Olen kuulemma viljellyt liiaksi Sorkkaherraa näihin postauksiin. Joten se ei helvetissäkään tule loppumaan. Köyhänmiehen elkein aion jatkaa tätä siihen asti, kunnes Vihtahousun kuppi menee nurin. Sitten onkin aika siirtyä asiaan, koska tässähän alkaa vituttaa.
31.5.2021: Napoli kapinoi (1977)
Luc Merenda saapuu Milanosta Napoliin hoitamaan jeparin hommia. Korruptoituneen kaupungin rikolliset eivät ole tästä mielissään, ja filmi sisältääkin aimo annoksen toimintaa ja italialaisille tyypillistä kaahailua kapeilla kaduilla. Myös kuvakulmissa on samanlaista kekseliäisyyttä kuin edellisellä viikolla katsomassani spagettiwesternissä. Lisäksi meno on hyvin poliittisesti epäkorrektia ja seksististä, kun rumat miehet antavat arvosanoja naisille, joita myös piestään henkihieveriin. Sanomattakin selvää, että kaiken kruunaavat tarttuvat musiikit sekä tuoliin sidottu mies, joka räjähtää.
TIISTAIN TIVARIT
Kävimme nimimerkki Kurkkuharjan kanssa kiertelemässä paikallisia divareita, joista oli ollut puhetta pahamaineisen Mansen reissun yhteydessä. Ensiksi menimme Kampissa sijaitsevaan kirjadivariin, jonka perähuoneesta kuitenkin löytyy kattava määrä DVD-formaatin leffoja. Maskit päässä tätä ihmettä todistellessa, Kurkkuharja valitsi itselleen hyllystä läjän leffoja, kun itse pihinä tyydyin ostamaan vain David Cronenbergin Scannersin (sekin lähinnä sisäpiirin vitsinä). Jätin jonkun Hidden Agenda nimisen leffan ostamatta, koska sen sisällä ei ollut levyä. Vasta kassalla selvisi, että levy olisi ollut myyjällä jemmassa jossain varastotilassa. Pitänee ehkä käydä joskus se poimimassa sieltä talteen, koska takakannessa oli huonosti voivan näköinen mies.
Jatkoimme tuolta matkaa samoilla kulmilla sijaitsevan Vitosen Divarin eteen, mutta emme uskaltaneet mennä sisään. Kaikki, jotka tuntevat myyjän taustaa yhteen enempää, tietävät syyn. Viimeiseksi matkasimme Compact Videoon, jonka hylly- ja elokuvamerestä ei löytynyt mitään. Palautteena myyjälle: Hän voisi tehdä pienen inventaarion, josko tuoltakin sitten tulevaisuudessa jotain löytäisi.
Ystävällinen Kurkkuharja myös lahjoitti minulle keskustelun aloittajaksi Neil Hardwickin Paluu Timbuktuun kirjan, joka on useiden lähteiden mukaan vertaansa vailla olevaa matkaluettavaa. Nyt vihdoinkin voin selvittää, mitä todella tapahtui.
KESÄLESKET
1.6.2021: Widows (2018)
Sen mustan Steve McQueenin ohjamassa rikosjännärissä Liam Neesonin johtama rikollisnelikko kuolee ammuskelun seurauksena. Miesten lesket päättävät myöhemmin itse suorittaa, hyvityksenä kaikesta, ryöstön, jonka kohteeksi valikoituu korruptoitunut poliitikko Robert Duvall.
Juonenrakenteeltaan hyvin kasassa pysyvä, mutta ennalta arvattava kokonaisuus on ohjaajansa heikoin teos. McQueen yrittää sanoa jotain korruptiosta ja mustien kohtelusta Chicagossa, mutta vajoaa miltei paatoksellisen pitkään saarnaan aiheensa kanssa. Sentään taidokkaasti kuvatut toiminta- ja ryöstökohtaukset pitävät leffan kiinnostavana. McQueenin taideopinnot näkyvät jälleen kerran kuvauksen muillakin osa-alueilla, jotka ovat maalauksellisen nättejä. Lisäksi näyttelyä voinee kehua keskivertoa rikosleffaa paremmaksi.
2.6.2021: The Zero Theorem (2013)
Terry Gilliamin jostain syystä negatiivisia arvioita kerännyt The Zero Theorem on paljon mainettaan parempi. Jossain vaihtoehtoisessa lähitulevaisuudessa Christoph Waltzin esittämä kalju mies kärsii useista pelkotiloista, jotka hankaloittavat hänen elämäänsä. Nollateoriaa tutkimaan laitettava mies ihastuu johonkin naiseen, jonka kanssa aikaa vietetään virtuaalitodellisuuksien rantamaisemissa ja niin edelleen. Leffan voinee nähdä päättömänä tutkimusmatkana tuntemattomaan, mutta sen huumori on taattua Gilliamia, ja tuo hyvässä mieleen herran happoiset visiot aiemmilta vuosilta. Visuaalisesti silmiä hivelevä lavastus, John Waters -tyylinen rumaakin rumempi puvustus ja universumia laajentavat kuvat ovat kaikki kokonaisuutena sellainen keitos, jonka parissa viihtyy paremmin kuin hyvin.
3.6.2021: It Couldn’t Happen Here (1987)
Sain niin kutsutun vapaapäivän perhearjesta, kun muu väki lähti ystävien luokse grillaamaan. Joten mikäpä sen parempaa kuin katsoa Pet Shop Boysin surrealistinen musikaalielokuva, joka vielä muutama vuosi sitten oli harvinaisuus. Nyt sen pystyy vielä katsomaan tovin ajan Yle Areenasta.
Itse leffa onkin mukavan musiikin sävyttämä trippi, jonka aikana kuullaan klassikoiksi muodostuneita kappaleita Eläinkaupan poikien kahdelta ensimmäiseltä levyltä. Juoni tuntuu olevan vain sivuseikka ja täynnä tajunnanvirtaa – mutapainia maailmanpyörässä harrastavista uroksista syntisiin nunniin. Musiikin lisäksi hämmentävät kohtaukset jaksavat piristää kokonaisuutta, jota voinee verrata brittiläiseksi Spede-tuotannoksi. Mieleenpainuvimmassa kohtauksessa artistikaksikko poimii kyytiin täysin sekopäisen sarjamurhaajan, joka höpöttelee kaiken syljen suuhun tuoman höpöhöpön ulos, samalla väännellen ja käännellen naamansa maanisesti.
Joskaan kyseessä ei ole täydellinen filmi, vaikka siitä kovasti pidinkin. Loppua kohden puuduttavammaksi muuttuva tehosekoitus alkaa toistaa itseään eikä se tarjoa alun luomaa mitä helvettiä fiilinkiä enää.
VIIKONLOPUN PULAHDUKSET
Viikonloppu alkoi, kun kävin töiden jälkeen hakemassa muksun päiväkodista. Alepan kohdalla joku nainen pysäytti minut, kysyäkseen, mitä ostaisin eurolla. Vastasin tuohon hämmentyneenä, etten juuri nyt ostaisi sillä mitään. Jutustelu jatkui, ja pienen tovin jälkeen minulle paljastui, että minua yritettiin saada afrikkalaisen perheen kummisedäksi. Täytyy kyllä nostaa hattua feissarin keskustelun aloitustaidoille. Harmiksi en pystynyt supliikkiuuteni puutteen vuoksi vastaamaan hänelle nasevasti takasin, että nälänhätä ja kehitysmaiden ongelmat voitaisiin korjata puolittamalla Yhdysvaltojen aseteollisuuden voitot. En kuitenkaan ryhtynyt kummiksi. Toivotin hänelle hyvää päivää ja poistuin depechesti paikalta.
Lauantaita sitten vietimme perheen kanssa. Kävimme uimassa, koska koronasta huolimatta hallit olivat auenneet. Kävimme tuon jälkeen sushibuffetissa ja ostin Batman duploja alennusmyynnistä. Nämä jututhan eivät liity elokuviin, vaikka niistä ähky seurasikin. Joten palataan perjantai-iltaan ja hirveen taloon.
4.6.2021: The Open House (2018)
Täysin turhassa ja tylsässä Netflix-kauhussa jonkun juoksemista harrastavan teinin faija kuolee epämääräisessä auto-onnettomuudessa. Äidin kanssa skidi päättää muuttaa isoon taloon, jonka perhe on vissiin perinyt jostain. Kohtalaisen hyvällä näyttelemisellä ja jopa ajoittain ihan hyvällä tunnelmalla varustettu kokonaisuus kärsii kuitenkin siitä, ettei se tiedä, onko se yliluonnollista kauhua vai koti-invaasiota. Jälkimmäiseksi viime tingassa paljastuva twisti ei oikeastaan sekään jaksa ilahduttaa ollenkaan. Leffa jääkin auttamatta hapuilevan typeräksi, vaikka siinä olisi ollut potentiaalia paljon parempaan.
5.6.2021: Spell (2020)
The Open Housen kurjimuksen jälkeen otin Paramount plussan viikon kokeiluun, koska kaipasin jotain oikeasti kökköä kauhua lauantai-iltaa ilahduttamaan. Spell on juuri sitä. Jonkun rikkaan mustan miehen perhe katoaa yksityislentokoneonnettomuudessa ja tätä miestä aletaan pitää vankina jossain takapajuisessa mustien hill billyjen kyläkollektiivissa. Inhottavaa kuvastoa, mustaa magiaa ja melko hyvää näyttelemistä sisältävä filmi alkaa kärsiä lähinnä vain sen mutkia suoriksi vetelevästä juonesta, jossa ei ajoittain tunnu olevan päätä eikä häntää. Kokonaisuus on kuitenkin keskinkertaisen viihdyttävä.
5.6.2021: Primal (2019)
Samaisesta suorapalvelusta katseluun päätyi sitten Nicolas Cagen eläinkauhuleffa, jossa Sorkkaherran tapaan huonosti toteutettu CGI-albiinojaguaari pääsee yhdessä köyhän miehen Hannibal Lecterin kanssa vapaaksi jossain Puerto Ricon edustalla seilaavassa rahtilaivassa. Cage näyttää tylsistyvän kuoliaaksi, Famke Janssen on pilannut kasvonsa plastiikkakirurgialla ja meno on muutenkin tavattoman perseestä. Ihan rehellisyyden nimissä, miksi tällaiseen pitää kuluttaa aikaansa. Luulin myös leffan sijoittuvan viidakkoon, mutta tämä apinointi oli jopa helppoheikkimäisempää kuin Dolph Lundgrenin tai Jean-Claude Van Dammen vastaavat laivaräpellykset.
6.6.2021: Intian ihmeitä (1954)
Jostain kumman syystä Netflixiin ilmestynyt Intian ihmeitä on eräällä tapaa prototyyppinen mondoelokuva, jossa italialaiset tekijät esittelevät Intian moninaisuutta. Alussa näytetään inhottavaa eläimiin kohdistuvaa väkivaltaa, kun dokumentti kertoo erään lapsena kaapatun norsun ”tarinan”, aina aikuisuuteen ja työjuhdaksi asti. Eläimiä piiskaavat ja heitä työkoneina käyttävät intialaiset saavat vereni kiehumaan, vaikka elokuva on taltioitu upeilla väreillä ja sen maisemat pääsevät yllättämään. Kulttuurishokkia tarjoillaan myös uskonnon ja yhteiskunnan näkökulmasta, kun intialaiset järjestävät sirkushuveja maalamalla kasvojaan ja pullistelemalla silmämuniaan.
Jonkunmoisena kulttuuritekona tätä voinee pitää Netflixiltä, sillä kyseessä on elokuva, josta en ollut koskaan aiemmin kuullut. Sillä ei myöskään ole kovin montaa pisteytystä IMDb:ssä antamassa ohjenuoraa tulevasta. Bella mondo! Tutti tutti!
SORKKAHERRAN PLANTAASIEPILOGI
Tässä sitä taas ollaan. En ole puhunut sanallakaan jääkiekosta. Jätän sen tähän. En puhu siitä tätä enempää. Olkaa hyvät ja palataan viikon päästä asiaan, jos kaikki on kunnossa. Lupaan ehkä turhan paljon, sillä kahden viikon päästä kuulostaa paremmalta pitkitykseltä. Oliko tämä nyt tarpeeksi pitkä kuin John Holmes? Vastatkaa minulle. Voitte voittaa puoliksi syödyn makkaran tai avatun raejuustopaketin. Postitan ne ärräpakettina. Nyt perkele ja vittuun täältä.
Vihonviimeiseksi suru-uutinen:
”Särkänniemestä ulkomaille siirretty Veera-delfiini on kuollut”
Kuvaputki ottaa osaa Veera-delfiinin omaisten suruun.
