Mitäpä sitä Teille, arvoisa lukijani, kirjoittaisin? Työpaikka meni sitten kuukaudeksi kiinni. Se jää nähtäväksi, kellä on rahaa ja halua maksaa minun ja tuhansien muiden samassa jamassa olevien palkkoja tämän aikana, voi olla että kusessa ollaan. Eipä tämäkään kuitenkaan loputtomiin kestä: huonoja aikoja on ollut maailmassa ennenkin ja siitä olen onnellinen, että olen kerryttänyt pienestä palkastani jonkinlaiset säästöt pahanpäivän varalle, joka ilmeisesti koitti siis tänään.
Jos ja kun haluaa positiivisesti ajatella, nytpä on ainakin aikaa lukea, kirjoittaa (rykäistä kasaan vaikka pienen romaanin?), katsoa elokuvia taikka painua mökille. Ja jos funtsii asiaa niin, meniväthän opiskeluaikoinanikin kaikki siihen saakka kerryttämäni säästöt elämiseen ja koulusta valmistuttuani tilini oli tyhjä – mutta maailmanloppu ei silti koittanut. Ehdin myös tilata Arrowilta bd:itä (vaikken soitinta vielä omistakaan…), ne saapuivat postiin tänään sen Throwerin Nightmare USA:n kera (on muuten massiivinen opus, näemmä 200 kappaleen erikoispainoksesta kirjailijan nimmarilla – omani taisi olla nro 11).
Muttapa mutta, omalta osaltani yritän piristää päiväänne kirjoittelemalla tänne jotain järjetöntä katsomistani enemmän tai vähemmän järjettömistä elokuvista. Antaa huumorin kukkia sen sijaan, että rakkaan isä Maon tavoin tarttuisimme ruohonleikkuriin. Nyt olen jauhanut tätä mietoa imelyyttä kylliksi, joten antaa paukkua.
12.3. The Pit and the Pendulum (1991) (DVD)
Stuart Gordonin huonoin elokuva on pitkälti sadistinen kidutusfantasia, jonka yhteydet Poeen ovat hyvin kaukaisia. Full Moonin tuotantojälki näkyy yhtä pahana kuin aina ennenkin, vaikka näyttelijöiksi on kiinnitetty mm. Lance Henriksen, Jeffrey Combs ja Oliver Reed. Keskiaikaisessa espanjalaiskaupungissa ovat inkvisition ilot käynnissä ja ihmisiä rääkätään ja teurastetaan liukuhihnalla Kristuksen nimeen. Teloitettavaksi raahattavan miehen piestyä poikaa puolustava leipuripariskunta joutuu tekonsa vuoksi kirkon silmätikuksi, ja loput filmistä vietetään pitkälti linnan kidutuskammioissa sen itsensä parissa.
The Pit and the Pendulum on suoraan sanottuna iljettävä ja jossain välissä teki mieli laittaa koko homma pois, kun ruudulle vyöryvää sadismia, hirmutekoja ja seksuaalista väkivaltaa ei olisi millään huvittanut enempää katsoa. Leffan musta (Henriksenin vastustama) huumori vie toimintaa entistä etovampaan suuntaan hieman samaan tyyliin kuin The Last House on the Leftissä, mutta kuitenkin epäonnistuen, jolloin kokonaisuus tuntuu painajaisen sijaan ainoastaan vastenmielisemmältä.
Poen tarina Kuilu ja heiluri löytyy taustalta hyvin löyhänä, lähinnä lopummalla esitettynä huipentumana. Myös Edgar Allanin muutamasta muusta novellista on otettu vaikutteita, mm. elävältä hautaamis -teeman ja kuolleiden elävien kirjoihin virkoamisen suhteen. Hauskin osio on alun historiallinen kohtaus, jossa kuollut ja muumioitunut ruumis nostetaan haudastaan kirkon tuomioistuimen eteen.
Paras ja elokuvan ainakin teoreettisesti osittain pelastava puoli on sen loppu. Ruumiit heräävät kuolleista, inkvisiittori kukistuu ja kuolleista palannut leipuritar kävelee miehensä ja tyrmistä vapautuneiden vankien kera ulos pyhien miesten rakennuksen ovesta kirkkaana loistavaan valoon. Onhan siitä hetki, kuin näin selkeästi kirkkoa vastustavan ja sen ikeestä irtautumisen ylösnousemukseen rinnastavan leffan olen viimeksi katsonut.
13.3. Haunted Fox (1987) (PC)
Aijaijai! Thaimaalainen ihmissusi tunnetaan myös ainakin nimillä Mnusy hmapa, Wolf ja Werewolf, mutta Haunted Fox on näistä kaikista ehkä se oma lempparini. Katsoimme tämän, kuten toimittaja Porttila jo tokaisikin, thaiksi ilman tekstitystä perjantaina 13. päivä, emmekä ymmärtäneet juonesta tuon tulimmaista. Aluksi nainen lähtee telttailemaan, kuulee ulkoa suden ulvontaa ja juoksee johonkin lähellä olevaan mökkiin (=temppeliin?) tekemään taikamenoja, joiden sisältöä voi vain arvailla siinä missä myös sitä, miksi tämä ylipäänsä päätti nukkua teltassa, jos kunnon maja kuitenkin oli siinä kulman takana.
Tämän jälkeen laskeudutaan luolaan, jossa olevista arkuista pomppaa pystyyn jonkinlaisia zombeja. Muistaakseni joku muija taisi näyttää näille tissejänsä, jonka seurauksena olennot katosivat, joka toi mieleen loppukohtauksen elokuvasta Ninja – Lohikäärmeen poika. Sitten muuan mies tapaa iloisen hauvan, jonka silmistä lentävät säteet käynnistävät elokuvahistorian onnettomimman hukaksi muuttumisen: kokonaisen parin kolmen kuvan aikana tämän naamaan ja käsivarsiin ilmestyy jotain ihme nukkaa ja lopputulos muistuttaa lähinnä mustaa Ransu-koiraa.
Ei mutta nyt unohdin täysin, että tämä alkoi jonkinlaisena kommandoleffana! Alussa siis jotkut randomit tyypit juoksivat ja tulittivat kaikkea liikkuvaa. Hyvin hämäräksi jää mistä oikein on kyse, mutta eräällä tunnetulla internet-sivustolla kerrottiin näiden etsivän aarretta: totuus jää yhtä hämäräksi kuin monen turkkilaisen elokuvan fanitekstitykset, kun et pysty myöntämään etkä kiistämään sitä, onko absurdien tapahtumien tulkkaus ainoastaan portti niistä vastuussa olevan kolmannen tahon mielikuvitukseen.
Eräs nainen riisuutuu alasti ja heiluttaa itseään kameran edessä. Tämä on ehkä pahiten pahoinvointia aiheuttanut skene siksi, että hänen silmistään paistaa aito ahdistus ja epävarmuus, joka saa pohtimaan kyseisen ihmisen halukkuutta ja taustoja tähän rooliin päätymiseen. Paikalle kävelee ihmissusi, jonka silmistä taisi vuorostaan lentää jotain säteitä. Sitten en oikeastaan enää muista juuri mitään. Elokuvan mieskuva antaa muutoinkin aika ikävän kuvan Thaimaasta, karpaasien aina naisen nähdessään – oli kyse sitten telttailusta tai uimisesta – innostuessa räkättämään demonisesti ja yrittäessä raiskata kohteensa.
Mielenkiintoisena faktana IMDb ei osaa nimetä Haunted Foxin ohjaajaa, eikä sen käsikirjoittajan tilille ole merkitty mitään muuta tämän ohella. Olihan filmi suoraan sanottuna aivan hirveää tuubaa, jonka ainut spesialiteetti on sen kaiken inhimillisen avuttomuuden pahnanpohjimmaiselta näyttävä hirviö. Myös tämä tuo niin ikään mieleen Godfrey Hon Crocodile Furyn. Meinasin myös unohtaa noita-akan paperimassasta tehdyn irtoleuan.
13.3. Pyöveli (1974) (PC)
FIx-nauhan takakannesta:
”Hän on järjestäytyneen rikollisuuden ”Herttua”. Hän on päättänyt ryhtyä valvomaan Los Angelesin huora- ja vedonlyöntimarkkinoita.
Ei kukaan voi pysäyttää häntä; Ei kukaan nainen voi vastustaa häntä…
Hän on raaka, häikäilemätön ja vaarallinen; Hän on Pyöveli…
Tämä on tämän päivän Amerikkaa 1988. ” (Elokuva on tehty vuonna -74)
Innostuin Pyövelistä katsottuani Grindhouse Trailer Classicsin, jossa pyöräytettiin mainospätkä äärimmäisen paljon Pulp Fictionia muistuttavasta leffasta, jossa kaksi mustiin pukeutunutta miestä kävelee pitkin kerrostalon käytäviä, matkustelee ylös alas sen hisseillä ja ampuu matkansa varrella maahan melkoisen läjän ihmisiä. Välillä nämä myös panevat uhrinsa polvilleen ja heittelevät sitaatteja Raamatusta ennen murhia. IMDb tai mikään muukaan taho ei kuitenkaan mainitse tätä monta aliasta omaavaa eksploitaatioryönäilyä Tarantinon arvostetuimman elokuvan esikuvana, ja tuo hyypiöohjaaja todennäköisesti saisi itkupotkuraivarin, mikäli häntä jälleen kerran syytettäisiin plagioinnista.
Suomalaisen videokasetin (joka muuten aikoinaan löytyi edesmenneen suvunmieheni leffahyllystä, mikä oli näin jälkikäteen nettiä penkoessa nostalgista huomata) kuvaus ei sitten taaskaan paljoa vastaa todellisuutta, enkä oikeastaan saanut juonesta yhtään mitään tolkkua, vaikka kai sellainenkin sitten olemassa oli. Eipä Pyövelistä myöskään Porttilan kommenttia syvällisempiä pysty kirjoittamaan. Alun toimistomaisessa rakennuksessa nähtyä verilöylyä seuraa pitkäpiimäinen jaaritteluosuus, jonka aikana paatissa kuvataan jotain jynkytysleffaa. Jossain välissä joku täysin epämääräinen ja käsittämätön, Willie Dynamitelta näyttävä ja miehekkäästi poolopaitaan, nahkatakkiin ja valtavaan koruun pukeutunut musta jäbä juttelee mafiamiehen kanssa ja seuraavassa kohtauksessa hänet nähdää yks kaks naulittuna valtavalle ristille.
Tämä käynnistää vimmaisen väkivallan kierteen ja pitkään pyöritellystä krusifiksailusta eteenpäin nähtävässä teurastussarjassa pantiin muistikuvieni mukaan ainakin paikat paskaksi ravintolassa, löydetään puolialastomia naisia hirrestä, laitetaan jätkää lihakoukkuun ja niin edespäin, niin edespäin. Meininki on melko hurmeista ja osa riehumisesta kaiken yleisen kämäisyyden keskellä varsin brutaalia katseltavaa. Lopussa tyyppi vielä vetäisee Vaasan ranskanleivän sisältä minkäpä muunkaan kuin nelipiippuisen haulikon ja lasauttaa toisen ukon pientareelle, johon tämä jää verilammikkoon virnistelemään.
13.3. Doom Asylum (1988) (PC)
Meinasin ostaa tämän Arrowin blu-ray-alesta, mutta onneksi jätin väliin – sen verran mitäänsanomatonta slasher-kökkärettä taas lasin pohjalle jäi. Äijäkulta joutuu flikkoineen auto-onnettomuuteen, josta hänet kiikutetaan sairaalaan melkoisen riekaleisena lihamöhkäleenä. Jostakin kumman syystä heebo kuitenkin pomppaa operaatiopöydältä pystyyn ja laittaa jelppaajansa kilon paloiksi.
Tästä siirrytään nykyaikaan ja nähdään naisista koostuva punk-bändi jammailemassa sirppi ja vasara -kuvioituine rumpuineen samaisessa hylätyssä laitoksessa. Paikalla hengailee myös näiden kavereita, kuten joukko pimuja ja kireään turkoosiin toppiin, keltaiseen paitaan ja suureen, koiran tunnistuslaatan tavoin jätkän nimen (Darnell) kertovaan kaulakoruun sonnustautunut tumma poika, jonka tehtävä on stereotyyppisesti toimia ensimmäisenä uhrina.
On hyvä kysymys, miksi paikalle tulevat naiset, näiden mukana soseeksi päätyvä Sinkkuelämää–”tähti” Kristin Davis (tämä näkyy muuten tehneen viime vuonna kaksi arvatenkin vahvaa pyhäilyleffaa, eli Joulusafarin ja Jouluyön ritarin, eli molemmat katselulistalle vain!) debyyttiroolissaan, haluavat kävellä paskaisen, pölyisen ja todennäköisesti viileän parantolan käytävillä uimapuvuissa, jotka on uurrettu erityisesti alhaalta niin kapeiksi, ettei paljoa mielikuvituksen varaan jää. Ilmeisesti jossain kompleksin siivouskomerossa vuosien ajan odotellut mörkö alkaa odotetusta surmata ihmisiä mitä käsittämättömimmin tavoin. Pyörösaha on pientä verrattuna pään tunkemiseen lavuaariin, jonka jälkeen (hyvin vähän yhteistä ihmisnäyttelijän kanssa omaava) verinen nukke kiskaistaan pinnalle, puhumattakaan varastossa olevasta helvetinkoneesta, jonne liukuhihnaa pitkin syötetty onneton tulee ulos lihalaatikkona, jonka keskeltä sojottaa käsi.
Niin, ehkä tärkeintä on mainita kuitenkin kohtauksesta, jossa uhmakas punkkarityttö kävelee vessamaailmaan, jonka ovessa olevan sukupuolittavan määritteen päälle hän maalaa tekstin ”person”. Olen itse nauttinut tästä jaottelemattomuudesta hyvin paljon töissä, jossa yhteiskäytössä olevan pukuhuoneen wc-kopissa ei ”isomman hädän” tullen kehtaa käydä, ennen kuin on varma toisen sukupuolen poissaolosta. Tässä yhteydessä voisi myös mainita, että pohdimme toimittaja Porttilan kanssa kaikkien laitoksen seinille sutattujen töhryjen (jotka vaihtelivat erinäisistä rock-bändeistä kolmeen kutoseen ja suoranaisiin hävyttömyyksiin) näyttävän samalla käsialalla tehdyiltä. Tämä puolestaan poiki aivoriihen siitä, onkohan tontin omistanut henkilö joskus nähnyt leffan ja passittanut oikeussalin kautta näistä vastuussa olevan poloisen lavastajan loppuelämäkseen kiven sisään luvattomasta yksityisalueelle tunkeutumisesta ja yksityiskiinteistön sotkemisesta?
14.3. Manattu mikä manattu (1990) (PC)
Tarkoituksenani oli ottaa Cine Aasia tänä vuonna tosissani ja katsoa paitsi vapaaperjantainani leffoja festareilla oikein urakalla, myös kaikki viikonlopun työvuorojeni aikana kankaalle heijastetut siinä samalla. Toisin kuitenkin kävi ja jossain välissä huomasinkin toljottavani salissa pyörivän japanilaisuutuuden sijaan intraan digitoitua videokasettia Leslie Nielsenin ja Linda Blairin Manaaja-parodiasta.
Pääkaksikko onkin se tämän kömpelön epäonnistumisen paras puoli. TV singauttaa Blairin näyttelemän kotirouvan päälle paholaisen, jota Nielsen ja tämän nuori pappiskollega yrittävät sitten manata pois, jahka töllöttimen julkkissaarnaajat ovat ensin saaneet saman yrityksen tiimoilta katastrofin aikaiseksi. Nielsenin vetämän luennon aikana takautumina nähtävä elokuva on hyvin vaivaannuttavaa ja erityisesti Cindy Valentinen esittämän Repossessed-teemabiisin osalta ahdistavaa komediaa.
Pahimpia lienevät metatason vitsit, joissa paholaisen vallassa oleva nainen laittaa katseltavana olevan filmin palamaan tai kääntyy kohti kameraa ja alkaa rähisemään ”sille takarivin idiootille, joka ei osaa olla puhumatta leffassa”. Nuorempi pappi vetää myös räpit ja lopussa Nielsen karkoittaa demonin rock-showllaan. On tuskin tarpeetonta mainita, että tässä myös oksenneltiin harvinaisen paljon toisten kanssaeläjien rinnuksille.
Huumori yrittää tuttuu tyyliin olla samanhenkistä Nielsenin ZAZ-komedioiden kanssa, mutta metsään mennään ja pahasti. Tiedä sitten olenko aikoinani tuhlannut liikaa elämääni lähiöbaareissa vai mitä, mutta koin paholaisen vallassa olevan räjähtäneen Blairin huomattavasti laitettua perheen emäntää viehättävämpänä. Nauroin myös jostain syystä kolmesti, eli kaipa tämä kuitenkin senkin puolesta on riivatun paljon samoja aiheita parodioivaa Scary Movie 2 -pökälettä parempi.
15.3. Skorpioonin merkki (1963) (PC)
Katsoin yön pikkutunneilla pari Kenneth Angerin elokuvaa, sillä innostuin tästä äskettäin lukemani Tajunnan alkemistit -kirjan myötä. Tässä nähtiin sarjakuvia, kuultiin vanhoja rock-kipaleita, rassattiin prätkiä sekä poikia ja muutenkin homosteltiin hepit tanassa. Olihan Scorpio Rising omanlaisensa taidepläjäys. Sorge, en oikeasti keksi mitään sanottavaa.
15.3. Lucifer Rising (1972) (PC)
Skorpparin jälkeen jatkoin vielä iltaa Lucifer Risingillä, kirotulla lyhärillä, jonka Anger teki hurahdettuaan satanismiin. Tällä kertaa luvassa oli ainakin muinaisen Egyptin jumalia ja muuta kivaa. En oikeastaan jaksa muistaa, sillä pilkin suurimman osan leffaa silmät puoliunessa ja jossain välissä havahduin, että YouTube vaihtoi videon johonkin dokumenttiin. Olihan tämäkin tyylikäs sen verran mitä siitä irti sain. Ensi kerralla uudestaan filmiltä valkokangasta vasten.
15.3. Jäähyväiset jalkavaimolle (1993) (Teatteri/35 mm)
Lopulta ainoaksi jäänyt Cine Aasia -katseluni. En tiedä mistä johtuu, että junnuna elokuvista innostuttuani nämä elämää pidemmät, muutaman ihmisen elinkaaren kattavat historiallissävytteiset spektaakkelit olivat suosikkejani, mutta nyttemmin koen ne pitkälti haukotuttavina?
Pojat pannaan opiskelemaan Pekingin oopperaa, jossa opettaja kouluttaa näitä hakkaamalla hullunkiilto silmissään jannuja puumiekalla perseelle ja riehumalla muutenkin kuin tyranni. Jalkavaimon rooliin laitettu kloppi pakotetaan pukeutumaan naiseksi ja sanomaan, että hän on tyttö, mikä saa lopulta puurot ja vellit sekaisin ja tämän eläytymään rooliinsa loppuelämänsä ajaksi. Siinä samalla punnitaan ihmisen raadollisuus ja käydään läpi Kiinan lähihistoria Japanilaismiehityksestä Kuomintangin hallitukseen, Maon valtaannousuun ja aina kulttuurivallankumoukseen, joista oikeastaan vasta kaksi jälkimmäistä saivat aidosti kiinnostumaan elokuvasta. Kai tästä muutakin voisi sanoa, mutta haluan hiljalleen lopettaa tämän plokin kirjoittamisen ja päästä sänkyyn tyttöystäväni viereen, joten pelkkeletaatana.
15.3. The Legend of the Owl (1981) (DVD)
Lainasin toveri Porttilalta tällaisen Fortune Starin julkaiseman kiekon, jonka yhteinen tuttavamme kommandante Mengele Honka oli tuonut maailmanmatkoiltaan Hongkongista.
Hillittömänä (tai ainakin melkein) komediana alkavan leffan alussa pöllönaamioinen pahis harjoittaa orjakauppaa, jossa myydään vihainen värillinen mies hyvin syöneelle kiinattarelle ja Tarzania apuun kirkuva ja karkuun pötkivä Jane vanhalle oksettavalle kävylle. Sitten puhuva papukaija lentää kertomaan salaisen viestin ja tipahtaa kuolleena maahan, minkä jälkeen filmi alkaa mennä enemmänkin tylsäksi toiminnaksi, jonka action-osuuksien keskelle ripotellut vitsit, kuten romahtavat portaat tai naisen tiskin alle vetävä ja tämän vaatteet sen yli viskova raakalaisjoukko ovat, no, eivät ehkä ihan niinkään huvittavia.
Kung-fu-mättäminen jatkuu tästä hamaan loppuun ja ninjojakin nähdään, mutta onneksi viimeinen finaali pelastaa paljon. Pääpahis menettää pöllömaskinsa ja toteaa ”Ettepä varmaan arvanneetkaan, että se olin minä!” Tässä välissä katsoja lähinnä raapii päätään ja pohtii, ettei tuo tyyppi nyt näytä lainkaan tutulta. Sitten sankarikolmikko vetäisee roistolta toisen irtonaaman pois, johon tämä jälleen riemuitsee ”Henkilöllisyyteni taisi todellakin tulla teille yllätyksenä!”, johon kurmottajat toteavat hämmentyneinä ”Kuka tuo tyyppi oikein on?”, jolloin paha jätkä tokaisee aidosti hämmentyneenä ”Ettekö muka tunne minua?” Tässä välissä narutettu katsoja tajuaa vitsin ja repeää nauramaan itsekin.
Taustamusat on parodiallisesti koostettu länsimaisesta levyvarastosta. Muistaakseni ainakin jotain Vaaralliseen tehtävään ja Bondeihin viittaavaa taidettiin kuulla taustalla, mutten nyt mikään alan asiantuntijakaan ole…
