansan tarinan ja antaa ihmisten purkaa sydäntään niin Stalinin vainoista kuin heidän riistostaan ylipäänsä. Myös liivinkielistä evankeliumia esitellään. Hyvin samankaltainen jälleen kerran, kuin Meren muutkin elokuvat, eli taiten tehty, mukaansatempaava ja sävyltään vakava. Aiheesta kiinnostuneiden lienee syytä katsoa myös Mikko Pielan dokkari Viimeiset liiviläiset? vuodelta 1995.
9.11. Sadeaika (1981) (PC)
Tekotaiteellisessa elokuvassa rottalabran äijä saa pillua räkäänsä syövältä naiselta koska miksi ei saisi, ja käyttäytyy heti perään psykoottisen mustasukkaisesti. Tämän jälkeen synkistellään kaiki puolin epäkarismaattisen pallinaaman sisintä repivien ongelmien ja tämän aivoja kaivavien Helen-ketun demonien parissa ja ammutaan ihminen kadulle. Synkkäsävytteinen kuvaus ja musiikit ansaitsevat kiitoksen, mutta typerä paskanjauhanta ja viimeistään loppukuva, jossa mies tapaa kujalla itsensä tuleen sytyttävän kaksoisolentonsa saavat ymmärtämään joitakin syitä siitä, miksei Sadeaikaa olla ilmeisesti nähty juuri missään sitten 1980-luvun alun. Paras kohtaus on heti alun ratikassa, äidin yrittäessä myydä kiukuttelevat kersansa näitä suloisiksi kehuneelle miekkoselle ja sen jälkeen sihisten käskiessä tätä painumaan sukuelimeen.
10.11. Electric Tram Rides from Forster Square, Bradford (1902) (Teatteri/DVD)
Mielenkiintoista taltiointia viime vuosisadan alun katukuvasta. Tallenteen taustalle laitettu musiikki on kaunista ja sopii tunnelmaan hyvin.
10.11. Rescued by Rover (1905) (Teatteri/DVD)
Lassien ja Rintintinin edelläkävijässä mustalaiseukko kaappaa lapsen, jonka neuvokas koira löytää ja pelastaa hakemalla isäntänsä paikalle.
10.11. Edwin S. Porter ja Edison Manufacturing Company (1901-1907) (Teatteri/35 mm ja 16 mm)
Kino Reginassa ylläolevalla nimellä esitetyssä kiehtovassa Edwin S. Porter -kuratoinnissa näytettiin kasa filmejä, joiden sisältöä ja taustoja avattiin aina kelojen välillä. Vaikka suurin osa tästä setistä oli elokuvallisesti kylmäksi jättäviä ja muutamat leffat olin nähnyt jo aiemmin, jokin näissä jurakautisissa lyhäreissä silti kovasti kiehtoo.
Erityismaininnan ansaitsevat surrealistinen Dream of a Rarebit Fiend (1906), jossa mässäillyt mies lähtee ylensyönnin tuomien painajaisten seurauksena lentämään sängyllään pitkin taivaita ja silkkaa viiden tähden kamaa oleva, psykoosin partaalle ajava The ”Teddy” Bears (1907), jossa Kultakutri livahtaa pörröisiin karhupukuihin kätkeytyneen ja otsonkuvia seinilleen kehystäneen perheen taloon, jonka eräästä avaimenreiästä vilkaistessaan hän näkee rivin tanssivia mesikämmeniä. Valitettavasti tästä versiosta puuttui huikea loppukohtaus, jossa Teddy Roosevelt ryntää ampumaan asuntoonsa tunkeutunutta tyttöä jahtaavan talonväen.
Näytöksen muut elokuvat olivat Terrible Teddy, the Grizzly King (1901), Execution of Czolgocz, with Panorama of Auburn Prison (1901), Appointment by Telephone (1902), How They Do Things on the Bowery (1902), Jack and the Beanstalk (1902), Life of an American Fireman (1903), The Great Train Robbery (1903), The Unappreciated Joke (1903), The Gay Shoe Clerk (1903), How a French Nobleman Got a Wife Through the New York Herald Personal Columns (1904) ja The Kleptomaniac (1905).
11.11. Kirottu 2 (2016) (BD)
Edesmennyt toimittaja Nykä nousi haudastaan kummitustaloteekutsuille, joten katsoimme tämän kunniaksi James Wanin aiheeseen istuvan jatko-osan aavetalotutkijoista kertoneelle Kirous-ohjaukselleen. Tämä leffa oli jo suoraan sanottuna ihan perseestä, vaikka se ehkä olisi äkkisäikäytyksillään voinut säpsäyttää, jos sitä olisi tuijottanut yksin pimeässä huoneessa.
Toimintaa piisaa ja ruudulle rynnivät CGI-örkit ovat lähinnä huvittavia (terveiset erityisesti Babadookille), lapset ärsyttäviä ja kliseitä puolestaan enemmän kuin Vilkkilässä kissoja. Pahinta on kuitenkin se, että tämä kesti vaatimattomat 130 minuuttia huolimatta siitä, että näistä noin 40 olisi voitu saksia huoletta pois, tarinan kärsimättä typistyksestä laisinkaan. Raamatullinen usko on totta kai vahvasti läsnä ja alussa piipahdetaan myös Amityvillen kartanossa.
Ensimmäisen Kirotun ajoittain karmivasta tunnelmasta ei ole jäljellä edes murusia ja jatkiksen ainut hyytävämpi osio on sama kuin ykkösen puistattanein, kaiken autenttisuutta puoltavat lopputekstit valokuvineen ja ääninauhoineen. Silti: en tahdo olla ilonpilaaja, mutta vaikka näissä taloissa todella olisi käynyt jotain yliluonnollista, voiko se silti olla pelottavampaa, kuin maapalloa tervehtivä ekokatastrofi, joukkosukupuutto, nälänhätä ja elävien olentojen sadistinen kiduttaminen ja murhaaminen?
11.11. The Flying Guillotine (1975) (DVD)
Sateisen iltapäivän toinen pettymys oli Shaw Brosin tuottama ensimmäinen osa The Flying Guillotine -sarjaan, joka ei ollut ainakaan Master of the Flying Guillotinen jälkeen tarpeeksi raflaavaa ja ylitseampuvaa kung fu -kaaosta, jotta mielenkiinto olisi jaksanut pysyä ylhäällä. Tässä tosin lenteli muistikuvieni mukaan huomattavasti enemmän irtopäitä, jonkinlaisen sirkkelin, hyttyshatun ja giljotiinin sekamelskaksi suunnitellun tappoaseen viuhahdellessa ilmojen halki ahkerammin kuin Neil Hardwick Reinikaisen viimeisessä jaksossa.
11.11. Celeste Garcían ihmeellinen matka (2018) (PC)
Kuubalais-saksalainen scifi-komedia tuo huvittavimpina hetkinään kaikessa naiiviudessaan ja hellyyttävässä kömpelyydessään mieleen menneiden vuosikymmenten neukkulaiset, itäsaksalaiset ja puolalaiset tieteispätkät. Uutistenlukija kuuluttaa televisiossa ihan arkisesti, että ulkoavaruuden muukalaiset ovat muuten asuneet maan ihmisten keskuudessa jo vuosia ja että he painuivat juuri eilen takaisin kotia päin. Erityisen vaikuttuneita he olivat Kuuban edistyksellisyydestä, joten maasta otetaan joukko ihmisiä matkalle tähtien taa. Spesiaalikutsun saa planetaariossa työskentelevä entinen opettajatar, jonka menneisyyden haavoja elokuva käy edetessään läpi.
Komedia käsittelee tarinansa varjolla maansa ongelmia, mutta myös perustelee niitä (esimerkiksi kohtaus, jossa kolkattua maikkaa auttava, tiukkuudessaan Full Metal Jacketin vääpelin mieleen tuova leiriohjaaja kysyy että huomaako nainen nyt, ettei hän ole ilkeyttään ollut heille ankara). Kuten arvata saattaa, minnekään vieraalle planeetalle ei koskaan päästä, mutta leffa tarjoaa silti välähdyksen kerrostaloa isommasta avaruuskanasta ja harmittavan hyvin onnistuneen CGI-avaruusaluksen. Lopulta tottakai opitaan, ettei muualle muuttaminen ja asioiden pakoilu ratkaise ongelmia, vaan ne pitää kyetä ratkaisemaan itse.
Tavallaan sympaattisen filmin suurimpia ongelmia ovat suurin osa sen näyttelystä, teennäisesti kirjoitetut henkilöt (tsiisus ristus homosexuaalia tangolaulajaa…) ja paikoitellen laahustavalta tuntuva käsikirjoitus. Toisaalta käsikselle voi antaa kiitosta siitä, ettei elokuva pääty niin ikään oikeudenmukaisesti, joskaan unettomuudesta kärsivän miehen epämääräiset ennustukset eivät väärintekijöille myöskään hyvää lupaa. Kiinnostavimmillaan leffa on katsojan keskittyessä sen pienen pieniin yksityiskohtiin, kuten vaikkapa planetaariokierroksella esitelmänsä konekivääritahtiin ulkomuistista vetävän luennoitsijan konemaisen ilottomaan papattamiseen.
Mainostirehtööri kuuluttaa, jotta Celeste Garcían ihmeellinen matka on katsottavissa Yle Areenasta tätä kirjoittaessani vielä pidemmänkin tovin. Eli siitä vaan nettiä räpläämään, jos moderni kuubalainen elokuva kiinnostaa.
