Tajusin juuri, että olen laiminlyönyt ostoksistani raportoinnin pahanlaisesti viime aikoina. Ilmoitetaanpa siis ne viimeisimmät pari hankintaa tässä samaan hengenvetoon:
Petr Skala – A Hidden Experimenter, Czech Animated Film 1925–1945 ja Woody Vasulka – Virtual Mushrooming tuli ostettua Tsekin elokuva-arkistosta jo ennen joulua. Postikuluineen nuo olivat inhimilliset 33 euroa, joskin kyrsimään jäi, että summasta melkein kolmannes oli niitä postitusmaksuja.
Arrowin bd-julkaisu Nekromantikista lähti hyllyyn Huuto.netistä hetken mielijohteesta 17,4 eurolla, kiitos Boriksen. Harkitsin tuon hankkimista Briteistä jo ennen siirtymävaiheen loppua, mutta hölmönä jätin sitten tilaisuuden käyttämättä. Giallo-historiikit So Deadly, So Perverse 1 ja 2 olivat olleet hankintalistalla jo hetken, joten maksoin niistä lopulta merkkipäiväni kunniaksi kiltisti ahdistavat 80 euroa Bookyssa. Tietysti opuksista ensimmäinen ilmestyi saman tien myös Kavin kirjaston kokoelmiin, mutta epäilen silti, että noiden löytyminen myös kodin valikoimista on ihan kätevää.
Lopuksi vielä Eurekan Masters of Cinema -sarjan kaksoisjulkaisu itselleni tuntemattomasta, mutta kannen ja trailerin perusteella kiinnostavasta Computer Chess -elokuvasta. Sikäli ainakin uskon ostoksen kannattaneen, että näyteikkunan hintalappu oli 12 € ja mitä nyt nopeasti internetiä selailin, pyydetään tuosta loppuunmyydystä painoksesta maailmalla huomattavasti isompia summia.
Tellus, aamen.
Kuvaputki toivottaa iloista syntymäpäivää Nicolas Cagelle (7.1.), Sammo Hungille (7.1.) ja Kim Jong Unille (8.1.). Ja sitten onkin hyvä käydä hieman läpi, mitä on viime aikoina muiden muassa tullut katsottua.
Aloitetaan mystiikkadokumenteistaan paremmin (?) tunnetun Juhan af Grannin lyhyestä tv-dokumentista Aseman lapset (1986). MTV 3:lle ohjattu puolituntinen pikkutyö, jota ei IMDb:stä löydy, on ennen kaikkea hyvä muistutus jeesusteltaessa nuorison tilanteesta tänä päivänä. Se kuvaa Hellsingin päärautatieaseman tienoilla luuhaavia teinejä, jotka vetävät huumeita, myyvät itseään ja harjoittavat hyvin raakaa väkivaltaa. Asiantuntijat kertovat ilmiön lähteneen hiljalleen käyntiin 1960-luvulta lähtien, milloin pellot pantiin pakettiin ja maaseudun väestö alkoi muuttaa kaupunkeihin. Eräs tyyppi käy selittämässä, että kaiken takana ovat väkivaltavideot, joita yksin kotiin jätetyt lapset katselevat kolmivuotiaasta lähtien.
Tämä videolakia valmistellut ajatusmalli ei ole itse asiassa välttämättä niin typerä, kuin mitä ensi alkuun voisi ajatella: mikäli vanhemmat eivät kasvata lapsiaan ja anna näille esimerkkiä, ei karu viihde välttämättä ole se elämää henkisesti tasapainottavin tekijä, oli se sitten kung fu -mäiske tai gangsta rap – etenkään, jos taustalla on vielä katkeruutta yhteiskuntaa tai maailmaa kohtaan. Silti ajatus aikuissensuurista (kuten seuraavana vuonna, jolloin laki lapsilta kiellettyjen elokuvien levittämisestä videolla astui voimaan) ei jälleen kerran ole mitään muuta, kuin perinteinen suomalainen käsitys asioiden hoitamisesta kollektiivisen rangaistuksen keinoin. Odotanpa päivää, jolloin jonkun ajettua väkijoukkoon keksitään poistaa yksityisautoilu sen vuoksi, ettei moista enää pääsisi tapahtumaan. Voisivatko rakkauden puute (se, ettei vanhempia juuri näy kotona tai jos näkyy, miten nämä käyttäytyvät), näköalattomuus tulevaisuuden suhteen ja eläminen urbaanissa, kasvottomien massojen täyttämässä betoniviidakossa olla niitä ensisijaisia syitä, väkivaltaviihde pelkkä välietappi matkalla kohti tuhoisaa seurausta?
Onkin ironista, mutta toisaalta täysin paikallaan, että kuvitusmateriaali on huomattavasti rankempaa kamaa, kuin mitä tuon ajan toimintaelokuvista tuntuu löytyvän. Erityisesti valokuvat pusikoista löytyneistä, veriseksi muhjuksi potkituista ihmisistä tekevät kipeää. Muuan poika kannetaan kameran eteen pyörätuolissa. Hän ei pysty puhumaan, mutta kommunikoi kirjoittamalla lapsenomaisesti: syynä karatepotku, jonka tuntemattomaksi jäänyt toinen nuori on antanut hänelle päähän diskon edessä. Pojan äiti toteaa tässä kohtaa, etteivät väkivaltaa ongelmienratkaisumallinaan käyttävät elokuvat näytä, mitä seurauksia teoilla voi olla ja toivoisi syyllisten, mikäli ohjelmaa katselevat, nyt tajuavan mitä ovat tehneet. Tästä aspektista raaka graafinen materiaali onkin enemmän kuin perustelua.
Näemme kaman iskemistä suoneen, poliiseja retuuttamassa väkivalloin punkkarityttöjä putkaan ja aikuista miestä tekemässä seksikauppoja nuoren pojan kanssa asematunnelissa. Ilmeisesti ainakin osa materiaalista on aitoa – se, miten iso osa, jää epäselväksi. Lopputekstit kertovat: ”Eräiden filmissä esiintyneiden kohdalla on heidän henkilöllisyyttään jouduttu muuttamaan aiheen arkaluontoisuuden takia”. Näyttelijöistä tai kohtausten lavastamisesta ei puhuta. On hyvä pitää mielessä, että tuon ajan Suomi oli huomattavasti vähemmän hienovarainen maa näiden asioiden suhteen, kuin 2020-luvun. Esimerkiksi allekirjoittanut muistaa hyvin lapsuutensa uutiskatsaukset 1990-luvulla, missä taisi joka ainut kerta olla vähintään muutamat veriset ruumiit milloin miltäkin taistelutantereelta tai katastrofialueelta. Joko ihminen on tänä päivänä erkaantunut kuolemasta pahemman kerran tai sitten voisi kysyä valtion oman moraalin tasoa, jos tällaisen materiaalin näyttäminen parhaaseen katseluaikaan koettiin fiktiivistä vähemmän haitalliseksi.
Katsotuksi tuli myös Francis Ford Coppolan Cotton Club (1984). Vaikka elokuvaa tunnutaan yleisesti pitävän heikkona, enkä sen negatiivisia puolia missään nimessä kiistäkään, itse onnistuin saamaan 1920-30-luvun New Yorkiin ja erityisesti nimen antaneelle musiikkiklubille sijoittuvasta gangsterileffasta jotain irti puhtaasti yksinkertaisena ja yksinkertaistavana viihdefilminä – ainakin silloin, kun onnistuin olemaan suhtautumatta siihen minään muuna. Ajankuva on esitetty eräällä tapaa romantisoiden ja typeriksi sekä epäuskottaviksi karikatyyreiksi kirjoitetuissa mafiamiehissä on tähän sopivaa yliampuvaa sarjakuvamaisuutta, joka jollain tapaa myös viehätti.
Muuten elokuva on melko heikosti kasassa pysyvä ja kaikkea muuta kuin uskottava viritelmä, joka hieroo hyvää tarkoittavaa, rasismin- ja gangsterisminvastaista sanomaansa katsojan naamaan niin, että koronamaskikin tuntuu jo tätä paremmalta. Ihmisten syrjintä on perseestä, mutta siinä vaiheessa, jos elokuvan hahmo suurin piirtein ottaa kameran edessä asennon ja tuntuu lukevan keskittyneenä jostain lastenkirjasta suoraan katsojalle, että tämä on ikävää, on olo sekä aliarvioitu että elokuvantekijöiden kerronnallista osaamista kohtaan epäuskoinen. Pahinta lienee kuitenkin pääosassa nähtävä kiiltkuvapoju Richard Gere, josta on hyvä muistaa vain se, että Jeesuskin hyväksyi kaiken paitsi tähden gerbiilileikit.
Pahemmasta päästä oli japanilainen Jellyfish Eyes (2013), vuoden tähän mennessä huonoin elokuva, joka sai kupoliin vaihteeksi tunteen, että aikaansa voisi käyttää aika varmasti myös paremmin. E.T.:tä muistuttavassa alussa pojan huoneessa mönkii jokin, joka paljastuu ”sympaattiseksi” CGI-ötökäksi. Äkisti luokan kaikilla muillakin lapsilla on moiset hirvitykset, minkä jälkeen leffa ajautuu aika lailla Digimon/Pokemon-tyyliseksi mättäämiseksi. Mukana on toki myös mustiin viittoihin pukeutuneita pahiksia, mangatyylinen pornopimu ja joku jättiläishirviö, jota vastaan kaikkien skidien möröt lopulta keskenään tappelemisen sijaan yhdistävät voimansa.
Örkit näyttävät yhtä iljettäviltä, kuin MTV:llä nuoruudessani kännykkäherkkuina mainostetut imelät sydänpuput, eikä sympatiaa heru myöskään loppuratkaisulle: näiden iljetysten viimein imeytyessä kolmanteen ulottuvuuteen, itkee elokuvan poikapääosan esittäjä (yksi ärsyttävimmistä lapsinäyttelijöistä Giovanni Frezzan ohella) omansa perään jollei sydäntä, niin ainakin sielua särkevästi. Tyttö tulee lohduttamaan tätä. Tässä välissä katsoja haluaa uskoa, että kännykkää muistuttavien ohjainten kautta manipuloidut otukset todella katoavat ja filmin sanomana olisi, että vaikka puhelimilla on hauska pelata (ja surffata koko päivän sosiaalisessa mediassa), jossain välissä niistä pitää luopua ja havahtua ympärillä olevaan oikeaan maailmaan ja aitoihin ihmisiin. Mutta ei, ehei! Silloin pyörre aukeaa ja nämä kuvottavat oliot rynnivät takaisin ruudulle lapsilauman hurratessa ja parkuessa ilosta! Voi että! Kyllä digielukat aina päihittävät sen todellisuuden!
Sisimmän sai pestyä heti perään katsotulla John Hustonin Seikkailujen sankareilla (1975). 1800-luvun loppuun sijoittuvassa, pilke silmäkulmassa tehdyssä seikkailufilmissä Sean Connery ja Michael Caine lähtevät vaeltamaan halki vaarallisten erämaiden ja lumihuippuisten vuorten Pohjois-Intiaan Aleksanteri Suuren jalanjäljissä, tullakseen rikkaiksi kuninkaiksi. Omituisessa elokuvassa nähdään niin hyisestä erämaasta pelastuminen naurun käynnistämän lumivyöryn avulla, pelailua hieman erikoisemmalla pallolla, takavuoriston jättiläissilmää esittävän patsaan varjossa elelevä vapaamuurarikultti ja Rudyard Kipling vastaanottamassa pussiin pistettyä ja kruunulla koristeltua irtopäätä.
Makaaberista elokuvasta voi löytää myös kommentteja brittien imperialismista, mutta ennen kaikkea se on hyvin viihdyttävä (ja ajoittain shokeeraavaa kohtaan kurotteleva) viihdefilmi, joka pesee (Viimeisen ristiretken unohtaen) Indiana Joneseilla lattiaa. Lavastus ja puvustus ovat erittäin onnistuneita ja ajankuvasta henkii – kaikesta riistovalloituspolitiikasta huolimatta vaiko juuri sen vuoksi? – hyvin vahva, realismia enemmän Maailman ympäri 80 päivässä -piirrossarjan mieleen tuova tunnelma ajoista, joita ei kai koskaan ollutkaan.
Katsoinpa myös ensimmäiseksi afrikkalaiseksi avantgarde-elokuvaksikin kutsutun Touki Boukin (1973). Senegalilainen draama käynnistyy verisillä teurastuskuvilla, joiden jälkeen miespäähenkilö ajelee naudansarvilla koristelemallaan prätkällä, haaveilee muutosta Pariisiin sekä sen myötä saamastaan presidentin asemasta kotimaassaan ja ryöstää matkaa varten häntä hyväksikäyttävän, hyvin stereotyyppisen homoseksuaalin vaatteet tämän ollessa suihkussa. Ranskaan ei tietenkään päästä ja lopun juoksukohtaus yhdistettynä alun teurastamo-otoksiin saa pohtimaan, onko kyseessä kannanotto siitä, ettei kotimaata pitäisi jättää vaiko siitä, ettei afrikkalaisella ole tulevaisuutta valkoisen miehen Euroopassa.
Sirpaleinen kerronta ja omasta poikkeavan elämäntavan kuvaaminen kiehtovat. Elokuvassa on alati läsnä omituinen, kutkuttava atmosfääri, joka jaksaa pitää kiinnostuksen ylhäällä siitä huolimatta, ettei todellisuudessa mitään kovin dramaattista (aitoa eläinten tappamista, miehen pahoinpitelyä ja hurmeista moottoripyöräonnettomuutta lukuun ottamatta) tunnu tapahtuvan. Musiikkivalinnat jakavat ajatuksia, erään laulun soidessa niin usein, että se alkaa hiljalleen pursuamaan ulos korvista (tämän tosin voi kontekstissaan nähdä taiteellisena ratkaisuna), mutta muun musamaailman sopiessa esitettyihin kuviin suorastaan hypnoottisen tehokkaasti. Leffassa nähtävä ruohottunut linna toi puolestaan jostain syystä halun katsella Jean Rollinin vampyyritörkyä…
