Kaikki loppuu aikanaan, kuten myös Tumppumiehen kesäloma. Tämä plogiteksti toiminee hyvästeinä tuolle katkeran suloiselle ajalla, jonka tulemme muistamaan merirosvoista, hevosista, kylpylästä ja kaljamahasta. Makoisan mukavia lukuhetkiä, koska nyt on tullut aika laittaa leffat pakettiin ja paketti… jonnekin. Tämä on The Magnum Opus.
Pirates of the Caribbean: Vierailla vesillä (2011)
Jatketaan siitä, mihin edellinen kommentointi jäi, ja otetaan pullo rommia kainaloon ja nainen jalkojen väliin. Neljännessä Jack Sparrow’n merirosvoseikkailussa lähdetään etsimään elämänlähdettä, kun helvetin kireä Ian McShane tulee esittämään Mustaparta-nimistä roistoa.
Tämä kertaalleen aiemmin nähty seikkailuelokuvotus ei enää tavoita alkuperäisen trilogian tasoa, vaikka ajoittain ollaan ihan mukavan kesäelokuvan anuksessa. Kokonaisuus on kuitenkin kankea kuin anustappi, jonka jaksaa juuri ja juuri kitua loppuun asti nukahtamatta.
Seilataan seuraavaan seikkailuun, koska tästä ei ole mitään muuta kerrottavaa.
Rosvoporukka (1974)
Tästä onkin sitten kerrottavaa, koska olimme kylpylähotellissa parin päivän ajan. Toisen illan päätteeksi avasin kaljan ja telkkarin. Teemalta sattui tulemaan Richard Fleischerin ohjaama harvinaisempi länkkäri eli Rosvoporukka, jossa Ron Howard ja jotkut kaksi muuta pallinaamaa esittävät villin lännen talonpoikia, jotka alkavat fanittaa äijäilevää ja pankkeja ryöstelevää, Lee Marvinia. Meno on komediallista westerniä, jossa on paikoin nihilismiä ja opetuksia siitä, kuinka rikos ei kannata.
Se piti vielä kertoa, että kävimme samana aamuna ratsastamassa, joten olen nyt oikea cowboy, ja voi juku, mikä sattuma, kun televisiosta vielä sattui tulemaan westerniä ilahduttamaan minua.
Atlantis – kadonnut kaupunki (2001)
Kotona televisiosta ei tullut mitään, joten turvauduin Disneyn suoratoistohelvettiin. Kotiuduttuamme kylpylän ihmeellisestä manalasta, päätimme katsoa perheen voimin Atlantiksen, joka on Disneyn uuden klassikkoajan joutsenlauluja.
Itse asiassa animaatio on parempi kuin siltä oletin. Milo niminen kielitutkija haluaa löytää tuon veteen kadonneen kaupungin ja lähtee etsimään sitä sekalaisen sakin kanssa. Juoni sisältää juonittelua ja animaation jälki on hiukan animehenkistä, mutta persoonallisen näköistä. Vähän aikuisempaan makuun kirjoitettu seikkailu on mielestäni todella hyvin mukaansa tempaava ja jaksoin katsoa elokuvan loppuun asti helposti.
Pirates of the Caribbean: Salazar’s Revenge (2017)
Ihan yhtä helposti en jaksanut katsoa viimeisintä Pirates of the Caribbeania, joka on suomennettu nerokkaasti Salazar’s Revengeksi.
Vuosia on kulunut, kun Keiran ja Orlandon poika keksii keinon vapauttaa isänsä Lentävän Hollantilaisen kirouksesta. Samaan aikaan Jack Sparrow on rommihumalassa ja sekoilee jossain pienessä satamakaupungissa. Juonitteluun tulee mukaan vanha kunnon Barbossa ja hänen tyttärekseen paljastuva akateeminen nainen. Samassa sydänkohtauksessa lienee hyvä mainita Javier Bardemin esittämä vitun ärsyttävä merirosvokummitus, Salazar, joka vannoo kostavansa kohtalonsa Sparrow’lle.
Nyt saa muuten riittää! Laiskasti tehty sarjan viides osa on kuin muisto vain hyvistä ajoista, vaikka se muutamaan kertaan onnistuukin väläyttelemään seikkailua. Olemme katsoneet kaikki merirosvoilut, ja voimme vaimon kanssa siirtyä katsomaan muuta tarpeetonta paskaa.
Gus – kaikkien aikojen aasinpotku (1976)
Katselin sitten sitä paskaa ihan yksikseni. Joskin kaikkien aikojen aasinpotkun on jonkin sortin nostalginen pläjäys. Muistan sen nähneeni joskus ennen Nakkisodan syttymistä, jonka vuosiluvusta en ole täysin varma. Kuitenkin katselu tapahtui kesälomalla mummolassa. Nyt uusintakatselu tapahtui vähän vetelästi kotaisovahvalla suoratoistohelvetistä.
Ei siitä sen enempää, koska juoni kertoo Gus-aasista, joka raahataan jostain entisen Jugoslavian maasta Amerikan Yhdysvaltoihin potkimaan amerikkalaista jalkapalloa. Meininki on 70-luvun Disneylle tyypillisen ala-arvoista. Huumoria revitään siitä, kuinka tämä nimikkohahmo muun muassa aiheuttaa paheksuntaa jossain paikallisen ruokamarketin käytävillä.
Koska kyseessä on myös urheiluleffa, niin vaikeuksien kautta päästään voittoon. Lopussa jännitetään, että voittaako maailman paskin jenkkifutisjoukkue ottelun aasin potkun avulla.
Hellboy (2019)
Apuja olisi myös tarvittu Hellboyn kanssa, sillä tämä vuoden 2019 reeboot on selkeästi tehty kännissä ja läpällä.
David Harbour korvaa Ron Perlmanin elokuvan nimikkohahmona, joka jahtaa tällä kertaa Milla Jovovichin esittämää kuolematonta noitaa. Juoneen sekoitetaan Kuningas Arthurin sekoiluja ja kaikenlaista muutakin todenpohjaista, joka tekee leffasta vähintäänkin eriskummallisen yhdistelmän aikuismaisempaa toimintaa ja jo syntyessään vanhentuneita tehosteita. Verellä ja gorella mässäillään kuitenkin sen verran paljon, että homma ei epäjohdonmukaisesta kässäristään huolimatta pääse muuttumaan tylsäksi.
Neil Marshall on ohjannut tarkoituksellisesti camp-henkisen elokuvan, jonka suurin osa on käsittänyt väärin. Hellboy ei ole mikään mestariteos, mutta sen itsetietoinen hölmöily sopii ainakin minulle paremmin kuin Marvelit tai jotkut muut megaelokuvat.
Nunnia ja konnia (1992)
Silti megaelokuvista huolimatta, huonot ideat syntyvät Tumpun päässä, koska päätin viikonlopun rattoisaksi vittuiluksi katsoa molemmat Nunnia ja konnia -elokuvat.
Eihän tässä ole mitään järkeä, kun Whoopi Goldberg esittää jotain yökerholaulajaa, joka näkee Harvey Keitelin esittämän gangsterin suorittaman tapon. Goldberg passitetaan todistajansuojaukseen johonkin nunnamestaan, jossa hän ei osaa olla. Huumoria revitään uskonnosta, mutta mitään varsinaista rienausta ei valitettavasti nähdä.
Nunnia ja konnia 2 -Lisää säpinää (1993)
Rienausta ei nähdä jatkiksessakaan, kun Whoopi pakotetaan opettamaan musiikkia joillekin ongelmanuorille. Juoni tuo etäisesti mieleen viime blokitekstissä käsitellyn Levottomat sielut, mutta nyt meno on niin vaivaannuttavaa, etten meinannut pysyä nahoissani. Sanottakoon nyt näin, etteivät tällaiset hyvän mielen musikaalikomediat ole makuuni ja koin katselu aikana aivovaurion ja Sorkkaherran valaistuksen. Onneksi näitä ei ole tämän enempää, koska suuremmassa määrin nämä voisivat olla mielenterveydelle haitallisia, mutteivat hyvien tapojen vastaisia. Harmi.
Onnellisten kaupunki (1998)
Harmi ja harmi, koska Onnistelen kaupunki on kuitenkin ihan kelvollinen satiiri. Sen pääosassa on erään ystäväni kovasti fanittama Tobey Maguire, joka yhdessä Reese Witherspoonin kanssa päätyy taikakaukosäätimellä 50-luvun televisiosarjaan.
Elokuva onkin onnistunut kuvaus muuttuvasta maailmasta. Tehosteilla onnistutaan leikittelemään, kun aluksi mustavalkoinen elokuva saa värejä sitä mukaan, mitä enemmän hahmot poistuvat tutusta ja turvallisesta, siltä niin sanotulta mukavuusalueeltansa. Joku voisi kutsua hahmojen tekoja jopa syntisiksi, mutta mielestäni Vihtahousua ei tässäkään tarinassa nähdä. Loppuratkaisu on kaikesta huolimatta vähän turhan capramaisen siirappinen, vaikka pystyn sen nielemän mukisematta.
The Northman (2022)
Nielen, mutta en mukisematta, sillä erään ystäväni kovasti suonenvedossa hypettämä ja myöhemmin haukkuma The Northman on taattua Robert Eggersia. Ohjaajalleen tyypillisesti elokuva on komeasti kuvattu ja sen narratiivi yksinkertaisuudestaan huolimatta haastava. Alexander Skarsgård esittää viikinkiprinssiä, jonka setä on murhannut hänen isänsä. Varttunut Skarsgård saapuu Islantiin korpin johdattelemana ja vannoo kostavansa isänsä kuoleman. Parituntisen spektaakkelin aikana ei ole juuri ollenkaan toimintaa, mutta se vähäinen väkivalta yhdessä upeiden luontomaisemien kanssa pääsee todellisiin oikeuksiinsa. Myös autenttisuutta huokuvat lavasteet ja puvut luovat tunnelmaa, jolloin jopa hahmojen englannin kielen taidon voinee painaa villasella.
Clock (2023)
Ei enää painella villasella tai katsella läpi sormien. Clock on Disneyn suoratoistosta katsottu kauhuelokuva naisesta, joka haluaa käynnistää biologisen kellonsa jonkun epämääräisen ja kokeellisen laitoksen avulla. Sanomattakin selvää, että tässä ollaan sellainen vanhan kunnon Night Visions -kauhun äärellä, vaikka Clock pahanenteisen tikittävästi eteneekin aina helvetin typerään loppuratkaisuunsa asti. Ennen lopetusta jopa nautin käsikirjoituksen vittuilevasta asenteesta lääkefirmoja kohtaan, mutta tämä kaikki vedetään hanurista alas ja tilalle tarjoillaan vain kertaalleen viihdyttävä paskakauhu, jonka määrä toki blokissa on vakio.
Jäähyväiset kummisedälle (1993)
Blokissa on kuitenkin hyvä palata klassikoiden ääreen aika ajoin. Jäähyväiset kummisedälle on Robert De Niron esikoisohjaus, joka perustuu Chazz Palminterin löyhään omaelämänkertaan. Kyseessä on kasvutarina, jossa nuori Calogero ajautuu Bronxissa toimivan mafiajaoston juoksupojaksi. De Niro esittää pojan bussia ajavaa sairaan kireää isää, joka on alati napit vastakkain mafiosojen kanssa, kun taas Palminteri esittää mafiapomo Sonnya.
Pidin todella paljon tästä lämminhenkisestä tarinasta, jossa on mukana huumoria kuin vakavampaakin sisältöä. Leffa käsittelee muun muassa rotujen välisiä suhteita ja muuttuvaa maailmaa.
Knoppitietona kuvauksista, De Niro palkkasi oikean Eddie ”Mushin” elokuvaan, koska ei löytänyt sopivaa näyttelijää tuohon epäonniseen rooliin.
Lopussa Joe Pesci käy tekemässä ilmiselvän kaverin palveluksen, joka tosin toimii kuin hevosen pää pelotteluna sängyssä. Lopetan nyt tämän sekoilun tähän, koska en ole muistanut ottaa lääkkeitä. Seuraavaksi loppuanekdootin teille tarjoilee, kukapa muu kuin Kippurahäntä itse!
MAGNUM OPUS ON VALMIS
Tavataan tulevaisuudessa, jossa laserit viiltävät kuin analyysit. Kippurahäntä jatkaa nyt elokuvien parissa, mutta siitä lisää myöhemmin.
Mutta jotta tasapaino säilyy, ja kotirunkkarilukijamme arvostavat plogia, niin tässä vielä viimeinen kuva:
Nyt painukaa vittuun siitä!
