Sekopäisen pitkät otsikot ovat tulleet jäädäkseen, koska sellaista blokin oma elämä on. Oman elämänsä blokimestarina häärivä Tumppu on myös tullut jäädäkseen, kunnes hän saa taas hermoromahduksen ja pakenee paikalta. Nyt ei kuitenkaan ole sen aika, koska seuraavaksi luvassa ovat viikon katselmukset.
U-käännös helvettiin (1997)
Katselmukset saivat alkunsa, kun Sean Pennin Mustang hajoaa keskelle Arizonan erämaata. Vähän matkan päästä löytyy Billy Bob Thorntonin autokorjaamo, jossa tämä ihrainen paskanaama pelaa iltaisin Twisteriä yksin. Penn lähtee viettämään epäonnista päiväänsä autokorjaamon vieressä sijaitsevaan Superiorin kyläpahaseen ja kaikki menee vituiksi lähestulkoon heti.
U-käännös helvettiin on sekin uusintakatselu, mutta erittäin tarpeellinen sellainen, koska kyseessä on Oliver Stonen farssimaisesti etenevä rikoskomedia, joka pursuaa upeita roolisuorituksia. Nick Nolte on aivan sekaisin, Jennifer Lopez nussii kylän kaikkia miehiä, Powers Boothen vaimo on eskimo, Joaquin Phoenix on dynamiittia ja Jon Voight on sokea Vietnam-veteraani, joka haluaa vain juoda Dr. Pepperia. Eli ihan sairaan kovaa kamaa, jonka kruunaavat Ennio Morriconen (aina niin) hyvät musiikit. Kaksi tuntia tämän parissa menee kuin lentäen. Se on harvinaista, mutta totta. On aina hyvä päivä katsoa U-käännös helvettiin, jonka visuaalisuus on kuin paha painajaisuni, jonka ei tohdi loppuvan.
Viimeiseen pisaraan (2002)
Tohdin kuitenkin ravistella viimeiseen pisaraan asti, koska eihän tippa tapa. Nyt ei suinkaan ole kyse Tumpun vessakäyttäytymisestä, vaan siitä, että jatkoimme Lopez elokuvien katselua. Tällä kertaa tuo isoperseinen muusikko esittää jotain köyhännaisen Julia Robertsia, joka menee psykopaatin kanssa naimisiin ja perustaa perheen. Piinavaksi väärällä tapaa muuttuvassa trillerissä Fred Ward muun muassa kehuu itseään kovaksi panomieheksi, sympaattinen Noah Wyle paljastuu kusipääksi ja Juliette Lewis ei esittele vartaloaan. Jostain syystä Lopez kuitenkin päätyy opettelemaan itsepuolustusta jonkun mustan miehen kanssa. Loppuhuipennus on vaivaannuttavan typerää kamaa, jossa on sellaista saippuaoopperamaista tyyliä.
Gigli – rajua rakkautta (2003)
Suuhun saippuaa sille, jonka mielestä Gigli on kaikkien aikojen huonoin elokuva. Nämä ihmiset eivät tiedä mistään mitään. Martin Brestin uran tuhonneessa elokuvassa Ben Affleck esittää pikkurikollista, joka kidnappaa jonkun kehitysvammaisen tyypin ja vaatii lunnaita tästä, koska monimutkaiset poliittiset syyt. Affleckin pomo ei usko, että tämä kykenee hoitamaan hommaa loppuun, joten hänelle pestataan aisapariksi Lopezin esittämä lesbo.
Niin vain se on, että Gigli on paljon mainettaan parempi teos, jonka vihaaminen perustuu täysin siihen seikkaan, että Affleck ja Lopez olivat keltaisen lehdistön suosikkipari tuohon aikaan. Brest taitaa silti ohjaamisen, vaikka näiden kahden suuren egon suoritukset ovatkin leffan heikointa antia. Sentään Affleck pullistelee peilin edessä ja käskee ottaa härkää sarvesta kiinni. Tällainen huumori on mieleeni, kun se on samaan aikaan tahallista ja tahatonta. Lopez ei vakuuta missään kohtaa ja olisikin ollut parempi, jos Nolte olisi käynyt vähän läpsimässä häntä perseposkille. Muut roolisuoritukset ovat täyttä asiaa, kun Justin Barthan esittämä vammainen haluaa päästä Baywatchiin ja soittelee säätiedustelupalvelunumeroihin. Christopher Walken käy kiristelemässä ikeniään kyttänä ja Al Pacino huutaa lopussa totuuden Affleckin ja Lopezin perseilystä, joka toisaalta myös heijastelee todellista tilaa. Käsikirjoitus myös loukkaa tasapuolisesti homoja, heteroita, vammaisia ja ihan kaikkia.
Kaiken kaikkiaan tästä kommentista eli puolustuspuheesta tuli totuttua pidempi, mutta se johtuu siitä, ettei kyseessä ole huono elokuva. Se on vihattu aivan vääristä syistä ja tuhosi ohjaajansa uran tarpeettomasti. Brestin filmografiasta löytyy kuitenkin sellaisia leffoja kuin Beverly Hills kyttä, Naisen tuoksu ja Saanko esitellä: Joe Black. Eihän nyt siis mikään noviisi ole elokuvien teon suhteen.
Ted Bundy – sarjamurhaaja (2002)
Tumppukaan ei ole noviisi elokuvien katselun suhteen ja onnistuu tarkkanäköisyydellään löytämään helmiä paskakasasta. Yksi tällainen on Ted Bundyn elämästä kertova kauhupätkä, joka paljastuu melkoiseksi komediaksi. Hyvän maun rajoja koettelevassa leffassa Bundy ajaa keltaisella kuplavolkkarilla ympäri Yhdysvaltoja ja tappaa sattumanvaraisesti naisia. Bundya näyttelevä Michael Reilly Burke paneutuu rooliinsa kuin tylppä esine Bundyn uhrien kalloon. Tajuttoman sekaisin oleva Reilly Burke ei kunnioita ollenkaan uhrien omaisia, joka tekee tästä elämänkerrasta vähintäänkin kyseenalaisen. Eräässä suosikkikohdassani yksi uhri juoksee Bundya karkuun, eikä millään meinaa pysyä pystyssä. Jopa vaimon mielestä tämä oli hauskaa.
Hillsiden kuristaja (2004)
Tässä ei olekaan mitään hauskaa. Erehdyttävästi Johnny Knoxvillea muistuttava C. Thomas Howell esittää jotain poliisiksi haaveilevaa idioottia, joka serkkunsa kanssa perustaa huorabisneksen 70-luvun lopun Los Angelissa. Ihmiskauppaa, sarjamurhaamista ja muita törkeyksiä tutkiva Hillsiden kuristaja on tosi tarina ja hyvin iljettävästi toteutettu sellainen. Ihmiset esitetään paskiaisina, jotka ovat valmiita tekemään mitä vain saavuttaakseen tavoitteensa ja kuvaus on sopivan rosoista, jotta sen uskoo todeksi.
Mulhollandin putous (1996)
Todeksi on myös uskottava, että Nolte tekee odottamattoman paluun viikon blokipläjäykseen, sillä Mulhollandin putouksessa hän pääsee imemään Jennifer Connellyn tissejä. Joku fiksaatio Noltella siis on Jennifereihin, ikään kuin Affleckillakin. Sen sijaan tämä elokuva on täynnä nimekkäitä näyttelijöitä, mutta en nyt kuollaksenikaan muista, mitä minun tuli tähän kirjoittaa.
Rahalla saa (1997)
Tähän piti kirjoittaa sen verran, että jostain vitun syystä päädyin katsomaan tuotesijoittelun kuninkaan Brett Ratnerin elokuvaa sunnuntaina. Aloitin jo katsomaan Happy Birthday to Me -slasheria, mutta sitten vaimo ilmoitti toisesta huoneesta, että katsotaan vaan se “Charlie Sheen -hömppä”. Joten tässä sitä sitten oltiin, koska minä lopulta katsoin tätä yksin, sillä vaimo meni nukkumaan. Sen pituinen se tarina, vaikka tässä elokuvassa olikin väkivaltaa.
SORKKAHERRAN SAARNASTUOLI
Palavassa saarnastuolissa on myös väkivaltaa. Nähdään taas viikon päästä, vaikka nyt taidan pelata pleikkaria.
