Koska ainakin olen tuntevinani, että aloitan nämä monologit aina jonkinlaisella tilityksellä, parasta purkaa mieltäni jo heti tähän alkuun. Leffojen katselu ei ole ollut kovinkaan keskittynyttä enkä niihin ole erityisemmin jaksanut panostaa, sillä elämäni ei ole ollut erityisen tasapainoista “viime aikoina”. Toisin sanoen pysähtyessäni miettimään asiaa, kuukausiin. Monenmoiset henkiset ongelmat ovat käyneet päälle yhdessä fyysisen jaksamisen kera, mitä kaikkea olen lähipiirini huomautuksista huolimatta korjaillut vapaa-ajallani runsaalla alkoholin käytöllä. Jossain välissä sitä alkaa havahtua jälleen hereille ja tajuta masennuksen, jaksamisen ja muiden ongelmien eräänä syynä olevan juuri näiden raskaiden “huvien”, mihin lienee olemassa yksi ratkaisu, korkin sulkeminen ainakin hetkeksi. Mitä todennäköisimmin se tarkoittaa sitten hieman harhaan ammuttua niskalaukausta myös sosiaaliselle elämälleni, kun ahdistus ihmisjoukkoja kohtaan on paikoitellen niin syvää, ettei selvinpäin mihinkään tällaiseen tahtoisi osallistua. Kirjoituspäivän eka elokuvissakäynti piti siis jättää väliin ja keskittyä tähän päiväkirjaan, kun ajatus teatterisalissa istumisesta näillä fiiliksillä tuntuu kaikkea muuta kuin rennolta. Sääli, olisin kuitenkin illan filmin jo pienen ikuisuuden ajan halunnut nähdä.
Se siitä marmatuksesta ja sitten itse asiaan. Elokuvaviikkoni alkoi maanantaina kummituspläjäyksellä We Are Still Here (2015), jonka oli tarkoitus olla osa toimittaja Nykäsen kanssa järjestettävää Night Visions -teemaista leffapäivää. Koska sopivaa ajankohtaa tuskin lähitulevaisuudessa tälle tulee löytymään ja filmit oli jo kirjastosta lainattu, päätin sitten jostain syystä katsella ne pois yksikseni. Sikäli käsittämätön ratkaisu, että koen uuden kauhun lähinnä ajanhukkana ja erityisesti termin “NV-kauhu” mielikuvituksettomana, yleensä cgi-pitoisena liukuhihnahuttuna, jota kaikin voimin normaalisti välttelen. We Are Still Here oli onneksi mukava poikkeus tämän rasittavan nykykuonan keskellä, tyylikkäästi kuvattu ja paikoitellen jopa hieman jännähkö kuvaus ikivanhaan taloon muuttavasta pariskunnasta, joka on menettänyt poikansa. Huushollissa alkaa tapahtua outoja ja naapurit varoittelevat kämpän menneisyydestä, kunnes spiritismiä harrastavan tuttavaparin saapuminen laukaisee todella punaiseksi menevän verilöylyn. Vaikka valkosilmäiset hiilinaamakalmat lähinnä masensivat, oli samanaikaisesti kolkko ja kieli poskessa esiintyvä tunnelma loistava, hitaasti virittyvän pelkokertoimen pamahdettua lopulta liki absurdiksi suolistamiseksi. Splatter-tehosteet ovat näyttäviä ja musiikit mainioita, Lucio Fulcin The Beyond tulee monessa kohtaa mieleen. Taustalla oleva käsikirjoitus nyt ei ollut mistään kotoisin ja loppuratkaisu tuntui jo itsetarkoituksellisen typerältä, mutta yleinen ilmapiiri ja tekijäluetteloa siivittäneet vanhat sanomalehtiartikkelit saivat unohtamaan tällaisen kompuroinnin.
Illalla palasin aiheen pariin ja katsoin modernin norjalaisen kauhun jonkinlaisen kulmakiven, Pål Øien Villmarkin (2003), joka oli sitten huomattavasti heikompi tuotos. Apinalauma laitetaan harvinaisen idioottimaisen tekosyyn varjolla metsään, jossa he käyttäytyvät vastoin kaikkia logiikan sääntöjä esimerkiksi ruumiita löytäessään. Ohjaaja ei saa mitään irti teemastaan, ihmisten toiminnasta ryhmäpaineen alla ja mitä pitemmälle mennään, sitä väsyneemmältä ja epäuskottavammalta kaikki tuntuu. Positiot löytyvät hienoista luontomaisemista ja välistä joten kuten paremman puolelle menevästä oudosta tunnelmasta, mutta viimeisten selittelyjen jälkeen tätä on vaikea muistaa. Henkilöhahmojen kohtalot sentään ovat jenkkislasherien stereotypioiden vastaisia, eikä päihteiden käyttö tai kuksinta tarkoita välitöntä kuolemantuomiota. Myös viimeisen naisen sääntöä rikotaan, suurimman osan tyypeistä pysyessä loppuun saakka hengissä.
Tajusin muuten, että kirjoitan osan näistä preesensissä, osan menneessä muodossa. Antaa olla, olla iloinen veijari.
Vappuaatosta muodostui oikea katselupäivä. Aamulla tuli kaluttua viimein loppuun David Attenboroughin juontama luontodokkarisarja Etelämantereen ihmeet, joka vuoden 1993 tuotantona edustanee vanhinta tähän saakka näkemääni Attenboroughia. Tuttu kiehtovuus ympäröi tätäkin pingviineihin ja erilaisiin hylkeisiin pitkälti keskittyvää sarjaa, joka jättää paitsi eteläisen napapiirin elämästä erityisen armottoman ja brutaalin kuvan, myös jälleen kerran ahdistuksen luonnon kohtalosta ihmisen toimien käsissä. Myöhemmin töissä tsekkasin Polyteekkarifilmin (1924), liki surrealistisen metaelokuvan, jossa polyteekkarit miettivät kuinka saada rahaa olympialaisiin osallistumista varten. Mukana nähdään niin muinaiskreikkalaisia jumalia kuin dokumenttikuvaa urheilukisoista ja mainosparaateista. Lopulta eräs polyteekkari keksii keinoksi näkemämme elokuvan filmaamisen. Harmi vain, että filmi itsessään tuotti tekijöilleen ainoastaan tappiota. Kyseessä olisi myös ollut kinokonsertti, mutta sattuneista syistä jouduin katsomaan pätkän mykkänä.
Illalla tuli tehtyä huono ratkaisu ja palattua Pål Øien pariin tämän ohjaamalla itsenäisellä jatko-osalla Villmark 2 (2015), joka laittaa joukon tutkijoita penkomaan metsän keskellä olevaa mielisairaalaa, jota on jostain syystä asuttanut yksinäinen talkkari useamman kymmentä vuotta. Talonmies paljastuu kaiketi jonkinlaiseksi mielenvikaiseksi natsitiedemieheksi, joka säilyttää pytingissä vaikka minkämoisia kauhuolentoja, jotka sillisalaattijuonessa sitten tekevät iskujaan tyyppien kimppuun. Minkäänlaista punaista lankaa ei (loppukohtauksesta huolimatta) Øiella näytä olleen, vaan tämän ajatuksena lienee ollut vain kasata leffa kokoon kasasta “pelottavia” kauhukliseitä. Sääli, sillä synkän skutsin keskellä kohoavasta hylätystä parantolasta olisi voinut saada aikaiseksi vaikka miten hyytävää meininkiä. Lopulta surkealla rainalla ei ole rahkeita edes naurattamiseen ja katselusta viettää melkeinpä puolisen tuntia kiroillen, milloin tämä skeida oikein ajateltiin päättää. Aika hyvä saavutus 90-minuuttiselle elokuvalle.
Vapunpäiväni alkoi ikävissä merkeissä henkilökohtaisten ongelmien parissa, joten oloni ei ollut hilpeä ja tissuttelin olutta pitkälle iltaan saakka. Kaupungilta viimein kotiuduttuani päätin jostain syystä katsoa Pirkka-Pekka Peteliuksen tähdittämän komedian V. Y. Vihdoinkin yhdessä (1993), jossa oli ainakin joulupukki, varastetun joulukinkun myyntiä, PPP hopeanauhabikineissä, Jeesuksen tulemista ja jotain mäkihyppytornista taivasten valtakuntaan lentämistä. Tai näin hämärät muistikuvani yhdessä Kansallisfilmografian sisältöselosteen kanssa sanovat. Väitöskirjaa en Kari Kyrönsepän ainoasta pitkästä teatterielokuvasta menisi kirjoittamaan, mutten kyllä silti ihmettelisi, vaikka tätä alettaisiin jossain välissä markkinoimaan eräillä elokuvafestivaaleilla “unohtuneena kulttihelmenä”.
Torstaina oli paluu arkeen ja töihin, joissa katsoin kaksi elokuvaa. Chadi Abdel Salamin Vuosituhansien yö (1969) oli hyvin hiljainen, mutta näyttävillä kuvilla kruunattu tarina haudanryöstäjistä, jotka ovat sukupolvien ajan elättäneet itseään kääntämällä kalmistoja. Martin Scorsesen kertoman mukaan aiemmin hyvinkin harvinainen leffa esittää kysymyksen, millainen on maailma, jossa toimeen tullakseen on vietävä tavaraa vainajilta. Tämä onkin hyvä pointti, yhdistettynä tietenkin siihen, onko ikivanhojen hautojen kunnioittaminen tärkeämpää kuin hengissä pysyminen, mikäli ympäröivä yhteiskunta on näin julma? Vuosituhansien yön jälkeen näin vielä filmin Jumalten taistelu, joka oli sangen viihdyttävä spektaakkeli, jossa erityisen pallinaamaisen näyttelijän tulkitsema Perseus mättää erinäisiä, Ray Harryhausenin efektien myötä näyttävästi eloon herääviä hirviöitä ja matkailee vaikka missä manan majoilla. Camp-meininkiä tarjoutuu mm. robottipöllön kautta, eikä toimintaan ja lavasteisiin sekä tehosteisiin luottavalla rymistelyllä oikeastaan taida muuta virkaa olla, kuin nollata aivoja tilanteen niin vaatiessa. Itse ainakin viihdyin Medusan, jättiläisskorppionien, Kerberoksen ja painajaiskotkien parissa oikein mainiosti. Alkukuvana nähtiin muutaman minuutin sensuuripoisto leffasta Taistelu kultaisesta taljasta, jonka kalpaa kalistelevat luurangot olivat aikanaan liian kova pala Suomessa purtaviksi.
Perjantaina näin 35-millisenä Otto Premingerin kyseenalaisen klassikon Joki jolta ei ole paluuta (1954), jossa villiä länttä raivaava Robert Mitchum toteaa, ettei anna viljelemäänsä maata punanahoille, joita tämä sitten teurastaa kasoittain perinteisen stereotyyppisinä ja kasvottomina barbaareina esitettyjen intiaanien käynnistettyä hyökkäyksensä. Mitchumin onnistuu myös tehdä vaikutus Marilyn Monroeen yrittämällä raiskata hänet ja lopulta tullaan siihen tulokseen, että tietyissä tilanteissa murha on ihan paikallaan (en ala jeesustelemaan tästä sen enempää, kunhan totean miten raina asiat esittää). Vaikka trikit ovat melkoisen kämäisiä, on koskein täyttämästä luonnosta sentään tarttunut joitakin hienoja hetkiä selluloidille, minkä ohella vanhan ukon mutina siitä, miten hulluksi maailma on mennyt, voidaan nähdä jonkinlaisena kritiikkinä rasistisille, sovinistisille ja väkivaltaisille tapahtumille. Silti epäilen elokuvan jääneen vanhojen kriitikkojen mieleen pikemmin kohtauksilla, joissa tiukkoihin vaatteisiin pukeutunut Marilyn seilaa vaahtopäitä lautallaan läpimärkänä. Huvittavaksikin filkka menee esimerkiksi kohtauksessa, jossa hengenvaaralliselle alueelle tullut porukka päättää käväistä nukkumaan nuotion äärelle vailla kipinävahtia. Notskikin palaa urhoollisesti loppuun aina aamuun saakka.
Viikon viimeiset rainat tuli katsotuksi sunnuntaina ja näitä edustivat Leatherface (2017) ja Bone Tomahawk (2015). Ensiksi mainittu oli – kuten odottaa sopi – hyvin tympeä ja mielikuvitukseton rahastus, Moottorisahamurhaajan maineella ratsastanut splatter, joka yritti shokeerata tuomalla ruudulle ultraväkivallan ohella nekrofiliaa, ihmisten syöttämistä sioille, panemista keskellä mellakkaa, raatoihin piiloutumista et cetera, et cetera. Ärsyttävästi välähdellen kerrottu elokuva ei kuitenkaan järkytä tai inhota, eikä ajankuvakaan ole uskottava. Kuvittelin lihavaa velipoikaa nimikkohahmoksi tämän kuolemaan saakka ja mietin että nytpä tuli twisti, kunnes tajusin siloposkisen ja jollain oudolla tapaa Michael J. Foxia muistuttavan hyvin huonon näyttelijän olevankin tämä. Leffan viimeinen yritys sahansa törkykierroksilla pyörimiseen epäonnistuu lopussa, jossa näytetään kuinka tästä pohjimmiltaan sympaattisesta pojasta tuli ölisevä kannibaalitappaja. Fanien miellyttämisen yrjöhuipennuksen tarjoaa kohtaus hemmosta kursimassa kokoon ja vetämässä kasvoilleen ikonista naamiotaan.
Bone Tomahawk oli onneksi jo huomattavasti mainiompi teos ja nasta päätös viikolle. 70-80-luvun taitteen italialaiset kannibaalielokuvat mieleen tuovassa länkkärissä Kurt Russell lähtee kumppaneineen syvälle erämaahan metsästämään luolassa asuvien ihmissyöjäintiaaniheimon sieppaamia pikkukaupungin asukkaita. Nämä villit on esitetty jo niin yliampuvan demonisina, että se kääntyy mielestäni yli rasismin ja etäännyttää kohteensa kansanmurhan lisäksi mustamaalauksen uhreiksi joutuneista alkuperäisasukkaista The Descentin olioiden tyylisiksi mystisiksi kauhuelokuvan hirviöiksi. Jännitys toimii pelastuspartion suunnatessa yhä syvemmälle pimeyden sydämeen ja loppu on niin puistattavaa goresirkusta, että puhuisin jo pienimuotoisesta splatter-klassikosta – etenkään kun itseisarvo ei ole pelkässä roiskuttelussa, alkupuoliskon keskittyessä vuoropuheluun ja draamaan.
