Lukuharrastus kannattaa aina. Tällä kertaa sain kaluttua loppuun kirjastosta lainaamani ja Salakirjojen julkaiseman kuvitetun runokirjan Absintti: kirottujen humalatar. Sivuja nyt ei ole kuin joku sata ja tekstiä suhteellisen vähän – valitettavan niukalti oli myös absinttilaseja, -pulloja ja pääkalloja esittäviä taidevalokuvia, joita olisi mieluusti katsellut enemmänkin.
Vihreää keijua käsittelevät runoilut ja otteet romaaneista sekä kirjeistä on valikoitu sen verran hyvin, ettei motivaatio pääse loppumaan ennen viimeisten sivujen saavuttamista ja mukana olevat absintin historia sekä selitysliite ilahduttavat. Kirja toimii myös boheemin elämäntavan mainospuheena, sillä sen luettuaan tekee mieli sekä tehdä taidetta että nauttia koiruoholitkua mystisen vihreän hetken aikaan. Tätä edesauttavat lopussa listatut alkuperäistekstien kirjoittajien minielämänkerrat, tyypeistä useamman kuoltua nuorella iällä, mihin absintilla kuulemma oli osuutta.
Ihan hauska paketti, joskaan ei fotojen puutteessa ihan niin visuaalinen kuin mitä odotin.
Sitten hypnoottisesti säteilevän ruudun ääreen. Vapun jälkeisenä sunnuntaina tein ns. ”urosmehiläisen tempun”, tartuin Soviet Movies Onlinen työläistenpäivän tarjoukseen ja lunastin itselleni vuorokauden tunnukset sivulle reilulla kolmella eurolla. Ensimmäinen tsekattu leffa oli alle tunnin mittainen Kolmannen kiertotähden salaisuus (1981). Surrealistinen animaatio tuo mieleen ainakin Tohtori Sykerön ja Rene Lalouxin piirretyt. Avaruusaluksen miehistö etsii harvinaisia eläimiä, lentelee planeetalta toiselle, näkee psykedeelisiä värejä ja kohtaa esimerkiksi puhuvia lintuja, näkymättömän kalan sekä robottiagentteja.
Juoni pahiksineen on täysin tarpeeton, mutta hieman kömpelösti piirrettyjä hahmoja lukuun ottamatta kuvallisesta puolesta nauttii trippailumielessä kohtalaisen paljon. Oma hupinsa tuli myös onnettomasta enkkukäännöksestä, josta jäi kirjoitus- ja kielioppivirheiden ohella muistiin parhaiten kohta, jossa kääntäjä on lisännyt roistoja käsittelevän dialoginpätkän perään suluissa olevan tarkennuksen USA.
Alle tunnin mittainen filmi näkyy muuten julkaistun myös suomeksidubattuna videokasettina. Voisi olla aika ghetto kokemus.
Pyhäpäivä jatkui neukkulaisella kauhuelokuvalla Semya vurdalakov alias The Vampire Family, joka oli vuosimallia 1990 imperiumin loppuajoilta. Suttuisen leffan tarinasta en päässyt taaskaan ihan jyvälle, mutta joku juippi lähtee maaseudulla olevalle talolle, jossa asuneen vastakuolleen isoisän odotetaan nousevan vampyyrina haudastaan. Näin tapahtuukin pian aavemaisessa kohtauksessa, jossa pöydän ääressä ruokailevan perheen yltä sammuvat valot ja ovi narahtaa auki, jonka suussa pappa seisoo valittamassa viileää vastaanottoa.
Farmilla vietetty jakso on kaiken kaikkiaan suhteellisen hämyinen, etten sanoisi jopa hieman painostava. Kuolleista palannut fabu hengailee tiluksilla ja houkuttelee perheen pikkupoikaa, joka löytyy vähän myöhemmin lojumasta hyökkäyksen jäljiltä maasta. Lopulta seipäälle on käyttöä, mutta paluu kaupunkiin ei päätä painajaista. Kummia tapahtuu, mysteeri jatkaa spiraalimaista liikettään ja metsästysreissu vie takaisin kummitustalolle, jossa vampyyrit alkavat uida liiveihin vimmatusti kuin itse pirut.
Nuhjuinen kuvanlaatu sopii jollain omituisella tapaa kokonaisuuteen, saaden teoksen tuntumaan elokuvan sijaan joltain harhaiselta välähdykseltä aivoissa. Samoin lopun talokohtauksen liki olematon valaistus lietsoo tunnelmaa päähenkilön vaeltaessa kirjaimellisesti pilkkopimeissä ladoissa ja verenimijöiden vaaniessa rakennusten hämärissä nurkissa. Kaiken kulminoiva verilöyly saa jopa hieman koomisia piirteitä yhden vampyyrin rynnätessä oven läpi ja kaatuessa äijän pystyyn nostamaan seipääseen kuin Macaulay Culkinin ansaan suorastaan. Myös talikkoa heilutellaan.
Eihän tämä nyt mikään mestariteos ole ja kokonaisuudesta on välistä vaikea saada otetta, mutta jonkinlaisena houreiluna The Vampire Family kyllä toimii.
Illan päätteeksi katsoin vielä eriskummallisen taidekauhudraaman Herra lavastaja (1987). Dekadentti ja parturin vaihtoa kaipaava taiteilija tekee 1900-luvun alun aikaisessa Pietarissa jotain ihmisnukkeja, yrittää maalata taloa ja törmäilee entiseen malliinsa. Olen kai huono keskittymään leffojen juonikuvioihin ja tämä vaiva piinasi myös Herra lavastajan tapauksessa: jos joku pyytäisi minua kirjoittamaan sivun mittaisen esseen filmin tarinasta, olisin sormi suussa kuin paholainen hillopatansa äärellä. Mutta ei sillä väliä.
Filmi on näet omimmillaan taideteoksena, joka sai mielessäni aikaiseksi samanlaisen vimmaisen fiiliksen, kuin surrealistisen maalauksen katselu tai hyvän avaruusmusiikin kuuntelu. Leffa alkaa balettimaisella kohtauksella, dialogia on alkupuolella niukalti, ”päättömät” punakaapuiset kummajaiset naamavärkit rinnassaan pyörivät ympäriinsä ja päähenkilön sekoilemisen päästessä käyntiin tuntuu kaikki kuin unesta repäistyltä. Tyyppi juoksee karkuun autoja, tunkee sisälle öisiin taloihin, tapetaan, herää kuolleista ja mitä kaikkea muuta. Jonkun naisen kasvot myös sulavat ja nuken silmästä valuu verta. Niin omituista tajunnanvirtaa, että leffan loputtua oloni oli vaikuttunut, vaikken edes ollut täysin varma mitä oli tapahtunut.
Viimeinen Soviet Movies Onlinesta katsomani pätkä ennen tilauksen vanhenemista oli Konstantin Lopušanskin ohjaama postapokalyptiseen maailmaan sijoittuva Visitor of a Museum (1989). Tein virheen ja katsoin leffan työpisteen ääressä, jolloin siihen keskittyminen oli sangen haastavaa. Joku äijä lähtee lomailemaan maan alla sijaitsevaan ”museoon”, jossa tuhoutuneen maailman rippeet sun muut mutantit oleskelevat. Leffa on aikamoista flippailua ja melko hidastempoinen, ja Lopušanskin menneisyyden Tarkovskin apulaisena Stalkerissa kyllä huomaa.
En päässyt jatkuvien keskeytysten ja niin ja näin olevien paneutumismahdollisuuksien myötä ihan kärryille elokuvan mestarillisuudesta, joten luin siitä muutaman arvion IMDb:stä. Näistä yhdessä kirjoittaja totesi loiston syntyvän käsikirjoituksellisten hienouksien sijaan uskomattomasta tunnelmasta, joka tempaa mukaansa. Eipä ihme jollei natsannut, kun katselutilanne oli mitä oli. Ehdottomastihan tälle pitää antaa vielä toinen mahdollisuus toiste, mutta ennen sitä taidan mieluummin tarkistaa ohjaajan aiemman ydintuhofilmin, Kuolleen miehen kirjeet.
Himassa päätin hieman perseillä ja laitoin pari leffaa pyörimään taustalle samalla kun piirsin ja korjailin Kuvaputken lukuisia vanhoihin kuviin liittyviä bugeja (tämä homma jäi pahasti kesken ja en tiedä valmistuuko se koskaan – eiköhän niihin korjaamiini kuviin tule seuraavaksi jotain virhettä). Näistä ensimmäinen oli harvinainen Pet Shop Boys -elokuva It Couldn’t Happen Here (1987), jonka nakkasin ruudulle ihan vain siksi, että pelkäsin senkin jäävän muuten katsomatta ennen Areena-ajan loppumista. Leffa muistutti jokseenkin epäonnistunutta Monkees-filmiä Head, sillä myös tässä oli musiikkia, päämäärätöntä kohellusta, aika olematon juoni ja paljon surrealismia. Yksi outolintu tilailee kahvilassa papuja papujen painikkeeksi ja suurin osa koomisista tilanteista saa ainoastaan vaivaantumaan. Kantavin puoli on syntikkabändin musiikki, josta itse pidän melko paljon ja jota oli näin ollen myös ilo kuunnella (voi elämän kevät tätä latteuksien latelua). Näin ollen It Couldn’t Happen Here maistui pitkältä musavideolta tai hittikuorrutuksen alle hukutetulta pannukakulta, jonka leipurilta ovat sokeri ja leivinjauhe menneet sekaisin.
Ehtoon päättänyt vilimi oli taas kerran jostain kompostista pomimani Pauly Shore Is Dead (2003). Vaikka olen viime aikoina ottanut linjan, ettei kaikkea ilmaiseksi saatua tarvitse eikä pidäkään katsoa, koska aikansa voi käyttää järkevämmälläkin tavalla kuin tuijottamalla elimistön läpi matkustaneen ruoan poistumista kehosta, tein tämän leffan suhteen poikkeuksen, sillä sen kanteen tungettu julkkislista sai hymyilemään: Pamela Anderson, B-Real, Snoop Dogg, Dr Dre, Fred Durst, Hilton Sisters…
Leffan tarkoitus olisi ollut jatkaa tätä hymyä, mutta se pakkasi kamansa ja painui sinne mistä lapsia tulee. Idea C-luokkaan vajonneesta julkkiksesta, joka alkaa menestyä oletetun kuolemansa jälkeen ei ole huonoimmasta päästä, mutta olihan tämän katselu aivan hirveä kokemus. Mukana on myös Verne Troyer, jonka esiintyminen elokuvissa vituttaa minua aina yhtä paljon. En halua alkaa työskentelemään mielensäpahoittajalinjalla, mutta eiköhän kaikille ole selvää, ettei tätä tyyppiä tungeta aina samaan rooliin paljon Playboy-tyttöjä saavana coolina kääpiönä siksi että se olisi joviaalia, vaan koska se tuntuu kohderyhmään kuuluvan mielestä hauskalta ja surrealistiselta vähän samaan tapaan kuin joku kiroileva ja roistoja mätkivä teräsmummo, koska tuo tyyppi on kuitenkin, hah hah hah, lyhytkasvuinen.
Kun valhetta on toistettu tarpeeksi kauan alkaa tuntumaan, että minussa itsessäni on jotain vialla, kun en viihdy viihteen parissa tai naura komedioille. Enkä edes tiennyt kuka on Pauly Shore, ennen kuin avasin Wikipedian. Mutta ehkä tämä olisi varhaisteininä ollut ”ihan hauska”?
Toisiksi viimeisen työpäiväni iltana päätin pitkästä aikaa tosissani rentoutua, otin lasillisen viskiä ja tungin blu-ray-soittimeni kitusiin arvatenkin elämäni viimeisen Arrow-paketin mukana tulleen perämetsä-slasherin The Prey. Vuodenvaihteessa 79-80 kuvattu mutta vasta 1983 julkaistu filmi muistuttaa hyvinkin paljon Sean S. Cunninghamin Perjantai 13. päivää ja katsoin siitä lyhennetyn jenkkien teatteriversion, joka ilmeisesti poikkeaa tekijöiden alkuperäisistä visioista hieman keskivertoa enemmän.
Teinit lähtevät vaeltelemaan ja vuorikiipeilemään kalifornialaiseen luonnonpuistoon, jossa vaanii tappaja (”It’s not human, and it’s got an axe!”). Saamme kuulla kaiken taustalta löytyvän kauan sitten tapahtuneen metsäpalon. Tällöin joukko luolassa asuneita mustalaisia korventui hengiltä ja paloa sammuttamassa ollut sheriffi näki karmivan näköisen lapsen karkaavan tiheikön kätköihin. Näinpä siis tuo leiriläisiä listivä hirviö on aikamieheksi kasvanut grillattu romani.
Elokuvassa ei oikeastaan tapahdu ihmeempiä ennen loppua. Pari teurastusta tehdään, mutta pääjuttu tuntuu olevan eläimiä esittelevässä luontofilmimateriaalissa, joka toisaalta kyllä ilahdutti itseäni. Kondorikotkat lentelevät, pesukarhu tekee hommiaan ja iltanuotion loisteessa pöllö nokkii saalistaan. Uhrien tulevaa kohtaloa symboloivat kuvat toisiaan syövistä eläimistä menevät alleviivaavuudessaan paitsi liian pitkälle, ovat muutenkin vähän kyseenalaisia: eivät muurahaiset kuitenkaan taida yöllä puuhailla ja mistä lähtien havumetsässä on elänyt lintuhämähäkkejä? On myös niin ikään kyseenalaista, että jengi painuu syvälle tiheikköön, josta löytyy mm. selkeästi moottorisahalla kaadetun puun kanto.
Verta ei hirveästi ole ja elokuva on saanut jopa herkässä Isossa-Britanniassa K-15-leiman. Parissa kohtaa uhrin kaulaan tai naamalle on laitettu lihamureketta, mutta brutaalein on lopetus, jossa Jason Voorheesilta näyttävä murhaaja kurottautuu kohti viimeistä tyttöä, jonka jälkeen siirrytään tulevaisuuteen ja kuvataan luolan suuta, josta kuuluu vastasyntyneen pikkuvauvan itkua. Taustalegendan ja psykopaatin ulkonäön lisäksi muitakin Friday the 13th -yhtymiä on mukana, kuten ajoittain samantyylistä musiikin käyttöä, hidastuksia ja jopa samalta näyttäviä taisteluliikkeitä. Tissejä kameran edessä heiluu parit. Mustalaiset puolestaan loukkaantuivat ja lähettivät tekijöille kannanottonsa.
Kuuleman mukaan alkuperäinen leikkaus sisältäisi vielä tätäkin enemmän luontokuvaa ja Teenage Wasteland -kirjassa puhuttiin kanssa jostain hyvin pitkästä musiikkinumerosta, joka joko ei ollut niin pitkä että olisi jäänyt mieleeni tai sitten puuttui tästä versiosta. Näyttely on surkeaa ja loppu tulee todella puun takaa. Muutenkin tunnelma syntyy enemmän kesäisestä metsästä, kuin kiristyvästä jännityksestä, jonka on kuviteltu syntyvän risukosta kurkkivan POW-kuvan yhdistämisellä sydämensykkeeseen. Ainakin tässä oli bambia vitsiä kertoen ruokkiva metsänvartija.
Lähinnä The Preyta kannattaa suositella kovimmille slasher-faneille, jotka eivät malta saada genren elokuvista tarpeekseen.
